Rio 2012

Ylihuomenna...

Tänään iski ensimmäisen kerran pieni ennakkopaniikki; ehdinkö hoitaa kaikki hoidettavat asiat kuntoon ennen lähtöä? Kirjasin ylös mieleentulevat ja onnistuin saamaan heti 14-kohtaisen asialistan. Ei muuta kuin sen kimppuun...

Matkafiilistä nostattaa ajatus, että kun palaan Suomeen on jo melkein maaliskuu. Sitten voikin jo odottaa kevättä. Valoisa aika ehtii lisääntyä noin 2,5 tuntia siihen mennessä. 

Lähtöpäivä 27.1.: auringonnousu kello 9.01 / auringonlasku kello 16.15.

Paluupäivä 23.2.: auringonnousu kello 7.47 / auringonlasku kello 17.31.

Lähtöpäivä perjantai 

Onpa ollut ihan pari muuttujaa matkassa... Päiväkirjaa oli tarkoitus pitää koko ajan blogissa, mutta olenkin joutunut turvautumaan käsinkirjoitettuihin muistiinpanoihin tässä odotellessa. Kökkiminen toki kuuluu aitoon Rio-elämykseen, mutta harvemmin olen kolmea päivää mitään odotellut kuitenkaan. Vieläpä osittain ihan omaa syytäni.
Jospa nyt puretaan kuitenkin riipustelut aikajärjestyksessä...

Matka sujui kommelluksitta. Mitä nyt kuvittelin olevani menossa Amsterdamiin ja huomasin kentällä, että lipussani lukeekin Pariisi. Lähtötsekkauksen tekijä tuijotti pitkään passiani ja ryhtyi selaamaan koneeltaan jotain kulmat rypyssä. Kiirehdin selittämään, että tiedän kyllä passini menevän umpeen ennen kuin puoli vuotta matkasta on kulunut, mutta minulle on sanottu, että se on ihan ok, kun minulla on paluulippukin ostettuna.
- Missä sinulle sanottiin niin? virkailija kysyy.
Kylmä hiki nousee selkään, kun ääni vakaana pohdiskelen:
- Se ei tainnut olla lentoyhtiöstä... Tässä on joutunut niin paljon soittelemaan eri paikkoihin, ettei voi kaikkea muistaa... Olisikohan se ollut ulkoministeriön sivuilla...?
(Oikea vastaus: Kaveri sanoi niin Facebookissa ja luin saman Suomi24-keskustelupalstalta.)
- Asia selvä.
Laukku lähti ruumaan, minä sain molemmat boarding passit käteeni ja matka saattoi alkaa. Tyytyväisenä luotin siihen, ettei missään muualla ole niin virkaintoisia työntekijöitä kuin Suomessa, joten missään muualla ketään ei kiinnosta. Ja niin kävi, hyvä kun viitsivät passia vilkaista CDG:n ja Galeãon kentillä.

Suomesta ostin mukaan Diorin hajuvesiä, joita Rion-kontaktimme Carlos oli pyytänyt tuomaan. Nappasin mukaan myös pari karkkipakettia tuliaisiksi muille paikallisille lahjottaville, joita mahdollisesti tapaamme. Vähintäänkin tarkoitus olisi osallistua Will da Bola Pretan (ent. Will da Mangueira) barbequehun ja olin kuullut, että Will pitäisi salmiakista. Toivottavasti näin on.
Nappasin mukaan vielä yhden pokkarin matkalukemiseksi. Minulla on mukana ranskankielinen romsku (kielivalinta siksi, että lukeminen kestäisi kauemmin), mutta luin sen niin pitkälle jo linja-autossa Tampereelta Helsinkiin, että totesin varaston kaipaavan pikaista täydennystä. Aikomus oli napata mukaan joku sellainen kirja, jonka voisi lukemisen jälkeen hylätä, ettei se ole matkalaukussa tilaa viemässä paluumatkalla, mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä hankkiutumaan kirjoista eroon... Valitsin ihan liian mielenkiintoisen opuksen, Stephen Fryn omaelämäkerrallisen The Fry Chronicles. Sen peribrittiläinen, hivenen snobahtava kirjoitustyyli on niin viehättävää, että voi tulla sydäntäsärkevä ero, jos joudun kirjan Rioon jättämään.

Lennot sujuivat ilman sen kummempia ongelmia kuin lievä tylsistyminen. Jälleen kerran hämmästyin sitä, miten iso ero on Finnairin ja Air Francen sapuskoissa. Vaikka lentokoneruoka ei koskaan ole kovin hyvää, niin miten Finnair onnistuukin viemään kulinaristisen elämyksen vielä syvemmälle pohjamutiin? Elämän suuria arvoituksia, joihin ei vastausta saatane koskaan.

Päivä 1 : Lauantai

Lento oli parikymmentä minuuttia myöhässä ja odottelin omaa laukkuani hihnan ääressä melkein tunnin. Hämmentävästi ihan samannäköinen ja -kokoinen laukku pyöri hihnalla vaikka kuinka pitkään, se meni viisi kertaa ohitseni. Joka kerta tarkistin, ettei kahvassa ole tunnisteeksi solmimaani kultanauhanpätkää ja sitä paitsi laukun päälläkin oli väärä nimi, Johannes joku. Siinä odotellessa kävi kyllä mielessä, että nauha on saattanut irrota ja kun kyseessä on lainalaukku, niin mitä jos en olekaan huomannut, että sen toisella puolen on ollut erilainen nimitarra kuin toisella? ("Minun" laukussani piti lukea Pasi Sulkanen.) Harkitsin jo, että seuraavalla kierroksella nappaan Johanneksen laukun syrjään ja tarkistan sen sisällön, mutta sitten laukku ei enää tullutkaan.

Kuten viime kerrallakin Rioon tullessa, ihan viimeisten joukossa sain oman laukkuni. Mahtaakohan olla Finnairin ylpeydenaihe, että he toimittavat jatkolentojen laukut ensimmäisenä sisään (jolloin ne tulevat viimeisenä ulos)? Harmittelin, kun aikaa ekasta Rio-päivästä oli kulunut hukkaan jo melkein puolitoista tuntia -- miten herttaisen naiivi sitä saattoikaan olla.
Ihan koko ensimmäisen päivän käytin pelkkään odotteluun. Lento olisi voinut olla kymmenen tuntia myöhässä eikä mikään olisi muuttunut. Tai ainakaan melkein.

Carlos oli kentällä vastassa ja selitti, että kämpän avainta ei saa näin aikaisin aamusta (klo 9), vaan täytyy odottaa ainakin puolillepäivin. Tämä ei ollut mitenkään yllättävää. Olin kuitenkin kuvitellut, että matkatavarat voisi viedä respaan tai vastaavaan odottelun ajaksi. Näin ei ollut. Carlos selitti vuolaasti ja vähitellen aloin päästä kärryille, mitä hän sanoo: että emme pääse Flamengon kämppään ennen kuin helmikuun 3. tai 4. päivä (kuulostaapa lupaavalta, tuo "tai"). Siihen asti hän on järjestänyt meille väliaikaiskämpän Botafogosta. Botafogon kämppä ei ole huoneistohotelli, jossa olisi respa alakerrassa, ainoastaan vartija, jonka työhön ei kuulu pitää matkalaukuista huolta, joten laukkuja ei voi viedä sinne. Menisimme siis Carloksen kotiin odottamaan.
Sitten sitä ajeltiin taksilla sellaiseen osaan Rioa, jota en lainkaan tuntenut. Olin yrittänyt pysytellä jotakuinkin kartalla ja kun sitten levittelin kartan auki ja kysyin, missä olemme, olin tyytyväinen sisäiseen kompassiini. Olimme Rochassa, joka puolestaan sijaitsi jotakuinkin sillä suunnalla, jossa uskoin meidän olevan, ainoastaan lähempänä keskustaa kuin oletin. Siellä sitä sitten kökittiin. Ensin kahteentoista. Sitten kahteen... Neljään... Seitsemään... Lentokone oli laskeutunut kymmentä vaille kahdeksan aamulla ja samaan aikaan illalla olin vihdoin majapaikkani edessä. Väliaikaisen majapaikan. Siis väliaikaisen kämpän avainta odottaessa väliaikaisen majapaikan.
Rio.

No olihan se elämys, jos sen sellaisena osaa ottaa. About ensimmäiset kuusi tuntia olin oikein hyvillä mielin. Carloksen äiti ilahtui aivan valtavasti, kun toin hänelle Voltaren emulgeliä (kiitokset Riikalle vinkistä). Mamma kokkasi meille maittavan aterian. Pelkäsin suotta, että sieltä tulee jotain eksoottista ja voimakkaasti maustettua, mikä pistää vatsan sekaisin ekana päivänä -- tarjolla oli kotoisasti kanaa, riisiä ja vihanneksia. Käytin Carloksen tyttären konetta sen verran, että pääsin laittamaan viestiä Suomeen perillepääsystäni. Teimme pienen kävelyretken ympäristössä ja olihan se mielenkiintoista, kun en ole Rochassa koskaan ollut. Vähitellen alkoi kuitenkin ottaa hermoon se, että kämpän saamisen aika siirtyi siirtymistään. Aina kun Carlos soitti, joko avaimen saisi, aika siirtyi tunnin-pari eteenpäin. Vähemmän hermoonkäypää olisi ollut, jos olisi heti aamulla kuullut saavansa odottaa kellon ympäri ja olisi voinut asennoitua siihen, että tänään ei mennä rannalle, vaan katsellaan mamman kanssa portugalinkielistä telenovelaa.
En tiedä, näkyikö naamasta, mitä ajattelin, sillä olin jo ihan valmis ottamaan laukkuni, marssimaan tienposkeen taksia huitomaan ja lähtemään lähimpään hotelliin. Siinä vaiheessa Carlos soitti pari puhelua ja yllättäen asiat järjestyivät -- ainakin jollekin tolalle. Pääsisin hotelliin yhdeksi yöksi ja huomenna saisin avaimen kämppään... Paitsi että huomenna on sunnuntai eikä kuitenkaan asiat liikahda mitenkään, joten parempi ottaa hotellihuone kahdeksi yöksi, Carlos totesi taksissa. Maanantaina varmaan jo asiat järjestyvät.
Ainoa valonpilkahdus asiassa on, että minun ei tarvitse maksaa mitään hotellihuoneesta (tosin olisin mieluummin ehkä maksanutkin jotain, jos olisin saanut paremman huoneen ja pehmeämmän sängyn, mutta menee tämä näinkin).

 Päivä 2: Sunnuntai 

São Benton luostarin puutarha

Aamu koitti pilvisenä ja tuulisena. Pari päivää aiemmin (torstaina) olin Suomessa sanonut muille, että älkää mitään pitkähihaisia pakatko mukaan, ei siellä sellaisia tarvitse. Sunnuntain olin hyvin kiitollinen siitä ainoasta pitkähihaisesta hupparista, joka itselläni oli mukana. (Edelleen olen sitä mieltä, ettei niitä tarvitse erikseen pakata mukaan, mutta katsokaa, että tullessa päällä on sellainen, jota voi käyttää...)
Tuulta ja sadetta, kylmää... No okei, yli 20 astetta koko ajan kuitenkin, mutta kun odotus oli 40 astetta, niin tuntuu vilpoiselta. Päinvastoin kuin Suomessa, täällä sateessa kävely on miellyttävää ja suihkuun meno vastenmielistä. Taivaalta tuleva vesi nimittäin on ihanan lämmintä, kun taas suihkusta tuleva vesi on ensimmäisen 30 sekuntia jääkylmää, sitten tulista, ja lämpötilan säätöyrityksiin reagointi on niin hidasta, että siihen mennessä kun vesi on sopivaa, on ehtinyt jo peseytyä.

São Benton luostarin puutarha

Edellisellä Rion-reissulla olin ohittanut Ilha Fiscalin vihreän palatsin Paquetán-matkalla ja se oli herättänyt mielenkiintoni. Selvittelin asiaa ja palatsiin pääsee tutustumaan osana merenkulkumuseon opastettua kierrosta (näin ainakin ymmärsin). Kierroksia järjestetään keskiviikosta sunnuntaihin ja olin ajatellut, että tässä olisi sunnuntaille ohjelmani. Herättyäni lähdin siis keskustan suuntaan liikkeelle.
Vietin pari tuntia Rion keskustan alueella välillä sateessa kävellen, välillä sadetta pitäen milloin missäkin. Tutkin opaskirjaani ja huomasin mielenkiintoisen kohteen lähettyvillä: São Benton luostari ja kirkko, jossa pidetään laulettu messu sunnuntaisin klo 10... ja kello oli sopivasti puoli kymmenen!

Kirkko oli yllättävän pieni, mutta todella kaunis, ja laulettu messu elämyksellinen. Livahdin tosin loppuvaiheessa tieheni, koska halusin tutkia ympäristöä ennen kuin kirkkoväki parveilisi siellä. Pettymyksekseni luostari ei ollut avoin yleisölle eikä edes luostarin puutarhaan päässyt (paitsi yhdestä portista, joka oli kiinni, muttei lukossa, joten hiukan kävin kurkistamassa...)

Ipanema

Sadekuurot olivat välillä lakanneet, mutta pilviä oli edelleen tosi paljon. Aloin miettiä uudestaan Ilha Fiscalin vierailua, koska sieltä varmasti saisi paljon kauniimpia kuvia aurinkoisena päivänä. Eli keskiviikkona siis uutta yritystä kehiin!
Hyppäsin metroon ja tein vihdoin sen, mitä oli tehnyt mieli tehdä siitä saakka, kun pääsin lentokoneesta pois. General Osórion asema, Ipanema ja Copacabana... Saa nyrpistää nenää ja sanoa, että se ei ole oikeaa Rioa, vaan sitä turisti-Rioa, mutta so what, olen turisti ja ylpeä siitä :)

Tuuli nostatti valtavia aaltoja ja uimareita ei juurikaan näkynyt. Kuvasin Ipaneman puolella jonkin aikaa ja sitten lähdin Copiksen puolelle... Hiekkarannalla sain, mitä tulin hakemaan, kuten Popeda laulaa. Nimittäin kylmän caipirinhan.
Ja sitten satoi taas...

Ipaneman aallot

Kävin välillä hotellilla suihkussa ja vaihtamassa kuivat vaatteet. Illalla oli Sambodromolla kolmen koulun tekniset treenit ja ajattelin, että jaksaisin ainakin ensimmäisen, Viradouron, käydä katsomassa. Perillä minut turistina ohjattiin tietysti alakatsomoon. Viime kerralla olin saanut sieltä tosi hyviä kuvia treeneistä, mutta toisaalta, ylhäällä parvella oli ollut paljon parempi tunnelma. Siellä ei juurikaan ole turisteja, vaan enimmäkseen paikallisia faneja.
Kuvauspaikkana parvi ei ole yhtä hyvä, jos ei onnistu pääsemään eturiviin (enkä siinä vaiheessa varmaan enää pääsisi), mutta päätin silti mennä sinne katsomaan. Kun Viradouro vihdoin aloitti (vain puoli tuntia ilmoitetun ajan jälkeen, ihme!), napsin muutaman kuvan, mutta pakkasin sitten kameran pois ja keskityin vain nauttimaan fiiliksestä niin alhaalla kadulla kuin ylhäällä parvellakin.

Carlos oli laittanut Facebook-viestin, että pääsen väliaikaiseen kämppään tiistaina... Hotellielämä siis jatkuu edelleen.

 Päivä 3 : Maanantai

Kukkiva puu Largo do Machadolla

En ollut miettinyt mitään kummempaa tekemistä maanantaille, koska olin ajatellut sen menevän taas kämpän kanssa säätämiseen, muuttoon, paikoilleen asettumiseen ja uuteen ympäristöön tutustumiseen. Vaan toisin kävi, se päivä onkin huomenna (ehkä).
Mieli teki kovasti lähteä jo Saaraan ihastelemaan kaikkea sambakamaa, mutta toisaalta olin myös päättänyt välttää ostosten tekoa nämä pari hotellipäivää, että olisi vähän vähemmän sitä ympäri kaupunkia roudattavaa tavaraa. Ilman sen kummempaa päämäärää pakkasin laukun ja hortoilin tienvarteen katselemaan, mihin päin busseja lähtee.

Hiekkaveistokset vaativat kastelua ja juttelua kasvaakseen

Ja lähdin Saaraan, tietty. Pakko. Mutta mitään en ostanut vielä, katselin vain! :)

Aaltoja Copacabanan puolella

Sitten cruisailin taas Copacabanan suuntaan. Edellispäivänä olin kuitenkin vain käväissyt nopeasti posto 6:lla ja silloinkin satoi. Aloitin Ipaneman päädystä, kävelin rantaa pitkin, poikkesin juomaan guaranán tai hotkimaan jugurttijäädykettä, lueskelin kirjaa auringonpaisteessa. Sitten välillä pari korttelia ostoskatujen puolella, taas rannan puolella, ostoskatujen puolella... Välillä syömään ja sama jatkui. Välillä kengät pois, varpaiden väliin kuumaa hiekkaa ja meren aaltoja, sitten taas kävelemään. Siinähän se päivä menee mukavasti, kun kävelee Copacabanan päästä päähän ja tekee vielä siksakkia pahemmin kuin sunnuntaiaamuna perjantain saunaillasta palaileva basisti (vai rumpalitko niitä juomareita oli?).

Onnistuin osumaan bussiin, joka vei minut Botafogoon, ja käväisin huuhtomassa hiekat pois iholta. Siinä vaiheessa totesin onnistuneeni jo käräyttämään nahkani, vaikka aurinkorasva on ollut kiivaassa käytössä. Ehkä palaneena näytän vihdoin enemmän turistilta ja vähemmän paikalliselta? Ekan kolmen päivän aikana minulta on nimittäin jo kahdesti kysytty ohjeita johonkin. Olen niin kelmeän kalvakka, että on häkellyttävää, kuinka kukaan voi luulla minua paikalliseksi. (Näin on käynyt ennenkin.) 

Leijanlennättäjä

 Tein hotellissa taas käsin muistiinpanoja matkapäiväkirjaa varten ja siinä vaiheessa alkoi harmittaa, etten voinut käyttää konetta. Mitään sen kummempaa estettä asialle ei ollut kuin se, ettei minulla ole adapteria mukana (se on tulossa seuraavan poppoon matkalaukussa) ja koska en voi ladata koneen akkua, en uskaltanut käyttää sitä kuin hetken kerrallaan tarkistaakseni, onko Carlos laittanut viestiä Facebookissa siitä, milloin pääsen seuraavaan kämppään. Mikään ei tietenkään estänyt ostamasta adapteria paitsi oma päätös olla ostamatta mitään ylimääräistä nyt, kun ei tiedä, kuinka monta kertaa täytyy raahata koko omaisuutta halki Rion.

Eihän se adapteri paina kuin periaatteen verran. Hyppäsin taksiin ja annoin osoitteeksi Shopping Leblon, koska arvelin isosta ostoskeskuksesta parhaiten löytyvän tarvittava. Mukana oli koneen johto siltä varalta, etten onnistu vähäisellä sanavarastollani saamaan asiaa perille.
En tiedä, ovatko kaikki ostoskeskukset Riossa kalliita, mutta tuo Leblon ainakin on. Se todettiin jo viime kerralla ja taas kun vähän kävin kurkistelemassa kenkäkauppoihin, niin heti sai todeta, että hintataso on Suomen luokkaa ja korkeammallakin. Löysin kuitenkin tarvitsemani 20 realilla... Adapteria heillä ei ollut, mutta neuvokas myyjä myi minulle uuden johdon, jossa oli oikeanlainen pää :)

Kun nyt olin shoppailumielellä liikkeellä, niin kiertelin jonkin aikaa Ipaneman ostoskatuja. Illan pimetessä hyppäsin taksiin ja annoin osoitteeksi Posto 5. Copiksella oli, kuten olin arvellutkin, pystyssä turistirihkamatori, jossa oli vielä mukava kierrellä katselemassa :)

Kun palasin hotellile Carlos oli jättänyt viestin, että hän tulee huomenna 11.30. Ehkä tosiaan pääsen jo huomenna siirtymään väliaikaisväliaikaisratkaisusta väliaikaisratkaisuun!

Päivä 4 : Tiistai

Näitä portaita pitkin oli niin kiva roudata matkalaukkua...

Aamulla en voinut lähteä mihinkään, koska Carlos oli tulossa 11.30 setvimään majoitusasiaa. Sen verran toki nenääni ulos pistin, että kävin haukkaamassa aamiaista. Vaikutti siltä, että olisi vihdoin tulossa superlämmin päivä :)

... eikä portailta vältytty uudessakaan.

Carlos ilmaantui jotakuinkin sovittuun aikaan, maksoi hotellin ja lähti roudaamaan laukkuani katua pitkin, kun olin keinotellut sen alas. Väliaikaiskämppämme sijaitsi aivan nurkan takana, joten menimme sinne kävellen. Matkalla Carlos selvitti minulle, että vuokraemäntä luulee minun majoittuvan yksin koko ajan, joten hänen kuultensa ei pidä puhua muista, jotta saamme vuokrata kämpän. Muuthan tulevat sinne vain yhdeksi yöksi. Kahdeksi, korjasin. Sitten yritin puutteellisella kielitaidollani selittää, että he olivat joutuneet vaihtamaan lentoa ja tulevat jo torstaina, eivät perjantaina. Tämä tuli Carlosille yhtä suurena yllätyksenä kuin vuokraemännällemme tullee, että meitä onkin kahden päivän ajan neljä eikä yksi...

Kuivausrumpu à la Kuisma

Taloksi asettuminen vei yllättävästi aikaa. Minulla oli vihdoinkin käytössäni jääkaappi ja mikroaaltouuni, mukeja, lautasia ja aterimia, joten saatoin käydä kaupasta hakemassa muutakin kuin keksipaketin. Kun sitten vihdoin olin purkanut tavaroistani sen verran kuin aion, täydentänyt kaapit, syönyt melkoisen kimpaleen vesimelonia ja olin valmis lähtemään seikkailemaan... Satoi.
Pieni sade ei haittaa, uskottelin itselleni, ja suuntasin Botafogon kaduille. Ei se pieni haitannutkaan, mutta isompi kasteli niin perusteellisesti, että into pidempään retkeen karisi nopeasti. Sade oli muuttunut kylmemmäksi ja pelkäsin sen enteilevän, että sitä jatkuisi pitkään. Poikkesin katukahvilaan syömään toastin ja toiveikkaasti odottelemaan, jos sade kuitenkin menisi pian ohitse. Sen sijaan alkoikin kuulua ukkosen jyrähtelyä... 
Palasin siis uuteen kämppään, joka onneksi on moninkertaisesti viihtyisämpi kuin hotellihuone. Pesin käsipyykkejä, kartutin kielitaitoa telkkaria katselemalla ja lueskelin riippumatossa. 


Kun sade lakkasi illasta, tein pienen kävelyn ympäristöön, mutta en enää jaksanut lähteä mihinkään sen kummemmin. Hulppeita taloja löytyi useampikin, vaikka mitään hienostoaluetta Botafogo ei olekaan.

Kiva tönö

Ajattelin, että olisi hyvää aikaa käydä läpi valokuvia, kirjoitella blogia jne, mutta yllättäen ei ollutkaan minkäänlaista verkkoa käytettävissä, kun vihdoin olin saanut johdon, ettei tarvinnut miettiä akun loppumista. No, kirjoittelin silti varastoon, että latailen nämä nettiin sitten joskus myöhemmin... Ja yllättäen huomasin, ettei pistoke, joka kävi hotellilla, käykään pistorasioihin kämpällä! Tosi hienoa... Voi siis kirjoitella, kunnes akku loppuu ja sitten taas odotellaan sitä, josko joskus jonain päivänä olisimme vihdoin perillä. Johan tässä on matkalla oltu aika kauan.

Sana jos toinenkin asuinolosuhteista

Patjoja <3

Olen selvästi liian hyvään tottunut aikaisemmilla Rion-reissuilla. Hämmästyttävää, kuinka ankealta hotellihuone saattoikaan tuntua, ottaen huomioon, millaisissa murjuissa nukuin esim. interraililla. Hotellihuoneessani oli kuitenkin ikkuna! Sen sai jopa auki! Minulla oli ihan omassa käytössä suihku ja vessa eikä kumpikaan mainituista sijainnut makuuhuoneen nurkassa! Eli olen majoittunut kehnompiinkin paikkoihin ja ollut ihan tyytyväinen. En vain ollut ennen majoittunut Riossa näin.

Botafogon makkari

Kun lauantai-iltana vihdoin ja viimein pääsin hotelliin, eniten sopeutumiskykyä vaadittiin huonetovereiden suhteen. Lattialla vilisteli kohtuullisen isoja muurahaisia (niin isoja, että ne valitettavasti eivät kuolleet päälle astumalla, vaan jäivät sätkimään...) ja mitä pidemmälle ilta venyi, sitä enemmän huoneessa pörräsi myös jotain siivekkäitä höttiäisiä, joita valkoinen väri veti selvästi puoleensa. Koska huoneessa valkoisinta olivat lakanat ja toiseksi valkoisinta minä, niin niitä suhahteli aina liikkeelle, jos vähän liikautti peittoa tai käänsi kylkeä. Oli selvää, että aamulla heräisin ruumiiden keskeltä, mutta en antanut sen liiaksi häiritä nukahtamista.
Huoneen nurkassa eleli myös iso hämähäkki, jota onneksi en kuitenkaan huomannut ensimmäisenä iltana, jolloin olisi voinut koti-ikävä iskeä väsymyksen ja asumuksen aiheuttaman pettymyksen keskellä. Toiseen iltaan mennessä olin jo niin kotiutunut, että totesin vain hämähäkin olevan iso, mutta kuitenkin minua pienempi. Jos se alkaisi haastaa riitaa, niin todennäköisesti voittaisin tappelun. Kolmantena iltana totesin hämiksen olevan edelleen nurkassa samassa asennossa, joten se saattoi olla vainaa, mikä edelleen parantaa minun tsäänssejäni selviytyä voittajana mahdollisessa koitoksessa.

Riippumatossa tuli nukutuksi hyvin.

Huone sijaitsi hotellin yhdeksännessä kerroksessa ja hissi vei vain kahdeksanteen. Kapean portaikon askelmat eivät olleet kaikki aivan samankorkuisia, mikä hiukan lisäsi jännityselementtiä niinä kertoina, kun sain raahata jättimatkalaukkua portaikkoa pitkin (ja toki muulloinkin). Pikantin lisänsä portaikkoon toi se, että portaiden yläpäässä oli pystyssä muutama runkopatjasänky. Joustinpatjoja... Ihanan pehmeitä, mitä nyt saatoin todeta kokeilemalla, ilman että pääsin sänkyyn makailemaan. Aivan varmasti pehmeämpiä kuin se superlooni(tai vastaava)hökötys, joka tuntui maksimissaan sentin paksuiselta ja toimitti patjan virkaa sängyssäni. Ne seinälle nostetut patjat palaavat varmaan ilkkumaan minua vielä painajaisunissakin, sitten kun vihdoin pääsen sänkyyn, jossa nukun niin hyvin, että muistan unet vielä aamullakin.

Mukavaa seutua, favelan vieressä...

Botafogon kämppään on tarkoitus majoittua 4 henkeä kahdeksi yöksi. Täällä on parisänky, riippumatto ja sohva -- toki vain kahdenistuttava. Parisänky saattaa äkkiseltään kuulostaa parhaalta vaihtoehdolta, mutta asunnossa, jossa ilmastoinnin virtaa toimittavat propellituulettimet, paras nukkumapaikka ei koskaan ole kylpyhuoneen viereinen huone, jossa ainut ikkuna antaa seuraavaan huoneeseen. Ainakaan minusta. Ilmankosteus vielä joten kuten menetteli, mutta se kosteuden läpitunkeva, tunkkainen, kellarinsekainen haju, joka patjasta nousi, oli minulle liikaa. Kahtena yönä yritin nukahtaa sänkyyn, mutta horteisen torkahtelun ja kurkkua kuristavaan kröhimiseen heräilyn jälkeen jatkoin yötä riippumatossa. Ja seuraavan kerran herättyäni siitä unesta, jossa luulee tippuvansa ja herätessään todellakin kolaus lattian kanssa on lähellä, jatkoin torkahtelua pikkusohvalle käpertyneenä. Ei voi vaihtelun puutteesta ainakaan moittia.
Carlos oli kuvaillut paikkaa sanomalla jotain sen suuntaista kuin "mukavaa seutua, ihan favelan vieressä". Arvelin kuulleeni väärin ja katsoi joka tapauksessa parhaaksi olla kertomatta tätä tytöille etukäteen. Tämä on niitä asioita, joista on turha ottaa etukäteisstressiä (onko asioita, joiden kohdalla se on paikallaan?)

Teenkeitin löytyi ;)

Osoittautui kuitenkin, että mikäli kuulin väärin, tulkitsin sattumoisin oikein, sillä kumpikin piti paikkansa. Botafogo on mukavaa seutua. Ja parin korttelin päässä kämpästämme nousee rinne ja rinteessä on totta kai favela. Ensimmäisenä yönä se hiukan arvelutti, etenkin kun puolen yön aikaan alkoi kuulua räjähtävää pauketta. Ensisäikähdyksen jälkeen kuuntelin järjen kanssa uudestaan ja totesin, että jos se kuulostaa ilotulitukselta, se luultavasti on ilotulitus. Tein itseni kanssa sopimuksen, että niin kauan kuin en näe veriroiskeita ikkunassa, se on ilotulitus. Ei ole tarvinnut vielä muuttaa mieltään, vaikka sama pauke jatkui seuraavana yönä.

Näistä pikku ominaisuuksista huolimatta Botafogon kämppä on sievä! Jossain muussa ilmastossa se olisi aivan ihastuttava kodikkuudessaan. Tässäkin ilmastossa se toimisi, jos ilmanvaihto olisi kunnossa. Ja sähkönsaanti -- vuokraemäntä nimittäin varoitti heti siitä, että mitkään kaksi isoa sähkösyöppöä eivät saa olla yhtä aikaa käytössä, tai sulake menee. Esimerkiksi suihkua ja hellaa ei saa käyttää yhtäaikaa. Tähän mennessä en ollutkaan osannut ajatella suihkua sähkölaitteena :D

Päivä 5 : Keskiviikko

Tuttu lehmä

Oi, mikä lämpö! Lähdin aamulla innoissani matkaan. Hyppäsin bussiin, joka vei minut jonnekin päin keskustaa ja harhailin innoissani eksyneenä sinne tänne. Yhtäkkiä spottasin tutun lehmäpatsaan ja tiesin vihdoin, missä olen. Ihan lähellä määränpäätä :)

Merimuseon sisäänkäynti

Tänään olin aikeissa lähteä Ilha Fiscaliin ja hankkiuduin siis hyvissä ajoin taas satamaan. Kiertoajelut saarelle lähtivät merivoimien hallinnoimalta alueelta, jossa oli myös merimuseo. Ensin ajattelin kiertää museon ja marssin innoissani isoon, valkoiseen rakennukseen. Se osoittautuikin hyvin pian satamakapteenin toimistoksi :D Minut ohjattiin matalaan venevajaan ja sieltähän se museokin sitten löytyi. Englantia puhumaton vanha setä lähti minulle oppaaksi ja selitti ummet lammet portugaliksi ensin museon varsinaisesta esineistöstä, mutta huomattuaan, kuinka paljon enemmän minua kiinnosti rekvisiitta, hän kertoi niistä. Museon somisteet olivat nimittäin Portelan vanhoista kulkueista!
Museosetä jututti minua aivan innoissaan, kun kuuli, että olen tullut karnevaaleille. Hän myös kehui portugalin taitoani kovasti ja kysyi -- luulin -- kuinka kauan olisin Riossa. Vastasin, että neljä viikkoa. Setä vallan innostui, että oletko neljässä viikossa oppinut noin hyvin portugalia! Valitettavasti kielitaitoni ei riittänyt siihen, että olisin korjannut sedän väärinkäsityksen, joten vaihtoehdoksi jäi vain hymyillä kauniisti... Museokierroksen jälkeen yritin selvitellä, mistä sinne Ilha Fiscaliin lähdetään. Lipunmyyjäparka selitti moneen kertaan, ennen kuin lopulta suostuin tajuamaan, että quinta-feira on torstai eikä keskiviikko... Eli huomenna uudestaan. Ehkä kolmas kerta toden sanoo?

Ilha Fiscal - niin lähellä, niin kaukana

Hetken ihmettelin, että mitäs nyt, kun päiväohjelma tyhjeni kertalaakista. Kun lähellä satamaa olin, niin helpoin päätös oli, että tänään lähdenkin sinne Niteróin puolelle, kun senkin olen halunnut jo pitkään tehdä. Ei muuta kuin jonottamaan lippua.
Lautalta haikailin hieman Ilha Fiscalia, kun ohitimme sen. Ehkä huomenna...

Niteróissa kesti hetken aikaa, ennen kuin spottasin taksin. Se johtui siitä, että taksit olivatkin mustia eivätkä keltaisia. Taksikuski arvasi, mihin olen menossa, jo ennen kuin kieleni taipui lausumaan Museu de Arte Contemporânea loppuun asti.

Matkalla Praca XV:lle

Oli se vaan pytinki! Vaikka olen Niemeyerin ufon nähnyt kuvissa niin monesti, niin ehdottomasti oli sen arvoista käydä pällistelemässä paikan päällä. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että keskiviikkoisin museoon oli vapaa pääsy, joten menin sisäpuolellekin ja katselin tauluja koko rahan edestä -- en ole nykytaiteen ystävä, hyvä kun edes muistin, että siellä kuviakin seinillä oli, olin edelleen niin arkkitehtuurin lumoissa.
Oli niin kirkas päivä, että Sokeritoppa ja Jeesus-patsas näkyivät museolle asti.

Lähellä museota sijaitsi kiinnostavan näköinen saari, jossa oli iso valkoinen huvila. Sinne johti silta, mutta tie oli suljettu isoilla porteilla. Pitää varmaan googlata, kellä julkkiksella on oma saari Guanabaran lahdella... 

Ufo lähestyy uhkaavasti Sokeritoppaa

Kuljeskelin jonkin aikaa ympäriinsä ja harkitsin lähteväni Santa Cruzin linnoitusta katsomaan, mutta sitten rantaviivaa kuvatessani yhtäkkiä tajusin, kuinka kaukana se on. Taksi sinne ja takaisin saattaisi tulla yllättävän kalliiksi... Jotain pitää aina jättää seuraavaankin kertaan, ja totesin tämän olevan niitä. Sitten, kun puhun portugalia niin hyvin, että osaan kysellä bussireittejä ja -aikatauluja, niin sujuu mukavammin.

Olin lähtenyt Niteróin puolelle vasta puoli kahden maissa ja siellä vierähti yllättäen useampi tunti, joten palaillessani kämpille alkoi ilta jo hämärtää...

Päivä 6 : Torstai

Kolmas kerta toden sanoo. Nyt ei mikään voi enää estää Ilha Fiscalin kierrosta, olin päättänyt. Aamulla olin hyvissä ajoin hereillä ja lähdin Botafogosta samoin kuin edellisenäkin päivänä: Hyppäämällä bussiin, joka menisi jonnekin. Bussissa ei ollut ilmastointia, mikä ei yleensä haittaa, kun ikkunat olivat kuitenkin auki. Yleensä bussi kuitenkin on liikkeessä...

Arcos da Lapa - Lavan kaaret tms

Olin jo kerran ajatellut hypätä kyydistä ja kuitenkin jäin vielä seuraavalle pysäkille asti. Sitten seistiinkin ruuhkassa siinä saunassa about 10-15 minuuttia. Hirveä torvien tööttäys joka puolelta ja kaikki kuskit yrittävät tunkea eteenpäin edes pienen sysäyksen kerrallaan, mutta millään ei meinattu päästä mihinkään.

Kun vihdoin saunan ovet avautuivat (vauhdissa, kuten täällä on tapana, mutta harvinaisen hitaassa vauhdissa tällä kertaa), lähdin horjuvin jaloin etsimään vilvoitusta puistosta, joka oli pysäkin vieressä. Laukussani oli vesipullo, mutta se oli kuumentunut melkoisesti, joten onneksi silmiin osui mehubaari. Silmiin osui myös päivän lämpötila, joka oli jo siinä vaiheessa 33, vaikka kello huiteli vasta kymmenen korvia.

Tarkistin kartasta sijaintini ja todettuani olevani Lapan tienoilla, kävelin akveduktille nappaamaan parit kuvat. Sieltä sitten sumplin tietäni jälleen kerran kohti satamaa ja merivoimien aluetta siellä. Matkalla osuin torille, jossa oli jotain häppeningiä, mutta en päässyt täysin selvyyteen, mistä oli kyse. (Valkoisia kukkia siellä kovasti aseteltiin -- Yemanján juhla?)

Ikebana no Brasil

Olin satamassa niin hyvissä ajoin, että kävin tutustumassa sukellusveneeseen. Osana museokierrosta sai nimittäin käydä kurkistamassa erilaisiin aluksiin enkä eilen ollut kuin käväissyt yhden paatin kannella, kun päätinkin lähteä Niteróihin. Sukellusveneessä oli aikas kuumaa ja huono ilma (tosi ylläri), niin kuljin varsin nopeasti sen läpi. Kun pääsin taas ulkoilman helteeseen vilvoittelemaan, minua vastaan käveli sama pappa, joka oli innokkaasti esitellyt minulle museon. Hän ihmetteli, miksi olin tullut seuraavana päivänä uudestaan. Siinä hetken aikaa taas juttelimme ja jälleen hän onnitteli minua valtavan hyvästä kielikorvastani, kun olen neljässä viikossa oppinut niin hyvin puhumaan portugalia... 
Pikkubussit tulivat hakemaan saarelle lähtijöitä, joten hyvästelin uuden ystäväni ja hyppäsin kyytiin.

Vihdoinkin Ilha Fiscal eli saari, jonka nähtävyys on merkillisen näköinen vihertävä palatsi. Keisarillisen hallinnon viimeisten tanssiaisten tapahtumapaikka... ja jotain proosallisempaa myös, tullaustoimisto. Siis oli aikanaan, nykyisin se on vain nähtävyys.

Ilha Fiscal, vihdoinkin!

Opas tyrkkäsi minulle käteen englanninkielisen esittelyvihkosen, mistä olin hieman harmissani, sillä olisin halunnut keskittyä kuvaamaan ja kuuntelemaan selostuksesta tuttuja sanoja.
Noin tunnin mittaisella kierroksella käytiin ihmettelemässä viherlinnaa eri puolilta, mutta emme päässeet ylös kellotorniin, mistä olin hieman pettynyt.
Paljon hienoa nähtävää kyllä riitti. Lasimaalaukset ikkunoissa olivat kaikki alkuperäisiä, samoin kristallikruunut ja jos oikein tulkitsin oppaan kertoman (kun hiukan vilkuilin tueksi Lontoon-kielen esitettä), niin ukkosenjohdattimien ulkokuori myös.

Sisällä palatsissa oli osaan entisistä tanssiaissaleista (ja tullivarastoista?) tehty museontapaista, missä esiteltiin sadan-parinsadan vuoden takaista esineistöä niin keisarillisiin tanssiaisiin kuin merenkulkuunkin liittyen. Yksi huone oli omistettu melko yllättäen Antarktiksen tutkimukselle, Brasilialla kaiketikin on siellä tutkimusasema. Oli varsin hämmentävää yhtäkkiä nähdä kuvia napajäätikköretkikunnasta, kun itse valuu hikeä joka puolelta.

Sokeritoppa näkyi komeasti

Lopulta meidät pakattiin takaisin busseihin ja ajettiin lähtöpaikkaan. Paluumatka kesti ruuhkien takia noin kolme kertaa kauemmin, mutta onneksi tässä bussissa oli ilmastointi, joten tuntui ihan kivalta välillä istuskella viileässä, tunnin kuljeskelun jälkeen.

Hankkiuduin takaisin Botafogoon ja pidin siivoustuokion, sillä tänään saapuisi seuraava lasti suomalaisia. Olin menossa lentokentälle Miiaa, Mushkaa ja Jenniä vastaan ja tarkoitukseni oli ollut mennä sinne bussilla.
Kun sitten olin hiukan levännyt, järjestänyt kämpän kivaan kuntoon, kävellyt ostarille ja syönyt jotain sekä selvitellyt, josko jostain löytyisi ilmainen wi-fi, niin yhtäkkiä ulkona olikin jo täysin pimeää. Olisin kyllä edelleen hyvin ehtinyt bussillakin, mutta en muistanut, mistä se ajaa, eikä pimeällä tehnyt enää mieli niin paljon lähteä harhailemaan ja selvittämään asiaa, joten nappasin taksin.

Lentokone laskeutumassa Santos Dumontin kentälle

Carlos oli kovasti tarjoutunut tulemaan tyttöjä vastaan lentokentälle ja järkkäämään heille kyydin sadalla realilla, mutta sain kommunikoitua, että se ei ole tarpeen. Halusin itse mennä vastaan, jolloin meitä oli juuri se taksiin mahtuva neljä ja lisäksi suhtauduin tosi skeptisesti tuohon "halpaan" hintaan. Carlos selitti, että lentokentän taksit ajattavat turisteja pitkiä kiertoreittejä ja ottavat kiskurihinnan, mutta pidin pääni ja menin itse vastaan.
Luotin siihen - ja aivan syystä! - että kun osaan itse sen verran portugalia, että pystyn kertomaan osoitteen ja tarkentamaan, missä kaupunginosassa ja minkä isompien katujen lähellä se sijaitsee, niin taksikuskit olettavat minun kyllä tuntevan tien eivätkä yritä kusettaa. 

Lentokone laskeutui kymmenen aikoihin illalla ja kello oli hyvän matkaa yli yhdentoista, kun tytöt laukkuineen vihdoin pääsivät ulos asti. Trooppisen kuumasta yöstä, valomerestä ja kahjosta taksikuskista huolimatta kaikkien olotila oli kuulemma epätodellinen -- että oli mahdoton uskoa vihdoin olevansa täällä. Eiköhän asia huomenna korjaannu :)

Päivä 7 : Perjantai

Aalto lähestyy...

... ja osuu

Ensimmäinen yö Botafogossa neljän vahvuisella kokoonpanolla oli hivenen rauhaton. Ainakin itse heräilin riippumatossani muutamaan otteeseen. Kuumuus ja kosteus valvottivat muitakin + epämukava sohva Jenniä, joka vaihtoikin jossain vaiheessa nukkumasijaansa M:ien väliin parisänkyyn.

Aamulla oltiin kuitenkin pirteitä ja valmiita lähtemään tutustumaan ympäristöön. Edelleenkin fiilikset toisilla olivat epätodelliset. Ehdotin retkeä vaikkapa Santa Teresaan, mutta toisten toiveissa yksi olikin ylitse muiden: rannalle oli päästävä!

Niinpä tuli tehtyä toisinto omasta ekasta rantapäivästäni: metrolla Ipanemalle asti ja sieltä kuljeskellen Copikselle. Matkalla tietysti pysähdyttiin mehubaaria testaamaan, kun sellainen kohdalle osui.
Meidän ei tarvinnut kuin levittää kangamme hiekalle, niin johan kauppiaat pystyttivät kauppansa ympärillemme. Muutama aurinkohattu siinä sitten vaihtoikin omistajaa. Otimme aurinkoa parikymmentä minuuttia, kauan ei kuitenkaan uskaltanut ensimmäisenä päivänä auringossa itseään paahtaa. Usutin tytöt Ipaneman aaltoja kokeilemaan, mutta vesi oli kuulemma kylmää.

Sektorin 2 rakentaminen jatkuu...

Copacabanan puolella sitten juotiin ne ensimmäiset caipirinhat tällä porukalla. Eivät jää viimeisiksi, luulen :)

Kävelimme pitkin Nossa Senhoraa ja kurkistelimme hieman kauppoihin. Erityisesti hakusessa olivat Mocidaden väreissä olevat paidat tai asusteet, koska lauantaille oli suunnitelmissa päästä käymään kyseisellä sambakoululla. Helle ja ehkä myös lentoväsymys verottivat kuitenkin shoppailuhaluja jonkin verran ja palasimme metrolla Botafogoon, jossa kämpillä käväistyämme taas kiersimme hiukan katselemassa. Ja Starbucksiin oli päästävä, koska se oli jäänyt tytöiltä väliin Heathrow'n lentokentällä, kun heille tuli kiire jatkolennolleen.

Kulttuurit kohtaavat Sambodromolla

Olin ehdottanut illaksi Sambodromolle menoa ja tämä ajatus saikin kannatusta. Treenivuorossa olivat Vila Isabel ja Grande Rio. Saavuimme dromolle hyvissä ajoin -- niillä main, kun actionin piti alkaa -- joten saimmekin sitten kökkiä reilun puolitoista tuntia, ennen kuin mitään tapahtui. Normimeininki siis.
Olimme hankkiutuneet kolmossektoriin ja siinä samalla sitten katselimme, kuinka toisella puolen edelleen kakkossektorin rakennustyöt olivat käynnissä...
Odotellessa homman alkua muun muassa loimme kontaktia paikallisiin, mistä huolehti kielitaitoisin Miia. Myös suomalaisväriä osui silmiin, kun bongasimme Papagaion Jukan ja hän liittyi seuraamme. 

Kun sitten vihdoin ja viimein Vila Isabel aloitti, niin tunnelma nousikin nopeasti kattoon; kadulla, katsomoissa sekä Suomi-sambistoissa päästä varpaisiin. Tosin viimeksi mainitut olivat joillain meistä kipeänä paljosta kävelystä ja lentomatkasta.
Vila Isabelin comissão oli varsin vakuuttava. Ensimmäinen lippupari meni valitettavasti ohi niin, etten juurikaan pystynyt seuraamaan heitä, mutta toinen lippupari viimeistään olisi valloittanut ainakin minut, ellei aloista huokuva fiilis olisi sitä jo tehnyt.
Kun olimme fiilistelleet ja laulaneet kurkkumme käheiksi, suuntasimme kämpille nostamaan jalat ylös...

Vila Isabelin treenitunnelmaa

Päivä 8 : Lauantai

Vuorokaudessa muut tuntuivat hyvinkin kotiutuneen Rioon (niin hyvin, että iltaan mennessä Miiaa jo suretti se, että kohta reissu loppuu!). Lauantai oli muuttopäivämme pois väliaikaismajoituksesta ja varsinaiseen kämppämme Flamengossa. Yllätysmomenttia muuttoon oli tuonut se, että ilman nettiyhteyttä en ollut saanut Carlokselta tarkempaa tietoa siitä, mihin aikaan lähtö koittaisi. Mietin aamulla, josko lähtisin kävelylle nettikahvilaan ja takaisin, mutta Miia sitten soittikin Carlokselle. Sovimme, että hän tulee Botafogoon neljäksi.
Meillä oli siis mukavasti aikaa päivästä tehdä jotain mukavaa ennen muuttoa. Mushka ja Miia halusivat rannalle, kun taas Jenniä ja minua ajatus ei houkutellut toisena päivänä putkeen. Saatoimme toiset Ipanemalle, missä hyppäsimme bussiin ja otimme omaksi suunnaksemme kasvitieteellisen puutarhan.

En ottanut kameraa mukaan, että voisi yhden päivän mennä kevyemmillä kantamuksilla. Kävin puutarhassa viimeksi neljä vuotta sitten ja kuvasin silloin, kunnes akku loppui kesken. Kiersimme Jennin kanssa ihmettelemässä puutarhan eri osia. Siellä oli muun muassa kolibrialue, mutta valitettavasti emme nähneet yhtään Beija-Floria. Mahdollisesti kuulimme niitä, joku siellä siritti.
Paluumatkan teimme Rodrigo-järven sivua pitkin. Järven yli kaikui ihan selvästi sambamusaa, joten lähdimme ääntä kohden ja noin kolmen kilometrin jälkeen vihdoin yhytimme järven toisella puolen blocon, joka juhli 10-vuotista karnevaaliaan. Seurailimme heidän meininkiään jonkin aikaa, kunnes Aquarela brasileiran tahdissa lähdimme etsimään täytettä kupuun ja edelleen niitä Mocidade-henkisiä asusteita.

Lopulta meille tuli kiire takaisin kämpille ja kun taksi juuttui ruuhkaan, niin myöhästyimme kymmenisen minuuttia siitä, mitä oli sovittu toisten kanssa. Pakkasimme kamppeet ja menimme ulos odottamaan Carlosia, mutta hänen sijastaan paikalle kaarsikin vuokraemäntä tyttärensä kanssa. Hetken mietitytti se, mitäs nyt sanottaisiin, kun Carlos oli tehnyt minulle selväksi, ettei asunnossa ole ilmoitettu yöpyväksi kuin yksi. Vuokraemäntä oli kuitenkin yhtä hymyä ja välitti meille Carlosin terveiset, että tämä myöhästyi ja meneekin suoraan Flamengoon, mihin mekin sitten suuntasimme taksilla huoneiston luovutettuamme.

Asettauduimme taloksi mahdollisimman nopeasti (mikä Riossa tarkoittaa useampaa tuntia), sillä illalle oli vaikka mitä ohjelmaa! -- tai niinhän me luulimme. Ensinnäkin olin jo Suomesta käsin kommunikoinut Carloksen kanssa mahdollisuutta, että hän järjestäisi meille Mocidaden-käynnin tälle lauantaille. Toisekseen Sambodromolla oli São Clementen treenit, mitkä tietysti kiinnostivat, kun kyseiseen kouluun meillä on pyrkimyksenä mennä desfiilaamaan. Kolmannekseen Kontolan Sami oli kutsunut meidät illaksi kotiinsa Santa Teresaan syömään.
Olimme ajatelleet, että ehtisimme käydä Samilla ennen kuin meidän tulisi lähteä sambakouluiltaan. Carloksen kanssa jutellessa kävikin ilmi, ettei hän ollut pystynyt mitään järjestämään, vaan olisimme oman onnemme nojassa, mikäli lähtisimme Mocidadeen. Hetken pähkäiltyämme keksimme, että voisimme vaihtaa Mocidaden Mangueiraan, sillä Sami oli kertonut olevansa menossa sinne illalla, joten voisimme varmaan mennä hänen mukanaan. Innokkaasti sitten pukeuduimme pinkki-vihreisiin ja ei muuta kuin kumijalka kohti Santa Teresaa.

Minulla oli ennakkokäsitys, että Santa Teresassa uskaltaa kyllä liikkua päivisin, mutta pimeän tullen se ei ole kaikkein turvallisinta seutua, etenkään syrjäisemmillä kaduilla. Totta kai saamamme osoitteen piti olla sellainen... Kun lopulta löysimme kadun, jolla Sami asui, taksikuski ei suostunut ajamaan sinne. Ei siis muuta kuin taksista ulos ja kävellen loppumatka. (Tulkitsin, ettei kuski halunnut ajaa rämällään niin jyrkkää, palttiarallaa 45 asteen kulmassa laskeutuvaa katua pitkin, mutta voihan myös olla, että se oli huonomaineista seutua...)
Kun vilkasliikenteinen tie jäi taakse, alkoi hieman hirvittää. Tosin en tiedä, kumpi minua hirvitti enemmän: että laskeuduin sitä perkeleellistä alamäkeä korkokengissä vai että hämärällä kujalla jäljessäni lampsiva miekkonen lähestyi koko ajan, kun taas paremmilla kengillä kulkevat tytöt etääntyivät edellä kauemmas. Onneksi en joutunut tilanteeseen, jossa olisi pitänyt juosta pakoon, koska niillä kengillä olisi nilkka mennyt sillä ensimmäisellä juoksuaskelella. En olisi missään nimessä edes laittanut korkokenkiä, jos en olisi kuvitellut, että kuljemme koko illan taksilla ovelta ovelle: Sami-Mangueira-hotelli.
Löysimme oikean osoitteen ja soittelimme aikamme kaikkia ovikelloja. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan ja yö sen kuin synkkeni. (Pari päivää myöhemmin meille selvisi, että Samin ovikello ei toimi, vaan olisi pitänyt soittaa puhelimella...)

Harmistus oli kaikilla pinnassa, kun suunnitelmamme näin menivät mönkään yksi toisensa jälkeen. Onneksi jäljellä oli vielä viimeinen oljenkorsi: treenit Sambódromolla. Sinne siis.
Taksikuski puhui jotain outoa murretta eikä ymmärtänyt lainkaan sanaa "Sambodromo", lausuin sen liian suomalaisittain. Vasta kun huomasin sanoa "Rua Marquês do Sapucaí", hänellä sytytti, mihin oikein olimme menossa. Saavuimme juuri loistavaan aikaan, Mangueiran väreihin pukeutuneina hurraamaan Renascer de Jacarepaquálle. Sitten olikin vuorossa São Clemente... Jos Vila Isabel olikin sykähdyttänyt jo edellispäivänä, niin kyllä São Clemente vei silti meiltä pisteet kotiin aivan käsittämättömän upealla fiiliksellään.

Päivä 9 : Sunnuntai

Estáciossa

Sunnuntaiaamuna vietettiin ensimmäistä pyykkipäivää. Mushka totesi, että näin hän voisi Suomessakin pestä pyykkiä: vaatteet koneeseen pyörimään ja 45 minuutiksi uima-altaalle aurinkoa ottamaan, sitten vaatteet kuivausrumpuun ja toinen kierros ("tarjoilija!").
Edellisiltana olimme Sambodromolla kohdanneet jälleen Hentilän Jukan, joka oli vinkannut meille Estácio de Sán sunnuntaisesta feijoadasta. Koska Jukka oli menossa sinne joka tapauksessa ja meistä kukaan ei ollut käynyt Estáciossa ennen, sovimme näkevämme metroasemalla kahdelta ja menevämme siitä yhtä matkaa.

Matkalla söimme loman ensimmäiset jäätelöt kulmauksessa, jossa oli katukaupassa myynnissä telefaksi, kanat käyskentelivät irrallaan ja viereemme parkkeeratun poliisiauton kylkiäisenä kävelevä poliisi varmaan luuli, että yritin pitää silmäpeliä hänen kanssaan. Todellisuudessa tuijotin epäuskoisena poliisin aseen kokoa. Olisin ottanut siitä kuvan, mutta siinä vaiheessa olin toljottanut poliisisetäparkaa jo niin kauan (ja hän hymyili minulle takaisin vähän liian tuttavallisesti), etten kehdannut alkaa kaivaa kameraa esiin.

Nopsajalkainen pappa

Ooo... Estácio! Lauloivat Miia, Mushka ja Jenni päästessään vihdoin elämänsä ensimmäistä kertaa riolaisen sambakoulun ovista sisään. Ruoka-feijoada oli kohtuullisen maistuvaa, vaikka täytyy myöntää, että parempaa olen syönyt Suomessa (kiitos Jenni Kuronen-Nevesille!). Illanvietto-feijoada oli vasta alkamassa, mutta tunnelmaa jo nostatti pikkubändi, jonka tahtiin mekin tanssahtelimme. Naapuripöydän vanha pariskunta liittyi seuraan ja vanha mies veti sellaisia muuveja, että saisi moni suomalainen, kymmeniä vuosia nuorempikin miestanssija katsoa siitä oppia!

Ipaneman auringonlasku

Kun olimme syöneet ja aikamme fiilistelleet, lähdimme käväisemään kaupungin toisella laidalla... Ipaneman tori oli sunnuntaisin auki ja tytöt halusivat kierrellä myyntikojuja. Jukka lähti mukaan ja jonkin aikaa sitten kiertelimme putiikilta toiselle. Muut tytöt olivat innokkaampia shoppailijoita, joten menimme Jukan kanssa istuksimaan mehubaariin joksikin aikaa. Siinä tuli puheeksi Arpoador ja kuinka hienoja kuvia sieltä saa auringonlaskun aikaan. Innostuin, että sinnehän on mentävä ja aloin vilkuilla huolestuneena kelloa, kuinka olisi ehtimisen laita. Minuutit lensivät ja tytöt olivat edelleen jossain päin toria krääsäkioskien keskuudessa.
Päätimme kiertää torin nopeasti muut löytääksemme.

Simpukoiden tms kerääjiä

Jos ajatus olisi toiminut siinä tilanteessa, niin tietysti toinen olisi kiertänyt torin ja toinen jäänyt istumaan... Totta kai mimmit tulivat paikalle, kun olimme jo lähteneet, odottivat jonkin aikaa ja yrittivät soittaa Jukalle, joka ei kuullut puhelintaan, ja lähtivät sitten metroa kohden. Ei voi mitään...

Ipaneman rantapoika

Suuntasin siis kohti Arpoadorin kallioita, jotka sijaitsevat Ipaneman rannan itäpäädyssä. Jukka saattoi minua hetken matkaa, mutta suuntasi sitten itsekin metrolle, koska oli jälleen matkalla Sambódromolle treenejä seuraamaan.
Napsin kuvia auringonlaskusta ja nautin olostani illan viiletessä nopeasti. Itse en aikonut dromolle tänä iltana mennä, mutta Miia ja Jenni olivat sellaista suunnitelleet, että näkisivät Mangueiran. Ehdinkin takaisin kämpille vielä ennen heidän lähtöään ja sain kuulla, kuinka kolmikko oli jo ehtinyt huutaa suomeksi tiensä ulos metrosta ja hajottaa hotellin oven sillä välin, kun minä katselin auringonlaskua... Kerkiäväisiä nuo roseiralaiset!

 Se kolmaskin sana asuinolosuhteista

Jeesus matkassa mukana..

Nyt muutaman päivän Flamengon kämpässä asustamisen jälkeen voin todeta, että tässä päästään jo erittäin lähelle sitä luksusta, joka meillä oli Copiksella 2008 ja 2010 reissuilla. Vuokra on huomattavasti halvempi, joten paljon on mietityttänyt se, oliko Copiksen kämppä sittenkään ison hintansa väärti ja kannattaako sinne haikailla 2014 reissulla vai pitää tästä kiinni.

... päivin ja öin

Muutamia eroja toki on, jotka kallistelevat vaakaa vähän puoleen jos toiseenkin. Ensinnäkin Copiksen kämpän hintaan oli sähkö ja kaasu sisällytetty, joten esimerkiksi ilmastointia saattoi käyttää surutta. Tämän kämpän ihan lopullinen hintahan selviää vasta sitten, kun sähkö ja kaasu on maksettu. Siellä kahden makuuhuoneen asunnossa oli kaksi kylpyhuonetta ja vielä kolmas suihku terassilla, joten nopeita suihkuja vaativat nopeat lähdöt onnistuivat hyvällä prosentilla. Täällä on vain yksi suihku ja meitä on kohta seitsemän samassa asunnossa, jolloin starteista tulee vielä tahmeampia kuin ne nyt ovat...

Täällä on käytössämme pesula, kuntosalihuone ja uima-allas. Siellä... Niin, en tiedä. Hotellissa muistaakseni oli uima-allas, joka oli iltapäivisin vieraiden käytössä, mutta emme vain käyneet siellä koskaan, kun meillä oli oma vilvoittelualtaamme katolla ja Ipaneman aallot kävelymatkan päässä. Kuntosali oli talon toisessa kerroksessa, mutta en tiedä, olisiko se ollut käytössämme, kun kukaan ei ollut riittävän kiinnostunut selvittääkseen asiaa. Pesumahdollisuutta ei kaiketi ollut hotellissa, mutta samassa korttelissa oli pesula, jossa koneellinen ei olisi paljon maksanut. Huonesiivooja kuului molempiin kämppiin, siellä kolmesti ja täällä (kai) viidesti viikossa. 
Kalustus oli hyvin samantasoinen, en sisustuksen tyylikkyyttä sinänsä sieltä kaipaa (vaikka vähän ankeaa onkin, ettei täällä ole mitään tauluja seinillä), mutta olohuoneen pöytää kylläkin. Täällä on vain ruokapöytä, jonka ääressä pitää sitten tehdä kaikki. Tykkäsin kovasti myös siitä, kuinka Copiksen kämppä oli kahdessa kerroksessa, vaikka portaikko tietysti turha tilasieppo olikin.

Erittäin suuri plussa Flamengon kämpälle on keskeinen sijainti. Paikasta toiseen hankkiutuminen kun ei isossa kaupungissa aina ole ihan hetken juttu, niin mitä lyhyempi matka, sen parempi. Täällä meillä on myös Jeesus seuranamme, Copiksen kämpältähän ei Corcovado näkynyt, eikä ikkunasta avautuvissa maisemissa ollut yhtään sen enempää nähtävää kuin täälläkään, vain ympäröivät kerrostalot. Lisäksi tänne saa ihan avoimesti majoittua asuntoon niin monta kuin vain haluamme änkeä ja meille on luvattu lisäpatjat (tosin niiden saapuminen on aina huomenna, kun niitä kysymme, joten hiukan skeptikko pitää olla kunnes näkee).

Elämä Flamengossa on siis luksusta ja siitä pitää nyt nauttia täysillä, kunnes täydennysmiehitys saapuu ja senkin jälkeen niin paljon kuin vain pystyy :)
Yllättäen Botafogosta jäin kaipaamaan riippumattoa, siinä olen nukkunut ihan parhaat unet Riossa ikinä! Kun ensin opin, miten siihen pitää asettua... Ensimmäisen yön Flamengossa nukuimmekin sitten Mushkan kanssa ihan ilman patjaa, nyt meidän sängyssämme sentään on sellainen...

Tässäköhän meidän lisäpatjat on tulossa?

Flamengon kämpässä on myös yksi valtava plussa ylitse muiden, nimittäin Fernando. En oikein päässyt selvyyteen, mikä hänen asemansa hotellissa on, mutta jonkin sortin talkkari/vuokraisäntänä hän pitää huolta meidän asunnostamme. Heti ensimmäisenä päivänä kyselimme kovasti langatonta nettiyhteyttä, joka kämpässä piti olla, ja Fernandohan kiikutti meille pikapuolin taikalaatikon. Verkkomme nimeksi oli pistetty FinlandSexyBrasil...

Se mies on niin koominen, että voittaisi Putouksen suorilta, jos sattuisi olemaan hahmo. Aina kun meille jotain tapahtuu hotellin nurkilla, niin eikös Fernandon pää pilkistä jostain avoimesta ikkunasta ja kuulu tuttu huikkaus "Olá!". Hymyillen kuin pikkuorava Fernando kiitää turistiblondien avuksi, kun jumitamme ulko-oven kiskaisemalla sen auki väärään suuntaan tai unohdamme täyttää saapumisilmoitukset (tosin ne Fernandon lupaamat lisäpatjat edelleen tulevat vasta amanhã...)
Elämä Flamengossa on siis paitsi luksusta myös sketsisarjaa, kiitos Fernandon.

Päivä 10 : Maanantai

Ohjelmamme mukaisesti maanantai oli ensimmäinen ostospäivä Saarassa. Olin suhtautunut optimistisesti siihen, että hyvillä täsmäiskuilla sambakouluostokset pystyy tekemään kahdessa päivässä (ensin hakee sen ison kuorman ja tarkistettuaan, minkä verran rahaa ja tarpeita on jäljellä, tekee joku toinen päivä täydennysreissun). Edelleen olen täysin sitä mieltä, että se on mahdollista, mutta korjasin käsityksiäni niiltä osin, että se vaatii hyvin laaditun listan ja shoppailijat, joille paikka on ennalta tuttu. 
Saarassahan voisi toki käydä vaikka joka päivä, mutta en ollut ajatellut koko lomaa roudata kamelina muiden sambavermeitä, kun on niin paljon muutakin yhtä kivaa puuhaa.

Puoli kahdeksalta istuimme aamupalapöydässä päättämässä nopeasta lähdöstä ja puoli kymmenen jälkeen pääsimme liikkeelle... Siinä pöytää rummutellessa ehdin jälleen muistaa syyn, miksi nautin niin paljon matkustamisesta yksinäni. Ei sillä, etteikö tämä "Folke Festinä" toimiminenkin olisi omalla tavallaan huippua :)
Sitten Saaraan...
Muistan, että ensimmäisenä kertana Saarassa olin häkeltynyt siitä, millainen alue se on. Yhtä lailla yllättyneitä olivat muutkin ihmispaljoudesta, sambatavaran paljoudesta ja sen kaiken muun paljoudesta, mitä Saaran puodeissa myydään.
Ensin suuntasimme Palácio das Plumasiin, joka onkin nykyisin nimeltään Casa Pinto, ja teimme varovaiset ensiostokset. Sitten vietimme Kakkulassa (Cacula, häntä jälkimmäiseen c:hen) puolisentoista tuntia, ennen kuin vihdoin kuormajuhdat jatkoivat matkaa. Siinä vaiheessa oli nälkä jo yllättänyt shoppaajat ja ehdotin, että kokeilisimme kiloravintolaa, jonka olin bongannut edellisviikolla Saarassa poiketessani. Se oli erittäin hyvä idea, sillä Saaran Grillissä syötiin reissun tähän mennessä parhaat sapuskat. Päätimme mennä sinne vielä uudestaankin.
Kun vatsa oli yhtä täynnä kuin kauppakassit, piipahdimme vielä parissa pikkupuodissa matkalla Beth's Shoesiin. Olin varautunut siihen, että täytyy tehdä kaksi reissua: ensin jättää tilaus ja parin päivän kuluttua hakea kengät pois. Kenkiä olikin kuitenkin listassa niin vähän, että puolen tunnin odottelulla saimme mukaan tilatut 16 paria sekä 4 paria, joita tuli soviteltua siinä odottaessa. Sitten paikansimme vielä kristallipalatsin ja tsekkasimme hintoja siellä. Noin kuuden tunnin shoppailun päätteeksi oli ihana istua ilmastoituun taksiin ja lähteä kohti kämppää.

Shoppailuintoa riitti aamusta iltaan

Juutuimme pahimpaan kello viiden ruuhkaan, mutta onneksi meillä oli mukava taksikuski, joka puhui englantia ja soitti meille sambamusaa! Saimme kuskin kortin, että voimme soittaa hänet ajamaan meitä toistekin.
Olimme aiemmin puhuneet siitä, kuinka Carlos ja Fernando ovat niin geneerisiä latinonimiä, että kuulostaa jo melkein keksityltä stoorilta, että täällä olemme sen nimisten ihmisten kanssa tekemisissä. Joukosta puuttuu enää Alejandro... Taksikuski ei sentään ollut Alejandro, mutta kahta kirjainta vailla, nimittäin Leandro.

Niin uuvuttava kuin Saaran reissu olikin ollut, porukastamme löytyi puhtia lähteä vielä musaostoksille, joten suuntasimme bussilla kohti Copacabanaa ja levykauppa Modern Soundia, joka on hienoin ja suurin musiikkiliike, jossa olen ikinä ollut -- tai siis oli. Nyt sen paikalla oli vaatekauppa. Shoppailimmekin sitten vähän vaatteita ja illan pimettyä menimme vielä rannan kojuja kiertelemään.

Hopeinen kuu

Baariin menosta oli ollut jo edellisenä iltana puhetta ja nyt se haluttiin toteuttaa. Niinpä veimme ostokset kämpille ja otimme päivän viimeiseksi suuntimeksi Lapan. Carioca da Gema on edelleen se ainut paikka, jonka osaan sanoa taksikuskille ja josta tiedän, että siellä varmasti on elävää musiikkia, joten siitä on helppo aloittaa. Sisäänpääsymaksu oli kalliimpi kuin muistinkaan, mutta arvelimme sen olevan sen arvoista. Ja baarissa olikin hyvä meininki, pagode soi ja bändin solistina oli erehdyttävästi habitukseltaan Vesa-Matti Loiria muistuttava musta laulaja.
Bailattiin menemään ja siinä sivussa tutustuttiin hieman kahteen brassimieheen ja kahteen espanjalaistyttöön, jotka olivat samassa pöydässä kanssamme. Lopulta tuttavuuden teossa päästiin niin pitkälle, että toinen miehistä kysyi nimiämme ja kertoi itse olevansa Fernando. Meidän oli pakko nauraa. Kerroin hänelle, että olemme juuri puhuneet siitä, kuinka kaikki miehet täällä ovat nimeltään joko Fernando tai Carlos. Silloin hän totesi, että arvatkaapa tuon hänen kaverinsa nimi...

Fernando ja Carlos vol. 2 kiinnostuivat, kun kerroimme, että olemme tekemässä vierailuja sambakouluihin. He eivät olleet Riosta kotoisin, vaan Florianopolisista, ja olivat kaiketi työmatkalla. Tytöt ehdottivat, että he lähtisivät kanssamme São Clementeen huomenna.
En ollut täysin bailabailatunnelmissa itse ja lähdin aikaisemmin kämpille, kun muut vielä jäivät. Tosin en koskaan ole Riossa aivan parhaassa bileterässä. Kuumuus kertakaikkiaan vie niin paljon voimia, että ei vain kykene samalla tavoin. Etenkin kun en täällä halua alkoholilla ostaa jaksamista, koska sitten tulisi tuhlattua nytkin liian nopeasti hupenevia tunteja krapulan potemiseen.

Päivä 11 : Tiistai

Synttärityttö ja lahjapullo

Tiistaiaamuksi oli suunniteltu, että Miia ja Mushka menevät taas altaalle viihtymään pyykinpesun lomassa, kun minä ja Jenni käymme läpi eiliset Saara-ostokset ja merkkailemme hinnat. Tai siis tämä oli julkistettu plani, mutta Mushkan selän takana oli sovittu, että heidän ollessaan altaalla me haemme kakun ja pistämme synttärisankarille pöydän koreaksi. No ei taaskaan mennyt kuten Strömsössä...
Kuivuusvaroituksen vuoksi hotellin allas ja pesula olivat käyttökiellossa tänään. Siinä sitten yritettiin lennosta keksiä uutta harhautusta, mutta ehkä hyväuskoisinkin juhlakalu ryhtyy epäilemään, kun häntä kammetaan lähtemään ostoksille ja sanotaan, että viipykää toki pitkään...
No, oli se yllätys tai ei, niin joka tapauksessa juhlistimme Mushkan synttäreitä kakulla, paperihatuilla ja ilmapalloilla.

Portelalaisia?

Allassuunnitelman peruunnuttua tytöt halusivat lähteä kokeilemaan Flamengon rantaa. Se osoittautui todella viihtyisäksi pikkurannaksi, jossa ei juurikaan ollut turisteja, joten siellä ei myöskään noussut välittömästi kauppaa rannalle asettujien ympärille.
Itse olen saanut jo rannalla makaamisen kiintiöni tältä lomalta täyteen (max 20 min. / loma), joten lähdin kameran kanssa kuljeksimaan Flamengon puistoalueelle. Paljon mielenkiintoista kuvattavaa löytyikin, etenkin sitten, kun pääsin aivan puiston eteläpäähän ja siellä oli jokin kameroiden ja lamppujen pystytys käynnissä. Kameroista arvelin, että kyse on jonkin sortin tv-kuvauksesta ja uteliaana kurkistelin linssin läpi ympärilleni. Silloin silmiin osui porukka, joka kantoi rumpuja... Zoomasin kameralla lähemmäs ja eikös heillä ole Portelan paidat päällä!
Miehiä huvitti, kun kuvasin paparazzina heitä kauempaa ja he viittoivat tulemaan lähemmäs ottamaan kuvaa. Yritin hiukan jututtaa heitä, mutta aksenttini ei oikein auennut heille tai sitten oma sanavarastoni ei riittänyt, ja luovuin yrityksestä selittää, että tunnen suomalaisen sambatanssijan, joka on tanssinut Portelassa monena vuonna. Sen verran onnistuin kommunikoimaan, että olen Suomesta. En päässyt kuitenkaan edes täyteen varmuuteen, olivatko he portelalaisia vai oliko heillä vain paidat jostain muusta syystä.

Kryptinen viesti naapuripöydästä

Lähdin jälleen liikkeelle ja jonkin aikaa käveltyäni alkoi kuumuus tuntua (42 astetta mittarissa tänään). Katselin ympärilleni, näkyykö varjoisaa istumapaikkaa, ja viereeni pysähtyi bussi, joka oli menossa Barata Ribeirolle. Hetken mielijohteesta hyppäsin kyytiin. Edellispäivänä oli nimittäin harmittanut se, että Modern Soundia ei enää ole. Olisin halunnut tehdä omia levyostoksia. Tällä bussilla pääsin Copacabanan toiseen päähän asti, joten saatoin kurkistaa siihen pikku levykauppaan, joka viime reissulla oli hotellimme kulmalla. Siellähän se sama setä myi samalla tyylillään minulle sylin täydeltä levyjä :)
Palasin kämpille ja kävimme syömässä porukalla viereisessä ravintolassa. Harmillista kyllä ruoka ei ollut siellä hyvää ja palvelu oli vielä heikompaa. Sääli, koska siinä olisi ollut niin helppo käydä. Saaran grilli on edelleen ykkönen.

Ruokailua ei tehnyt yhtään hauskemmaksi se, että muutaman pöydän päässä äijäjoukko istui iltaa kittaamassa ja kyttäämässä turistityttöjä. Sitten vasta nauratti, kun lähtiessämme he lähettivät tarjoilijan välityksellä meille viestin.
Ehkä tarkoitus oli kirjoittaa "ask: Jon Leno" tms, mutta viimeisen rivin "kiss ass" kyllä huvitti meitä. Suunnittelimme Jon Lenolle paluuviestin Paula McCarneylta: "Yes, kiss ass. Not mine." Emme kuitenkaan lähettäneet sitä, vaan lähdimme raflasta kämpille nauttimaan parit caipirinhat. 
Erittäin hyvä ajatus merkata juomalasit on hukuttautunut hankalaan toteutukseen. Luulisi, että lastenkutsuille tarkoitetut eläinmerkit pysyisivät ekstrahyvin paikoillaan, mutta huihai. En edes tiedä, miten niiden olisi tarkoitus pysyä. Oma kirahvini teki itsarit hukuttautumalla caipikseen.

Kirahvi ei kestänyt enää

Saimme viestin edellisiltana tapaamiltamme Carlos&Fernandolta, että he eivät tänään jaksakaan lähteä kanssamme bailaamaan. Siispä lähdimme São Clementeen tyttöporukalla, mutta pianhan me paikan päällä törmäsimme taas Hentilän Jukkaan. Treeneissä oli tunnelma katossa ja meistä tuli täysin São Clemente -faneja, jos emme jo tähän asti olleet sitä olleet.
Kun suunnittelimme, että yrittäisimme päästä kyseisen koulun riveihin tanssimaan, olimme tehneet valintaa vain sillä perustein, että ensimmäisen koulun kulkueesta ehtii vielä näkemään muita ja että keskustassa sijaitsevalla sambakoululla on helppo käydä. Kun pääsimme kokemaan heidän treeniensä fiilistä ja saimme itsekin lämminhenkisen vastaanoton niiltä, joiden kanssa juttelimme, alkoi tuntua entistä mukavammalta ajatukselta, että pääsisimme heidän kulkueeseensa.
Toivottavasti niin vielä käy, mutta Riossahan mikään ei ole varmaa, ennen kuin se tapahtuu.

Päivä 12 : Keskiviikko

Jee, pyykkitupaan pääsi taas! Saatiin pestyksi vaatteita ja voi taas valita, hikoileeko puhtaisiin vai valmiiksi hikisiin vaatteisiin. Miia ja Mushka viihtyivät jälleen altaalla ja Mushka testasi myös kuntosalin.
Olimme nukkuneet ilmastointi päällä ja heräsin aamuyöstä siihen, että korvaan ja kurkkuun sattuu. Siirryin sohvalle torkahtelemaan, mutta ei enää auttanut, aamulla oli korva tosi kipeä. Join teetä ja lepäilin, sitten tein pienen kävelyretken lähiympäristöön ja odottelin, että olo helpottaisi. Finrexin auttoi vähän, mutta kokonaan ohitse vilustunut olo ei ole mennyt (pyydän perjantaina tulevia tuomaan lisää Finrexiniä, jos siihen mennessä saamme nettiyhteyden. Netti ei meinaan taaskaan toimi...)

Kävimme syömässä lähistöllä ja oli kyllä melkoinen parannus eiliseen, sekä ruoka että palvelu oli erinomaista. Ruokaillessa mietimme päivän muuta ohjelmaa. Puhehan on ollut, että tänään olisi Mocidade-päivä, mutta jälleen on ollut niin monta muuttujaa matkalla, ettei enää pysy laskuissakaan. Portelanhan haluaisimme myös nähdä ja sen suhteen oli mietitty perjantaita, mutta kun perjantaina olisi myös São Clementen sambakouluilta ja sinnekin olisi hyvä mennä. Ihan jo suhteiden luonnin vuoksi, että pääsisimme heidän kulkueesensa. Lisäksi edellisiltana kun olimme jutelleet são clementeläisten kanssa siitä, että olisimme menossa Mocidadeen, niin he olivat näyttäneet siltä kuin se olisi huono ajatus (ja ilmeisesti sanoneetkin jotain siitä, että seutu on huonomaineista?). Olisi ollut kiva nähdä ja etenkin kuulla Mocidade, mutta kaikkea ei voi saada, todettiin, ja päädyttiin nyt kuitenkin Portelaan.

Iltaan oli kuitenkin monta tuntia aikaa ja ehtisimme tehdä muuta mukavaa ennen lähtöä. Muutamia ajatuksia pyöriteltyämme lähdimme kohti Sokeritoppaa -- emme kuitenkaan mennäksemme sen päälle, vaan juurelle, Urcaan. Santa Cruzin linnoitus jäi minulta viime viikolla näkemättä ja halusin katsoa, onko mahdollista päästä sitä vastapäätä lahdella sijaitsevaan São Joãon linnoitukseen. Epäilin kyllä hieman, että ei olisi, koska opaskirjani ei mainitse siitä mitään, vaikka kertoo Santa Cruzista. Näinhän se sitten olikin, että kyseessä oli armeijan alue, johon oli asiattomilta pääsy kielletty.
Siispä suunnitelmat vaihtuivat kävelyyn pitkin Urcan rantaa maisemia ihastellen sekä pieneen pistäytymiseen Copacabanan kauppakadulla. Olin aamulla jättänyt kameran pois laukustani, kun tein pienen kävelyn, niin enpä ollut sitten ottanut sitä enää mukaan...
Muutenkin oli vähän sellainen olo, että en käy tänään täysillä. Ruokaillessa korva- ja kurkkukipuni oli mennyt välillä jo melkein ohitse ja tunsin voimistuvani, mutta iltaa kohden se muistutti taas itsestään ja alkoi tuntua hetki hetkeltä pahemmalta. Tunsin oloni myös paljon väsähtäneemmäksi, mikä osittain on ihan unen puutettakin, mutta osittain tuntui myös silmiä pistelevältä vilustumisväsymykseltä. Pyörittelin hetken mielessäni vaihtoehtoja ja ilmoitin tytöille, että minä jäisin kämpille lepäämään.

Olisin kyllä halunnut nähdä Portelan, mutta toisaalta, jos oloni siellä pahentuisi, niin olisi turhan pitkä matka tulla yksin taksilla takaisin. Toivottavasti yhden illan lepo palauttaa voimat. Lohduttauduin sillä, että näitä Rion-reissuja tulee vielä, joten jos en Portelaan pääse tänä vuonna, niin ehkä seuraavana sitten.

Päivä 13 : Torstai

Aamulla uni ja uima-allas pitivät muita hallussaan, joten lähdin kävelylle etsimään sellaista postitoimistoa, jossa myytäisiin postimerkkejä. Täällä kun on yksinkertaisesta asiasta saatu helposti melkoisen vaikea. On toimistoja, joissa voi ostaa postimerkin, ja toisia postitoimistoja, joissa niitä ei myydä, vaan kortit leimataan, jos oikein ymmärsin. Edellispäivänä olin taas poikennut yhteen postitoimistoon kyselemään ja heidän antamiensa ohjeiden perusteella aarteenetsintä päättyi. Ostin samantien parikymmentä merkkiä, että siinä riittäisi koko porukan tarpeisiin.

Kuulostelin omaa oloani, mutta täällä kun on aina hiki pinnassa, on tosi vaikea sanoa, onko kipeä vai ei. Ainakin korvissani suhisi ja välillä ne menivät lukkoon. Siinä sitten kääntelin päätäni väkkäränä, kun yritin kuunnella, kumpi korva toimii paremmin. Hiukan sananhahmottamisvaikeuksia oli, muun muassa kuulin Miian kyselevän: "Missä mun pimppi on?" ja vaikka Miialla tunnetusti onkin aina tavarat hukassa, niin arvasin kuulleeni väärin. (Kysymys kuului: "Missä mun pinkki on?)

Suomalaiset innokkaina eturivissä klo 21.01

Totesimme, että Saara-ostoksia riittää niin paljon, että ei muuta kuin härkää sarvista ja sinne taas. Olin ottanut omaksi huolekseni vaunubailaajien matskut ja sain ainakin heidän rahansa käytetyksi, siitä en sano mitään, mahtavatko he olla tuliaisiin tyytyväisiä. Muilla kai riittää vielä ostettavaa ainakin yhden reissun verran, mutta totesimme, että varmaan loppuporukkakin haluaa Saarassa vielä käydä, joten yritetään siitä tehdä ratkaiseva reissu. Kakkulassa ostoskoreja täyttäessä alkoi jostain kuulua suomenkielistä puhetta ja kukas se sieltä pölähtää paikalle, ellei Hokkasen Timo ei kun Tikkasen Jarkko. Cariocalaiset olivat myös sambaostoksilla ja siinä vaihdettiin muutama sana.

Täti teki meille maalaukset

Syömään Saaran grilliin... Ruoka oli edelleen superhyvää, mutta tulimme sisään vasta juuri ennen sulkemisaikaa, joten valikoimaa ei juurikaan ollut ja henkilökunta katseli siihen malliin, että syökääpäs nyt nopeasti.

Oloni ei ollut merkittävästi parantunut. Kävin apteekissa kyselemässä penisilliinikuuria, kun täällä kaiketi saa niitä ilman reseptiä, mutta sellaista ei löytynyt. Tohtori Koivuniemi päätyi määräämään mulle Burana 600 -kuurin pariksi-kolmeksi päiväksi, niin eiköhän tämä tästä, buranan ja kurkkupastillien voimin. Tilasin myös loppuporukalta Suomesta mulle lisää finrexiniä.
Olimme saaneet tiistaina são clementeläisiltä liput tämäniltaiseen showhun heidän sambakoulullaan. Sitä odotettiin innokkaasti ja melkein yhtä innokkaasti niitä luvattuja lisäpatjoja, jotka ovat lauantaista asti olleet tulossa huomenna. Ei ollut Fernando taaskaan tuonut niitä poissaollessamme, vaan pikkuoravamme tekee elämästämme nyt Beckettin näytelmää. Huomenna tulevat muut, että olisi niiden patjojenkin vähän niin kuin aika olla täällä.

Tunnustimme väriä

Ennen sambakoululle lähtöä käväisimme juomassa yhdet caipirinhat. Olimme laittaneet Fernando&Carlos vol. 2:lle viestin, että jos he tänään haluavat mukanamme sambakoululle, niin lähdemme klo 20, mutta heistä ei kuulunut mitään. Tyttöporukalla siis.
Lippuihin oli merkitty ajaksi 21, mutta tunnetustihan Riossa harva asia tapahtuu ilmoitettuun aikaan. Yhdeksältä paikalla ei ollut muuta yleisöä kuin me suomalaiset. No, siinä litkittiin guaranáa, kerättiin jaossa olevaa sponsorikamaa ja saatiin festarihenkiset kasvomaalaukset.

Preta Gil ei ollut tämän tuhdimpi tyttö

Bändi aloitti lopulta puolen yön aikoihin. Esiintymässä oli Preta Gil, jos nimi jotain jollekulle sanoo. Täysissä ruumiin ja hengen voimissa olisin varmaan nauttinut enemmän, mutta nyt ilta lässähti kuin pannukakku. Flunssa verotti jaksamista ja nuokuin tuolillani pystymättä juurikaan pitää silmiä auki. Lisäksi kun meille oli tullut käsitys, että showlla olisi jotain tekemistä samban ja musikaalin kanssa, niin mieli oli hämmentynyt siitä, kun lauteille tuleekin bändi joka ensi töikseen soittaa ihmeellisen jumppahumppaversion Policen hitistä Message in a bottle (vai Stingin? No kuitenkin, tiedätte biisin...) Kyllä sieltä tuttua brassimusaakin sitten tuli ja jopa jotain musikaaleihin liittyvää, Do-Re-Mi Sound of Musicista ainakin. Olin silti hyvin tyytyväinen, kun noin puolen tunnin kuluttua Mushka oli valmis lähtemään kämpille kanssani. Miia ja Jenni jäivät toiveikkaina vielä odottamaan, josko loppuillasta kuitenkin kuultaisiin / nähtäisiin vielä sambaa, mutta ei. Turha reissu sen suhteen.

Päivä 14 : Perjantai

3 karnevaalipukua on varmistettu kitara-alaan

Perjantaiaamun ohjelmassa meillä oli käynti soitinkaupoilla. Eilen oli vinkkaistu Tikkaselle, että hän olisi voinut lähteä mukaan, koska en muistanut ihan tarkalleen, missä ne soitinkaupat sijaitsivatkaan. Onnistuimme kuitenkin löytämään perille asti ilman Turun konkreettista avustusta, vaikka teoriassa se mukana olikin: Carioca, kuten muistelinkin, sekä metroasema että kadunnimi.

Kun soitintarpeet oli täytetty, halusivat muut lähteä etsimään Saarasta erästä kenkäkauppaa. En itse ollut tanssitossujen tarpeessa, joten tein pienen valokuvauskierroksen ja ajelin bussilla kämpille päin. Eiliset Saara-ostokset olisi syytä levitellä ja käydä läpi ennen kuin loppuporukka pölähtää tänne keskuuteemme...

Siinä riittikin puuhaa varmaan tunniksi ja samalla pyöräyteltiin taas konellinen pyykkiä. Kun hot stuffit oli saatu kuivurista yläkertaan ja olimme jo puoliksi ovesta ulkona syömään menossa, ovikello soi. Ajattelin toiveikkaasti, että patjat ovat saapuneet!

Koko porukka cachaca (viimeiseen c:hen häntä)

Ei, se ei ollut Fernando, vaan Carlos. Käymme edelleen vääntöä São Clementen kulkuepaikoista ja nyt Carlos jonkin kontaktinsa kautta sai meille varmistetuksi kolme paikkaa koulun eräästä alasta, joka oli sãoclementeläisittäin mustakeltainen. Miia, Mushka ja Jenni löivät rahat tiskiin ja heillä on nyt sitten kulkuepaikka.
Hetken päästä Carloksen kaveri soitti taas, että neljännenkin paikan saisi samaan alaan. En kuitenkaan suostunut vielä ottamaan sitä, koska jos paikkoja tulee nyt yksi kerrallaan tipoittain, niin pahimmassa tapauksessa meitä pääsee viisi samaan alaan ja yksi jää... Selitimme Carlosille, että jos ei saada kuutta henkeä samaan, niin sitten kolme ja kolme eri aloihin, kunhan kaikki ovat São Clementen kulkueessa.
Olemme edelleen tosi innoissamme sambakoulun mahtavasta fiiliksestä ja siitä lämpöisestä vastaanotosta, jonka siellä saimme. Meidän mielestämme São Clemente on verdadeiro campeão, vaikka Carlos meille nauroikin ja sanoi, että se on ykkönen vain maanantain lähtöjärjestyksessä.

Kun pukuasiaa oli säädetty taas yllättäen tunti, niin olikin jo hieman kiire syömään, ennen kuin tulisi kiire lentokentälle. Testasimme kulman takana olevan kiloravintolan ja siellä oli aivan loistavat ruoat! Sinne mennään toistekin.
Ravintolasta lähtiessä nappasin taksin ja annoin suunnaksi lentokentän. Taksikuski kysyi kahteen otteeseen, olenko ihan varmasti menossa Galeãon kansainväliselle lentokentälle. En varmaan näyttänyt ihan siltä, kuin olisin kaukomatkalle lähdössä, mukana vain olkalaukku ja aurinkohattu päässä. Sinne päin pääsimme kuitenkin lähtemään.
Tyttöjä vastaan olin mennyt yhdessä hujauksessa, joten luulin, että taksimatkaan menisi taas korkeintaan puolituntinen. Oli kuitenkin ruuhka-aika ja sain istua kyydissä puolitoista tuntia, ennen kuin vihdoin päästiin perille. Matkalla oli ylitsemme kulkenut ukkoskuuro, joka jatkoi matkaa kohti kaupungin keskustaa. Toivoin sateen raikastavan ilmaa, mutta menevän pian ohitse...

Pieni fani dromolla

Olin asennoitunut siihen, että olisin ollut menossa ykkösterminaaliin, koska kaikki omat lentoni ja tyttöjen lento viime viikolla ovat aina tulleet sinne. Mutta vaikka British Airways ja Air France saapuvat ykkösterminaaliin, niin (kuten sattuneista syistä sitä täällä kutsumme) paskaTAPpi laskeutuukin kakkoseen...
Porukan lennon oli kuulunut saapua 50 minuuttia aikaisemmin ja olin minulle täysin tuntemattomassa terminaalissa etsimässä heitä. Lisäksi oletin heidän tulleen nopeasti muodollisuuksista läpi, koska heillä ei ollut matkalaukkuja (paskaTAPpi jätti ne Lissaboniin ja lennättää joskus huomenna perille). Näistä syistä pistin kiireeksi ja juoksin etsimään oikeaa uloskäyntiä. Ystävällinen vartija neuvoi minua... Mutta lähtöportille kaksi, ei tuloportille kaksi :D

Yhtäkkiä huomasin lentoja ilmoittavasta taulusta, että kone oli laskeutunut tunnin myöhässä, eli vain pari minuuttia aiemmin. Matkalla näkemäni ukkonen oli viivyttänyt koneen laskeutumista! Löysin oikean ulostuloportin ja tunnin verran sain odotella, ennen kuin tuttuja valkonaamoja osui näköpiiriin. Loppu hyvin, kaikki hyvin :)

Salgueiro veti fiiliksellä

Saapuneilla riitti virtaa, kuten olimme hieman toivoneetkin. Kun välttämättömiä tarvikkeita oli hankittu puuttuvissa laukuissa olevien tilalle, veimme heidät Sambódromolle seuraamaan Mocidaden ja Salgueiron treenejä. Meistä on tullut jo sen verran paikallisia, ettemme suotta yrittäneet olla paikalla klo 20, kun Mocidade oli ilmoitettu alkavaksi, vaan menimme puoli kymmeneltä. Ajoitus oli täydellinen, sillä bateria oli juuri lämmittelemässä ja näimme treenit alusta asti. Sitten odottelimme vielä Salgueiron, joka sekin aloitti puolitoista tuntia myöhemmin kuin ohjelmassa.

Onneksi jäimme odottamaan, sillä Salgueirolla oli aivan upea fiilis! Mocidadesta oli jäänyt vähän suorituksen maku, mutta tämä koulu veti treeninsä tunteella.

Päivä 15 : Lauantai

Kivoja puita

Edellisillan ukkonen oli viilentänyt ilmaa ja nukkuminen kävi helpommin. Lauantaiaamun alkajaiseksi eilen saapunut kolmikko lähti ostoksille etsimään vaatteita yms. matkalaukkuja odotellessa. Oikean Rio-fiiliksen saavuttamiseksi oli heillekin luvassa heti päivän vietto rantatunnelmissa. Muiden jäädessä suunnittelemaan hankkiutumista Ipanema-Copacabana -akselille, minä hyppäsin metroon ja suuntasin keskikaupungille.

Estácio de Sán muistomerkki ja toppa

Olin vihdoin saanut haltuuni osoitteen, jossa tehdään hiustenpidennyksiä. Harkinnassa on ollut tehdä tällä reissulla Johanna Tukiaiset ja palata Suomeen pidennyksen kanssa, mutta heillä ei ollutkaan väriäni kiharana. Omaa tukkaa vastaavaa laatua kyllä löytyi oikeassa värissä ("vaalea suklaa" kampaajatäti sitä kutsui), mutta pohdintaan meni, haluanko sijoittaa niin isoa rahasummaa, jos lopputulos ei juurikaan eroa nykyisestä, on vain vähän pidempi. Enpä taida viitsiä. 
Kävelin keskustassa ehkä tunnin verran ja palailin sitten kämpille. Ajattelin käyttää hyväkseni hetken, kun kaikki muut ovat poissa, ja levittelin kaikki bailaajille ostetut matskut vielä kerran esille. Tein matskujen jaottelun ja tarkistuslaskennan, minkä jälkeen saatoin olla tyytyväinen. Ostokset on ihan oikeasti hoidettu niiltä osin.

Sitten olikin mukava suunnata jälleen ulos kävelylle... Tietysti jos olisi fiksu, ei tekisi tällaisia 3-4 tunnin kävelyitä päivällä ja sitten luulisi jaksavansa vielä illallakin jotain täydellä teholla. Vaan kun en tullut Rioon kökkiäkseni sisätiloissa, sen enempää kämpillä kuin sambakouluillakaan...
Kävin Estácio de Sán muistomerkillä ja olin hieman hämmentynyt siitä, ettei se ollutkaan tyypillinen ratsastajapatsas. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että kyseessä oli joku kenraali tms. Muistomerkistä päätellen hän oli hoikka egyptiläinen.

Huippua kohti

Palasin hyvissä ajoin, sillä olimme sopineet, että viideltä lähdemme yhdessä ravintolan kautta Sokeritopalle ja halusin ehtiä suihkuun sitä ennen. Suihku ei tokikaan vie paljon aikaa, mutta jos kuudella muulla ihmisellä on sama suunnitelma samaan aikaan, niin silloin saattaa lähtö venähtää.
Olisimme päässeet lähtemään oikeinkin hyvissä ajoin, ellei Carlos olisi sattunut poikkeamaan -- jo neljättä päivää perättäin... Kyselimme innokkaasti pukuja lopulle kolmelle, mutta vielä hän ei ollut onnistunut meille niitä järkkäämään.
Kävimme syömässä läheisessä kiloravintolassa ja sieltä suuntasimme Urcan bussiin. Bussissa ei ollut jousitus oikein kunnossa, joten takapenkkiläisinä saimme kunnon Särkänniemi-kokemuksen pikkurahalla. Sokeritopan juurella alkoi hieman hirvittää meitä korkeanpaikankammoisia, Miiaa ja minua.

Ensimmäinen nousu Morro da Urcalle oli onneksi nopea. Hetken keräilimme rohkeutta ja sitten gondolilla ylös asti. Kiersimme toiveikkaasti etsimässä apinoita, mutta niistä ei näkynyt vilaustakaan :( Liekö myöhäinen ilta vai ukkosta enteilevä painostava ilma syynä siihen? -- ei sillä, viimeksikin niitä oli tosi vaikea bongata, mutta sentään edes muutaman näimme ja onnistuin niitä kuvaamaankin.

Auringonlasku lähestyy

En ole juurikaan yöllä kuvannut, joten kameran asetusten kanssa piti säätää kohtuullisen kauan, ennen kuin aloin olla tyytyväinen lopputulokseen.
Kun sitten vihdoin alkoi tulla todella hyviä kuvia kaupungin pimetessä, simahti kameran akku. Siinä kohtaa kieltämättä pääsi muutama kirosana, mutta ei voi mitään. Ehkä joudun Sokeritopalle nousemaan vielä neljännenkin kerran, vaikka joka kerta siellä käydessäni vannon, että se on vihoviimeinen kerta.
Ukkonen jyrähteli hieman huolestuttavasti, mutta onneksi ei kuitenkaan tullut kohdalle.

Ilta pimenee

Olimme ajatelleet mennä topalta suoraan Mangueiran sambakouluiltaan, mutta laskeuduttuamme totesimme kellon olevan niin vähän, että ehdimme loistavasti käväistä kämpillä vaihtamassa kamppeita ja nappaamassa vauhdittavat caipirinhat lähibaarissa. Siellä myös lauloimme tarjoilijapojalle Hokkasen Timosta biisin, ennen kuin suuntasimme kahdella taksilla Mangueiraan.

Isoon hintaansa nähden Mangueira oli pettymys. Bateria kyllä kuulosti ihan hyvältä, mutta pitkän päivän jälkeen ei kauheasti olisi jaksanut danssata. Nyt on sitten Mangueirankin seinien sisällä käyty ja ei tarvitse toiste mennä ainakaan sillä hinnalla.
Seuraa kerettiläistä puhetta, mutta minusta näissä Rion sambakouluissa ei ole niin hirveän hauskaa. Isoissa halleissa bateria ei kuulosta niin hyvältä kuin ulkotilassa, lattia ei ole mitenkään sandaalit jalassa tanssimiseen optimaalinen, istumapaikkoja on hintsusti ja vessat toimii jos toimii. Minulle sambakouluilla käynti ei kuulu niihin kaikkein hienoimpiin Rio-elämyksiin, mutta tulipa nyt tämäkin reissu taas tehtyä.

Päivä 16 : Sunnuntai 

Iso silta

Ajelu raitiovaunulla Arcos da Lapan yli ja Santa Teresan halki kuului niihin asioihin, jotka porukkamme haluaa ehdottomasti kokea, joten sunnuntaiaamua oli suunniteltu käytettäväksi siihen.
Alun perin oli tosin ollut aikeena myös osallistua tänään tanssiworkshopiin, mutta nyt yksi jos toinenkin sairastaa, joten viiden tunnin treeni saa kyllä tässä kunnossa jäädä, vaikka harmittaakin. Ratikka-ajelu ja illalla Sambódromolla Beija-Florin treenien katselua, kuului suunnitelma.
Eikä varmaan tule yllätyksenä kellekään, jos sanon, että ei muuten mennyt taaskaan kuten Strömsössä...

Mietiskelypaikka

Lähteminen vei aikansa ja kun vihdoin olimme asemalla, se olikin kiinni! Eikö ratikka kulje sunnuntaisin? Hetki siinä ihmeteltiin ja pyöriteltiin vaihtoehtoisia suunnitelmia. Oli sen verran pilvistä, että Corcovado ei tuntunut hyvältä ajatukselta, menemme sinne jonain kirkkaampana aamupäivänä. Tijucan sademetsä olisi ollut yksi ihan mahtava kokemus, mutta opaskirjani ei kertonut, miten sinne pääsisi, ja Tarja arveli edellisen kokemuksensa pohjalta, että siihen tutustuakseen kannattaa vuokrata jeeppi tms., joten alkoi kuulostaa siltä, ettei retki onnistuisi aivan ex tempore. Ehdotin Paquetán saarta, koska olin toivonut, että minulla olisi tällä reissulla aikaa käydä siellä uudestaan niin, että ehtisin kiertää koko saareen. Paquetáan siitä sitten lähdettiin.

Lautan lähtöä odotellessa tunnelma oli nuutunut, vaikka paikalliset odottelijat olivat bilefiiliksissä, soittivat ja tanssivat. Aquarela Brasileirassa sentään laulettiin Miian kanssa vähän mukana.

Rinnakkaiselon jälkiä

Pilvisyys taivaalta alkoi väistyä lauttamatkan aikana ja perillä oli jo oikein mukavan aurinkoinen ilma. Söimme paikallisessa kanttiinassa, hyppäsimme hevoskärryjen kyytiin ja kiersimme saaren nähtävyydet. Siinä aikaa vierähtikin yllättäen niin paljon, että dromolle aikovien kannatti jo lähteä seuraavalla lautalla pois.

Aavemaisen tyhjiä katuja

Olin ollut kahden vaiheilla tämän illan Sambódromosta, kun olen Beija-Florin siellä kuitenkin nähnyt ennenkin, niin en pitänyt sitä välttämättömänä.
Sen sijaan halusin tutustua saareen perinpohjaisesti nyt, kun siellä olin. Myös Tarja jäi kuljeksimaan kameran kanssa.
Tällä kertaa kiersin saaren pohjoisemman päädyn. Paquetá on viehättävän hiljainen paikka, monet kaduista olivat täysin autioita. Sitten kulmasta kääntyessä saattaa nähdä lapsijoukon pelaamassa palloa kadulla, vanhan pariskunnan iltapäiväkahvilla puutarhassaan tai pari rouvaa onkivapojen kanssa matkalla rantaan...
Ja ne talot <3

Seuraava lautta lähti parin tunnin kuluttua ja siihen mennessä olimme jo kumpikin nähneet saarta kylliksemme, joten nousimme kyytiin. Melkein heti, kun pääsimme laivaan, alkoi sataa. Puhkesi kunnon ukkosmyrsky, joka oli melkein kohdallamme. Kapteeni kävi tiedottamassa, että odotamme jonkin aikaa ukkosen vuoksi, ennen kuin pääsemme lähtemään, joten sitten vain ihailtiin ulkona riehuvia luonnonvoimia.

Ilha Fiscalin yövalot

Ihmettelimme sitä, kuinka Suomessa salamat ovat sinisävyisiä, mutta täällä punertavia. Myös ääni on erilainen. Suomalainen ukkonen jyrisee kuin puinen tynnyri kolisisi rinnettä alas, mutta nämä ukkoset rämähtivät kuin peltitynnyri olisi läväytetty maahan ja se olisi lähtenyt siitä vierimään.

Paljon ei  jouduttu odottelemaan onneksi. Lauttamatkakin kuitenkin kestää sen tunnin ja sinä aikana laskeutui pimeys. Onnistuin saamaan pari hyvää otosta laivojen ja kaupungin valoista sekä Ilha Fiscalista, joka näytti pimeässä entistä tarunomaisemmalta.
Koko matkan satoi ja sade jatkui vielä, kun lähdimme viittomaan taksia. Yllättäen koko muu porukka olikin edelleen kämpillä. Sade oli saanut heidät epäröimään dromolle lähdön kanssa.

Jari ja Mushka lähtivät etsimään apteekkia ja ruokaa. Sillä välin pisarointi laantui niin, että äkkilähdöllä Miia, Jenni, Kati ja Tarja suuntasivat Beija-Floria näkemään ja kuulemaan. Jäin itse ihastelemaan kuvasaalistani Paquetásta ja selvittelemään asioita huomista varten. Viimeinen pyrähdys Saaraan vaatii hyvän ostoslistan ja lisäksi huomenna on encontro, jossa edustan Suomen Sambakoulujen Liittoa. Tarkoitus on pitää puhe enkä vieläkään tiedä, millä kielellä. Sami lupasi kääntää portugaliksi, mutta alkukielestä ei ollut puhetta... Osaakohan Sami ranskaa, jos vaikka sillä lähtisin liikkeelle :D

Päivä 17 : Maanantai

Ostospäivä, ei muuta kuin suunta Saaraan, viimeistä kertaa... Niinhän sitä voisi luulla. Omalta osaltani kyllä tämä olisi tässä, osuuteni Roseiran ostoksista sain hoidettua ja edellisellä reissulla ja nyt enää metsästin muutamat henkilökohtaiset tilaukset, jotka olin saanut. Jotain kuitenkin ostoslistoista ilmeisesti jäi vielä uupumaan, joten ehkä vielä kerran täytyy kauppoihin suunnata.
Lisäksi olisin kiinnostunut lähtemään Miian kanssa prässikauppaan, ihan vain paikan nähdäkseni. Tässä vain alkaa päivät käydä niin vähiin, että missähän välissä mitäkin ehtisi tehdä...

Aquarela brasileira soi :)

Shoppailun lisäksi päivän ohjelmaan kuului osallistuminen kansainvälisen samba encontron avajaisiin. Aikaisempina vuosina kun olen Riossa ollut, tapahtuma on pidetty Cidade do Sambassa, mutta tällä kertaa paikka olikin eri. Tämä selvisi minulle vasta aika lailla viime tipassa ja pyysin Samilta tarkempaa osviittaa. Sami laittoikin minulle linkin tapahtuman sivuille ja aamulla ennen Saaraan lähtöä kurkistin sitä. Netti vain toimi niin takkuisesti, että sivu ei latautunut kunnolla, joten en tutustunut siihen tarkemmin, vaan ajattelin ehtiväni sen hyvin ostosretken jälkeen.
Ja olisinkin ehtinyt loistavasti, jos...

Peltirumpu?

Kuulostaa varmaan niiiin Rio de Janeirolta, kun kerron, että mikään ei toiminut, mistään sovitusta ei pidetty kiinni, olimme paikalla tunnin myöhässä -- ja silti tunnin etuajassa!
Hommahan alkoi hajota käsiin siinä vaiheessa, kun kesken Saara-kierroksen Miian puhelin soi ja saamme tiedon, että paikalla pitäisikin olla jo kello 16.40, kun tapahtuma alkaa kello 18. Miksi niin aikaisin, siihen ei selitystä saatu, mutta puolentoista tunnin aikaistaminen yhtäkkiä yllättäen nosti kyllä ärtymyksen pintaan.
Päätimme mennä paikalle heti kun ehdimme, kello näyttäköön, mitä näyttää.

Kämpillä avasin koneen katsoakseni osoitteen ja -- yllätys! -- yhteyttä ei ole. Kävin jututtamassa respan tyttöjä ja selvisi, että netti on poikki koko hotellissa. Harkitsin lähteväni lähikadulla sijaitsevaan nettikahvilaan osoitetta selvittämään. Jos olisimme tähdänneet kello kuuteen, kuten alun perin tarkoitus oli, minulla olisi ollut ruhtinaallisesti aikaa tehdä niin. Mutta kun erikseen soitetaan päivällä, että olkaa paikalla 20 vaille viisi, niin jätin "turhat" kiertelyt pois ja lähdimme suunnistaman sen ylimalkaisen suuntiman perusteella, mitä Miia puhelusta muisti. 

Mangueiran nuorisopassistoja

Kuulostaa helpolta, eikö totta: "Praca Onzen metroasemalta Sambódromon puolella korkea rakennus Presidente Vargasin kulmauksessa". Ainut vaan, että paikka oli Sambódromon toisella puolella matala rakennus, joka ei ollut Presidente Vargasin kulmauksessa...
Kello 16.40 olimme Praca Onzen asemalla ja kello 17.50 vihdoin viimein oikeassa paikassa. Muut suomalaiset olivat kuulemma tulleet vain viisi minuuttia ennen meitä. Ohjelma, jonka piti alkaa kello 18, alkoi kello 19.
Joojoo, tiedän. Rio. Ei kaikkea siinä kuitenkaan tarvitse rakastaa.

Onneksi oli ihana kirjastosetä, joka vei meidät perille :) Siinä vaiheessa, kun emme tuntuneet löytävän oikeaa paikkaa, aloin kysellä jokaisesta rakennuksesta, voisinko käyttää nettiä. Postineiti ei ymmärtänyt ja seuraavassa toimistossa ei ollut nettiä lainkaan. Yliopiston kirjastossa oli kone, mutta ei Facebookia. Kirjastonsedän perässä juoksin ympäri taloa, kun kyselimme, pääseekö missään päin sosiaaliseen mediaan -- ei pääse. Sitten istuimme kirjaston koneen ääreen ja googletimme mahdollisuuksia. Kaikki neljä kirjaston työntekijää yrittivät ratkaista pähkinää kanssani ja yhtäkkiä onnisti. Heti kun näin paikan nimen, tunnistin sen ja riemastuin. Aloin kirjoittaa osoitetta ylös, mutta sama setä sanoikin, että lähtee viemään minut perille asti.

Encontrossa SSKL palkittiin samban ja Rio-tyylisten karnevaalien hyväksi tehdystä työstä. Kiitospuheessani toin esiin brasilialaisten ystävällisyyden ja lämmön, mitä olikin helppo kiittää täydestä sydämestä sen jälkeen, kun oli juuri saanut siitä taas tuoreen kokemuksen.
Bändi tapahtumassa oli aivan loistava ja myös hienoja tanssiesityksiä nähtiin. Bateriassa huomiotani kiinnitti peltisangolta näyttävä soitin -- melkein yhtä rouhea instrumentti kuin se pallogrilli, jota joku soitteli Sokeritopan juurella -- mäkin haluun!

Aivan ihana lippupari

Kun koko päivä oli mennyt erilaisten velvollisuuksien parissa, oli caipirinhan paikka. Tai joidenkin meistä kohdalla useamman caipirinhan... Siispä Lapaan. Rio Scenariumiin en päässyt taaskaan, eli selvästi on joitain asioita, joita minun ei ole määrä kokea Riossa, kun ne eivät koskaan ota onnistuakseen.

Päivä 18 : Tiistai

Junaa odotellessa

Ensimmäisen kirkkaan päivän tullen Corcovadolle, näin oli sovittu, ja nyt se päivä koitti. Olimme vinkanneet edellisiltana Cariocan tytöille, että olimme lähdössä aamukymmeneltä ja he olisivat tervetulleita mukaan. Turkulaiset eivät kuitenkaan jaksaneet lähteä niin aikaisin ja kieltämättä meidänkin väkemme oli melkoisen nuutunutta. Bussiin kuitenkin hypättiin ja kiidettiin Cosme Velhon asemalle.
Ostin kunnon Folke Fest -hatun, kun edellinen aurinkolätsä oli sanonut sopimuksen irti eilen Saarassa. Se olikin tarpeen, sillä aurinko porotti taas kuumasti muutaman viileämmän (vain 25-30 astetta) päivän jälkeen.

Pari muutakin ihmistä oli matkalla Jeesuksen jalkojen juureen, joten jouduimme odottelemaan junaa pari tuntia. Junamatka kuitenkin kuuluu Corcovado-kokemukseen (vaikka voisihan sinne kerran vaihtelun vuoksi mennä taksilla, ehkä sitten 2014...).
Onneksi väliasemalta vaunuumme hyppäsi esiintyjäporukka soittamaan sambaa, jolloin Miiakin heräsi.

Kohti huippua

Ylhäällä ihastelimme maisemia hetken aikaa, mutta yletön kuumuus ja ihmispaljous saivat pian kaikki väsymään. Siispä kämpille chillailemaan...
Ystävänpäivän kunniaksi päätettiin ostaa kakku. Lähileipomossa ei ollutkaan iltapäivällä enää kokonaisia, joten ostettiin sitten paloja kahdesta erilaisesta ja nautittiin niistä. Onneksi ensi viikollakin on vielä hyvä syy kakunsyöntiin :)

Illalla oli São Clementessä treenit, johon mentiin koko porukalla. Meininki oli jälleen tosi hieno ja oli hauska tavata uudestaan ihmisiä, joihin tutustuimme viime viikolla. Myös Hentilän Jukka ja Turun tytöt olivat paikalla. Vaikka fiilikset sambakoululla olivatkin korkealla, lähdin aikaisemmin pois väsymystä syyttäen. Todellisen syyn huonoon mielialaani paikansin itsekin vasta, kun kävelin metroasemalta kämpille ja ihmettelin piristymistäni. En ollut väsynyt lainkaan, olin vain tosi ahdistunut siitä, etten ollut pariin päivään saanut olla yksin. Yksinäisyys on ylellisyyttä, jota ei aina kotona edes muista arvostaa.

Vihdoin päästiin Jesselle asti

Meillä on hyvä porukka ja kommuuniasumisessa on hyötynsä sekä etenkin hauskuutensa. Vaan kun kuitenkin olen yksinäisyyden luksukseen tottunut ihminen, jolle on suuri nautinto viettää toisinaan pari päivää puhumatta kellekään sanaakaan, niin jatkuva puhuminen ja kuunteleminen täällä alkaa vaatia veroaan. Päätin pitää itsestäni jatkossa parempaa huolta ja viettää myös puheetonta aikaa päivittäin aina tilaisuuden tullen.
Teinkin saman tien pienen kävelyn Largo do Machadon ympäristössä sen iltaelämää ihastellen. Totesin, että ihmisten tarkkailu on kyllä alati hauskaa puuhaa, kunhan heitä ei tarvitse jututtaa. Täysin ihmisvihaajaksi en siis selvästikään ole muuttumassa, ainoastaan jatkuva keskusteleminen on rasite. 
(Onpa muuten ollut taivaallista olla nämä päivät ilman puhelinta. Yhä vakavammin harkitsen sitä, että Suomeen palattuani heittäisin liittymäni romukoppaan.)

Päivä 19 : Keskiviikko

Eläviä kukkia oli hautausmaalla paljon

Aamulla nukuttiin pitkään. Olimme sopineet, että lähdemme yhdessä syömään ja uudelle yritykselle Santa Teresan ratikkaan iltapäivällä. Aamupäivän aikoi suurin osa porukkaa viettää altaasta nauttien.
Edellispäivänä Jessellä olimme Tarjan kanssa paikantaneet suuren hautausmaan, jota olen aikaisemminkin katsellut taksin ikkunasta ja ajatellut, että sinne haluaisin mennä. Myös Tarja oli paikasta kiinnostunut, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Otin kameran mukaan ja hyppäsimme bussiin Botafogolle.

Kyseessä oli São João Batistan hautausmaa, joka osoittautui todella hienoksi paikaksi. Kuljeksimme ympäriinsä ihastelemassa erilaisia hautapatsaita. Törmäsimme myös viikatemieheen -- ei suinkaan patsaaseen, vaan ihan elävään hautausmaan hoitajaan.

Nähtävää riitti...

Tarja halusi nähdä Barran ja lähti hautausmaakeikan jälkeen etsimään sinne menevää bussia. Barran alue kiinnostaisi minuakin, mutta se on ehkä niitä asioita, jotka jäävät seuraavaan reissuun. Totesin, että haluan nyt muun porukan kanssa Santa Teresaan, joten kiertelin jonkin aikaa kaupoilla ja hankkiuduin sitten kämpille. Ehdin vielä kirjan kanssa altaallekin tunniksi. Kuvittelin, etten käräytä nahkaani, kun istun vedessä lukemassa, mutta ei se olkapäitä pelastanut punotukselta.

Päätimme viettää keskiviikosta huolimatta pitsaperjantain. Pizzeriassa tarjoiltiin vain kahta kokoa, iso ja vielä isompi. Puolikas isoa pitsaa oli vähän liikaa...

Taas täällä

Metrolla taas Lapan kulmille ja kuinka ollakaan -- ratikka ei kulje! Tällä kertaa pääsimme kuitenkin edes porteista sisään sen verran, että saimme lukea asiaa koskevan tiedotteen. Force Major, mikä sitten lieneekään, on pistänyt ratikka-ajelut toistaiseksi jäihin. Ei sitten...

Ihmeteltiin, mitä muuta voitaisiin tehdä, ja päätettiin lähteä kohti Copacabanaa. Kävimme Arpoadorilla auringonlaskun lähestyessä, mutta nyt oli paljon pilvisempää ja tuulisempaa kuin silloin, kun viimeksi kuvasin siellä. Meitä alkoi suorastaan palella kallioilla! Niinpä ei jääty katselemaan auringon putoamista mereen, vaan suunnattiin Copiksen puolelle lämmittävälle caipiksille ja iltatoriostoksille. Ostettiin vaikka kuinka hienoja tuliaisia, jotka päätettiin pitää itse, kun ne ovat niin hienoja. Lisäksi törmättiin pariin suomalaiseen miespariskuntaan.

Copiksen Maajussille Morsian -sarjan kuvaukset käynnissä?

Combi-kuski kusetti meiltä 15 reiskaa, joten eipä tarvitse niillä enää ajella, päätimme. Taksit ovat toistaiseksi olleet täysin luotettavia ja vievät ovelle asti, joten jos ei jaksa bussia odottaa ja metro on kaukana, niin taksi on varsin hyvä vaihtoehto.
Illalla vielä koottiin viimeisiä ostoslistoja. Saara-reissut on kohta tältä matkalta ohitse... Toivossa on hyvä elää.

Päivä 20 : Torstai

Ekat 3 pukua ovat saapuneet

Aamulla Rodoviáriolle eli linja-autoasemalle etsimään prässikauppaa. Osoite olis ollut ihan kiva... Puoli tuntia kierrettiin terminaalia ja ihmeteltiin, kun millään suunnalla ei näyttänyt ollenkaan lupaavalta sen suhteen, että siellä mitään kauppoja olisi. Oli pakko luopua yrityksestä ja hypätä bussiin, joka vei meidät Saaraan.
Olin liikkeellä Katin ja Jennin kanssa ja nyt ostosten teko sujui kohtuullisen vauhdilla. Jos jotain ei löytynyt, sitä ei sitten ole ja silloin sitä ei voi ostaa, totesimme. Tämä nopeutti kummasti tahtia.

Olimme jo klo 12 metrossa tulossa takaisin kämpille ja iloitsimme siitä, että olisi aikaa lajitella ostokset ja käydä altaalla yms. ennen kuin lähtisimme yhdessä syömään. Sitten poikkesimmekin lähikauppaan ostamaan lisää vettä, kun se oli käymässä vähiin, ja täydensimme ruokavarastojakin.
Jonotus kesti niin kauan, että kävin välillä ulkona hakemassa kioskilta vettä ja lukemista, että jaksoimme jatkaa. Puoli kahdelta olimme vihdoin kassalla maksamassa...

Illan ohjelma

Sillä välin, kun olimme haalineet ostoksia, Miia oli ollut Carlosin matkassa hakemassa ensimmäiset kolme asua, Hairspray-alaan. Rinkat olivat isohkot, mutta toisaalta eivät niin kovin valtavat, koska kolmiulotteisuutta ei lopultakaan ollut paljon. Päähineet ovat aivan huikeat "kesäkurpitsat", joihin täytyisi viritellä jotain kuminauhatsydeemejä, että ne saisi pysymään päässä.
Ehdin altaallekin taas lukemaan hetkeksi. Olen opiskelumielessä ryhtynyt tavailemaan Agatha Christien kirjaa Depois do funeral eli Hautajaisten jälkeen. Onneksi juoni on niin hyvin muistissa, että pysyn kohtuullisesti kärryillä.

Lähdimme kaikki yhdessä syömään ja ruokailun jälkeen oli tarkoitus poiketa Cidade do Sambaan kurkistamaan ennakolta, minkälaisia vaunuja dromolla on luvassa. Portilla olikin vartija, joka sanoi, että viimevuotisten tulipalojen vuoksi ylimääräisiä ei päästetä tässä vaiheessa sisään. Karnevaalien jälkeen vasta...

Tasapainottelua Ipanemalla

Harmitti tosi paljon, joten päätimme ottaa rantabaarista vauhtia yksillä ja jatkaa Lapaan. Ei taaskaan sujunut ihan ilman kommervenkkejä, sillä toisen taksin kuski jätti meidät ihan väärään paikkaan ja jouduimme kävelemään loppumatkan. Caipiksetkin oli laimeita :(

No, onneksi ilta huipentui Lapaan. Otimme vielä yhden yrityksen Rio Scenariumin suhteen ja se kannatti! Sisäänpääsymaksu oli kyllä melkoisen korkea, 30 reiskaa, eivätkä juomatkaan mitenkään halvimmasta päästä. Paikka oli kuitenkin niin huikea, että siitä kerran elämässä kannattaa maksaa.
Ravintola oli kolmessa kerroksessa ja joka puolella seinillä ja vitriineissä oli niin valtavasti erilaista nähtävää, että ensin vain kuljimme talon läpi pään pyöriessä puolelta toiselle. Aivan kuin olisi ollut museossa, jossa sai vaeltaa drinksu (caipifruta ananaksella) kädessä. Esimerkiksi yhdellä seinällä oli erilaisia peilejä, yhdellä erilaisia kelloja, yhdellä erilaisia lastenvaunuja... Näytillä oli kahdet hevosen vetämät kärrytkin 1800-luvulta sekä saman aikakauden pukuja ja hattuja.
Carioca da Gemasta paikka erosi siinä, että se oli selvästi turistivoittoinen, kun taas CdG:ssa oli ollut hyvä brassiedustus. Scenarium oli myös niin paljon isompi, että korvatulppia ei tarvinnut. Hieno kokemus, suosittelen!
Illan aikana Miia sai vielä tekstiviestinkin Carlosilta, että toiset kolme pukua ovat nyt varmistuneet ja ovat haettavissa huomenna! Jee! Nyt vähän jännittää, mitä sieltä tulee :)

Päivä 21 : Perjantai

Barran maisemaa

Tarja oli saanut minutkin kiinnostumaan Barrasta, joten olin päättänyt jo edellisiltana, että tänään vuorossa on Barra eikä darra. Tarja halusi mukaan ja lähdimme aamusta aikaisin muiden vielä jäädessä nukkumaan.
Oletimme, että sinne ajavat bussit eivät pysähdy Flamengon rannassa, joten hankkiuduimme ensin Copikselle aamupalalle ja ryhdyimme sitten zoomailemaan, minkä bussin kyytiin kiipeäisimme. Pian löytyikin sellainen, jossa luki oikea osoite :)
Rion Barra on vähän niin kuin Tampereen Hervanta. Se on kaukana keskustasta, joten sinne täytyy erikseen hankkiutua, ja omalaatuinen arkkitehtuuri antaa kaupunginosalle persoonallisen leiman. Alue on myös yllättävän laaja ja kokonaisuuteen tutustumiseen pitäisi varata useampi päivä.

Hienoja taloja riitti

Tutkimme hetken aikaa paikkoja yhdessä, mutta lähdimme sitten omille teillemme, koska Tarja halusi tutkia alueen länsipäätä ja minä halusin hieman kierrellä kauppoja sekä lähteä mieluummin itäpuolelle, eli takaisin jo keskustaa kohden. Pitkällisen kaupoilla kiertelyn jälkeen (olkalaukkua etsien) ostin lopultakin vain rytmimunan.
Barran laajuus todellakin yllätti ja huomasin pian, etten kykene tutustumaan kuin murto-osaan sen hienouksista. Kanaalin ylitin hauskalla pikku lautalla ja kävin vilkaisemassa rantaa, joka oli hyvin samantapainen kuin tutut Copis ja Ipanema.

Kirkkovene?

Sitten lautalla takaisin ja vähän aikaa pyörin keskustassa, kunnes väsymys alkoi painaa ja katsoin parhaaksi aloittaa pitkän bussimatkan takaisin.

Carlos oli viestitellyt edellispäivänä, että tänään toiset kolme pukua olisi mahdollista hakea. Olin jo sopinut Miian kanssa, että minä lähtisin tällä kertaa liikkeelle, että hän saa keskittyä omien ostostensa tekoon ja mennä illalla katsomaan lasten kulkueita. Kävin syömässä muiden kanssa ja sitten linnoittauduin kämpille lukemaan ja hengailemaan Carlosta odotellessa.

Lasten kulkue

Mushka, Jari, Jenni ja Kati olivat lähteneet katsomaan lasten kulkueita. Tarja viihtyi edelleen Barrassa ja Miia oli ollut tekemässä ostoksia omaan pukuunsa. Kun Miia sitten palasi kaupoilta eikä Carlosista ollut edelleenkään kuulunut mitään, ajattelimme lähteä muiden perässä Sambódromolle.
Samassa Carlos kuitenkin pölähti paikalle, touvissaan ranskalaistyttö Aminata, jota hän houstaa täällä. Aminata oli ollut mukana myös silloin, kun Miia oli hakemassa ensimmäiset kolme pukua. Odottelimme, että Carlos saisi puhelinsoiton ja lähtisimme hakureissulle.

Tunnin hengailun jälkeen päätimme lopulta siirtyä dromolle odottelemaan, niin olisi samalla jotain nähtävää. Oli sovittu muiden kanssa, että he ovat joko katsomossa 5 tai 7, joten tsekkasimme niistä, mutta emme onnistuneet paikantamaan muita (myöhemmin selvisi, että he olivat tulleet kämpille n. 10 minuuttia sen jälkeen, kun me olimme lähteneet sieltä).

Muutama tunti vierähti lasten kulkueita ihastellen. Mittakaavaltaan ne ovat paljon lähempänä suomalaisia sambakulkueita kuin varsinaiset kulkueet täällä.

Bateria savusi epäilyttävästi

Aminata on tullut karnevaaleja katsomaan yksin. Miia sopi hänen kanssaan, että hän voi liittyä meidän seuraamme katsomossa sunnuntaina. Tosin tyttö ei vaikuttanut innostuneelta suunnitelmastamme olla jonottamassa jo kello 16, kun portit avataan kello17 (ja kulkueet lähtevät aikataulun mukaan kello 21). Aikomuksenamme on kuitenkin saada hyvät paikat, niiden eteen ollaan valmiita kökkimään.

Soittoa ei tullut koskaan, eli puvut saadaan aikaisintaan huomenna, jos saadaan... Carlos totesi, että monet kulkueosallistujat saavat pukunsa vasta samana päivänä. Näinhän se toki on, mutta olisi niin kiva päästä testaamaan, tarvitseeko pukuun hommata ylimääräisiä pehmusteita tai kuminauhakiinnityksiä tai hakaneulakiinnityksiä tai kenkien täytteeksi tunkea vessapaperia jne. Eihän se välttämätöntä ole, mutta kulkue-elämystä kohentaa kummasti, jos asu ei hajoa palasiksi pitkin katua.

Miia testasi Bob's burgerin, mutta ei ollut mikään makuelämys, joten iltapalat haettiin vielä Mäkkäristä.

Päivä 22 : Lauantai 

Will da Bola Preta oli ehdottanut minulle lauantaita tapaamispäiväksi, joko ennen tai jälkeen Bola Pretan katukulkueen. Suhtauduin ylen skeptisesti ajatukseen jo alusta lähtien, mutta minkäs teet... Sanoin tulevani ennen kulkuetta ja ehdotin ajaksi klo 15. Willille tämä tuntui olevan ok.
Sitten edellisiltana minulle selvisi, että kulkue lähtee klo 9! Kolmen maissahan se on todennäköisesti ohi. Pistin viime hetkessä viestiä illalla, että tulen käymään lähtöpaikalla jo 8.30, jos vaikka ehtisimme siinä vaihtaa pari sanaa. Ja mikäli emme kohtaisi aamusta, niin klo 15 voin tulla kulkueen päätepaikalle.
Jotta olisin ajoissa paikalla, pyysin Katia laittamaan kellon herättämään 7.30, vaikka tähän asti olen hyvin herännyt aamusta ilmankin kelloa. Katihan laittoi minulle herätyksen 7.30 -- Suomen aikaa! Olin niin puoliunessa kellon soidessa, että nousin, söin aamupalan ja kävin hammaspesulla, ennen kuin tajusin, että ulkona on pilkkosen pimeää. Kello olikin vasta kymmentä vaille neljä...

Karnevaalit valtaavat Rion kadut

Will ei ollut aamuun mennessä vastannut viestiin, joten hän ei välttämättä ollut sitä saanut. Katsoin kuitenkin parhaaksi käväistä sovittuun aikaan sovitussa paikassa, vaikka tiesin sen hukkareissuksi. Siitä oli kuitenkin helppo jatkaa Saaraan kenkäostoksille, kun olin ihan kulmilla...

Palattuani kämpille taas uusien kenkien kanssa rupesin pyykinpesuhommiin. Hississä oli ilmoitus, että karnevaalimaanantaina pesula ei ole käytössä, ja nyt jo tiedämme, ettei se välttämättä ole aina käytössä muulloinkaan. Varmuuden vuoksi kannattaa siis pestä pyykkiä aina silloin, kun mahdollisuus on.
Miia oli Saarassa ostoksilla ja Kati, Jenni ja Tarja Flamengon rannalla. Mushka ja Jari lähtivät kohti Ipanemaa viettäkseen koko päivän siellä. Hyödynsin hiljaisen hetken kämpillä siihen, että ryhdyin jo pakkailemaan omia tavaroitani matkalaukkuun. Yllättävän paljon niitä omiakin ostoksia on kertynyt, saas nähdä, joutuuko maksamaan laukuista ylipainoa.
Olisin lajitellut ja pakkaillut enemmänkin tavaroita, mutta siivoojan tullessa katsoin parhaaksi siirtyä pois jaloista ja pesemään pyykkejä altaalta käsin (siis koneella).

Taas yksi auringonlasku... Pahoittelen toistoa

Tiesin, että en mitenkään pystyisi löytämään Wiliä ihmisvilinästä, mutta siitä huolimatta hankkiuduin taas kolmeksi keskustaan. Ihmettelin vähän itsekin, miksi edes lähden, kun tiedän kyseessä olevan hukkareissu. Täytyi todeta itsekseen, etten osannut suhtautua siihen hukkareissuna -- lähdinpähän taas katselemaan ja ihmettelemään menoa ympärilläni, se lienee todellinen motivaatio lähtöön. Jos olisin jollakin ihmeen kaupalla Wiliin törmännyt, niin se olisi ollut pelkkää bonusta.

Väkeähän siellä tosiaan oli. Jos ajattelette Keskustoria vappuna ja lyötte Hullut päivät siihen keskelle + ihmismäärä ja tila potenssiin 10 tai jotain, niin alkaa päästä lähelle karnevaalimeininkiä täällä. Pölähdin metrolla keskelle kuhinaa ja seuraavan reilun puolituntisen liikuin massan mukana, kun yritin päästä johonkin hieman kauemmas tungoksesta tai hieman ylemmäs, että saisin otettua kuvan ihmismäärästä. Eihän se onnistunut... Sardiinit purkissa -leikkiä jatkui kadunväli toisensa jälkeen, kunnes vihdoin plumpsahdin väljemmille vesille, mutta silloin olin jo nurkan takana suurimmasta ihmismerestä.
Kiertelin ihmettelemässä näkymiä hetken aikaa, mutta tungos ei viihdytä määräänsä kauempaa, joten vihdoin palasin takaisin kämpille hengailemaan, uima-altaassa pulahtamaan ja Carlosta odottamaan, josko vaikka tänään saataisiin ne meidän puvut... (ha ha)

Illan paras diiva takarivissä hatun alla

Olin ihmeissäni, kun muut kysyivät, olinko tavannut Wilin. Minusta se oli ollut aika itsestään selvää, ettei niin tule käymään. Paikalla kun oli satojatuhansia muitakin ihmisiä.

Vähitellen lähdettiin illanviettoon. Miia ja Jenni suuntasivat dromolle katsomaan Grupo A:n kulkueita, mikäli saisivat ovelta kohtuuhintaiset liput. Tarja puolestaan lähti kohti Ipaneman transukulkueita, millä suunnalla Mushka ja Jari jo olivatkin. Lopulta myös minä ja Kati luovuimme toivosta, että Carlos tulisi käymään, ja lähdimme samaan suuntaan.

Ihanat leppäkertut

Ipanemalla porukkaa oli taas kuin [lisää jääkiekkojoukkue]:n maalilla. Onnistuimme puristautumaan väkijoukon lävitse rantabaariin ja tilasimme caipikset. Sitten käppäiltiin karnevaalifiilistä katsellen muutama kilometri Leblonin suuntaan. Hauskoja asuja näkyi paljonkin, mutta oikein kunnon diivatranssuja emme nähneet kuin yhden.

Lopulta palauduimme kämpille ja käväisimme vielä Mushkan, Jarin ja Tarjan kanssa fiilistelemässä läheisen aukion karnevaalimeininkiä, mutta siellä soittava bändi kuulosti erehdyttävästi Roseiran kännibaterialta, joten emme kauan jaksaneet jammailla. Jos kyseessä olisi ollut aito suomalainen kännibateria, olisi tilanne tietysti ollut vallan toinen ;)

Päivä 23 : Sunnuntai

Porttia ei avattu vielä, kun se on vähän kesken...

Aamupäivä meni chillaillen, sillä halusimme säästää voimia illan koitokseen. Lueskelin välillä altaalla ja välillä ylhäällä, viimeisen tunnin vielä jalat nostettuina ylös, että saattoi vetää lentosukat jalkaan.
Edelleen vannon lentosukkien ja lenkkareiden nimeen karnevaalikatsomossa, etenkin jos aikoo seuraavana päivänä tanssia samoilla jaloilla. Toki jos on vaihtojalat mukana, niin sitten ei mitään...
 Testattiin lähikulmilta italialainen ravintola, joka osoittautui erittäin hyväksi. Sitten vielä nopeat eväiden haut ja suunnaksi Sambódromo. Halusimme hyvät paikat katsomosta, joten menimme hyvissä ajoin jonottamaan.

Valmiuksissa katsomoon

En ollut ennen ollut parillisten katsomoiden puolella ja olikin mielenkiintoista nähdä, kuinka homma oli sillä puolen hoidettu. Netissä olleen tiedon mukaan katsomot avautuvat klo 17, mutta edellisiltana parillisten puoli olikin avattu vasta 20.30. Osasyynä saattoi olla se, että niitä ehkä vielä rakennettiin, kun täällähän ei mitään jätetä viime tippaan. Tai sitten annetaan ihmisten nauttia auringosta koko rahan edestä; Parittomien puolella, missä porteille jonottaminen tapahtuu varjossa ja katsomossa odottaminen auringossa, on katsomoihin päässyt viideltä. Sen sijaan parillisten puolella pidetään ihmiset porttien ulkopuolella poissa varjoisasta katsomosta mahdollisimman pitkään...
Viiden aikoihin olimme portilla, jota sitäkin vasta pystytettiin. Sisään ei kuitenkaan päässyt ennen kuutta. Onneksi kuitenkin jo siinä vaiheessa, sillä paahteessa seisoskelu oli uuvuttavaa ja arkkipankolla pääsi sentään varjoon istumaan. Olin ylen hämmästynyt, sillä täällä osattiin jonottaa! Kun olin tottunut viime kerrasta siihen, että portille rynnitään kyynärpäätaktiikalla ja puserrutaan ihmismassassa sisään kun mankelin läpi, niin olipa eksoottista kokea tämäkin tapa. Vähän kuin olisi ollut Suomessa!

Yli-innokas tuomari jo paikalla

Olimme päättäneet pyrkiä katsomon oikeaan etukulmaan, jotta näkisimme mahdollisimman paljon comissãoiden koreografioista. Yllätysmomentti koittikin portaiden nousun jälkeen, kun katsomon oikeasta reunasta oli lohkaistu vip-alue, johon ei ollutkaan pääsyä. Hetken aikaa punnittiin vaihtoehtoja ja lopulta päädyttiin sisääntulon yläpuolelle eturiviin, josta toivoimme olevan mahdollisimman esteetön näköala.
Hieman törmättiin kielimuuriin "portsarin" kanssa, joka viesti meille, että keltaiselle alueelle ei saa jäädä seisoskelemaan / istumaan, koska se on kulkuväylä. Ymmärsimme hyvin, että portaisiin on jätettävä väylä alhaalta ylös, mutta keltaista aluetta ei ollut maalattu kuin puoliväliin, meidän kohdillemme. Portsariamme ei yhtään haitannut se, että siitä ylöspäin istuttiin vieri vieressä ilman mitään reittejä. Sen sijaan hän piti huolta, ettei meidän porukkamme mennyt aivan ensimmäiseen riviin, koska se oli kulkuväylää... Kyse siis parin metrin alueesta, joka päättyi köyteen, jolla vip-vieraiden alue oli rajattu. Se parin metrin umpikuja kyllä täytyi pitää vapaana, mutta ei missään nimessä väylää seuraaville 15 riville istumapaikkoja. Mitään järkeä hommassa ei ollut, sitä yritimme portsarillemme viestiä, mutta häntä ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että keltaisella maalattu alue pidetään vapaana. (Eikä sekään jaksanut häntä aina kiinnostaa, joten pitkin iltaa me teimme hänen töitään ja häädimme ihmisiä edestämme pois.)
Odotusaika meni yllättävän nopeasti. Pian kajahti Brasilian kansallislaulu ja sitten Cidade Maravilhosa, joka jostain kumman syystä onkin soinut päässäni aika usein reissun aikana.

Meillä oli turvamiehiä kuin suurillakin tähdillä

Ensimmäisen illan ykkössuosikkini oli Mocidade, joka oli visuaalisesti upea, ja tykkäsin myös heidän biisistään paljon. Portela niin ikään oli kaunista katsottavaa, kuten aina.
Imperatriz oli pettymys. Heidän aiheenaan oli yksi suosikkikirjailijani, Jorge Amado, ja olin jotenkin odottanut kulkueelta hänen kirjojensa tyylin kaltaista veijarihenkisyyttä ja komiikan alta nousevaa surumielisen haikeaa pohjavirettä, vaan eihän sellainen helposti kulkueeksi käänny. Comissão oli kyllä hieno ja juuri oikeassa hengessä tehty, mutta heti abren jälkeen kulkue latistui ja minua kiusasi biisin tasapaksu vaikutelma. (Jälleen kerran hehkutan Amadon kirjoja, kannattaa lukea!)
Beija-Florin kulkueessa riitti paljon upeaa nähtävää, mutta tänä vuonna se ei mielestäni voittoa ansaitse. Biisi ei ollut kovin mukaansatempaava ja comissãolle oli tehty aivan liian vaikea rekvisiitta, joten monta biisin kiertoa he joutuivat vain kökkimään piilossa, kun lähtö oikeassa biisinkohdassa ei onnistunut. Comissãon töksähtelevä liikkuminen aiheutti haitariefektin koko loppukulkueeseen, esim. bateria oli kohdallamme vaikka kuinka kauan ja yhtäkkiä kulkue liikkuikin puolijuoksua...
Ensimmäisen illan hienoin comissão kuului ehdottomasti Vila Isabelille. Jo treeneissä se oli tehnyt vaikutuksen ja nyt oli mahtavaa nähdä sama homma asut päällä ja rekvisiitan kanssa :) Muutoinkin Vila Isabelin kokonaisuus näytti oikein hienolta ja tykkäsin heidän biisistäänkin. Vaikka se oli vaikeasti laulettava, se soi päässä vielä seuraavankin päivän...
Joskus aamukuuden jälkeen lähdimme vihdoin kämppää kohti. Kaikki nuokkuivat bussissa, mutta onneksi heräsimme oikealla pysäkillä.

Päivä 24 : Maanantai

Nukuimme myöhään ja herättyämme aloimme hankkiutua syömään (altaan kautta). Tiesimme, että kaikilla on pitkä ilta edessä, joten oli hyvä syödä päivällä kunnolla.
Carlosilta oli tullut muutama epämääräinen viesti edellispäivinä, että kaikki on varmaa, mutta ei kuitenkaan varmaa. Aikamääre, jolloin puvut saapuisivat, siirtyi kaiken aikaa eteenpäin. Olin koko päivän valmiuksissa lähtemään niitä hakemaan, mutta kutsua ei kuulunut.

Lopulta kello oli niin paljon, että Hairspray-alan väki, Miia, Mushka ja Jenni, lähtivät pukuineen kohti dromoa. Jari lähti porukan mukaan kantajaksi. Me jäimme Tarjan ja Katin kanssa kämpille ihmettelemään ja odottelemaan soittoa Carlosilta.
Olin jo vähitellen orientoitunut siihen, etten sittenkään tanssi kulkueessa tänä vuonna. Poisjäänti ei tuntunut suureltakaan jutulta, koska kuitenkin tiedän, että tulen tänne taas parin vuoden päästä ja kulkueeseen voi päästä silloinkin. Myös Tarja totesi olevansa win--win-tilanteessa, sillä kulkueessa tanssiminen olisi hieno kokemus mutta myös sen kuvaaminen olisi todella hienoa. Alun perin matkalle lähtiessä Tarjalla ei ollut edes ollutkaan ajatuksena osallistua kulkueeseen, vaan ainoastaan tulla katsomoon. Vain Kati oli meistä kolmesta se, joka oli tänä vuonna tullut Rioon nimenomaan tanssiakseen dromolla, ja hänen vuokseen toivoimme kovasti, että saisimme edes yhden puvun vielä.

Lopulta Carlos soitti kuuden aikoihin. Linja rätisi ja mies puhui kauhealla vauhdilla, joten en saanut käytännössä juuri mitään selvää. Kysyin moneen kertaan, montako pukua hänen on mahdollista saada ja pyysin häntä tulemaan kämpille selvittämään asiaa. Lopulta ymmärsin hänen sanoneen, että hän olisi 20-30 minuutin päästä paikalla.
Menimme alas odottamaan ja jännittämään. Carlos ei ollut vastannut mitään, vaikka moneen kertaan häneltä tenttasin, montako pukua meille olisi, yksi, kaksi vai kolme. Lopulta kello läheni puolta seitsemää, mutta Carlosta ei näkynyt, vaan hän soittikin yllättäen meille respaan (kun emme olleet huoneistossa vastaamassa puhelimeen). Kai hän olikin sanonut, että soittaa uudestaan puolen tunnin päästä ja olin ymmärtänyt väärin.
Jälleen kysyin, montako pukua on, ja nyt ymmärsin hänen sanovan, että kaksi pukua samaan alaan on, valitettavasti ei kolmatta. Sanoin, että ota puvut mukaan ja tule heti taksilla tänne, me maksamme sen kyllä. Carlos lupasi saapua noin 30 minuutin päästä.

Olimme kaikki iloisia asian vihdoin ratketessa johonkin suuntaan. Oli selvää, että Kati saisi toisen puvun, ja enää piti ratkaista, jääkö katsomoon Tarja vai minä. Koska itse tiedän tulevani Rioon taas pian, olisin mieluusti antanut Tarjalle mahdollisuuden kulkueen ainutkertaiseen kokemukseen, koska Tarjalla ei ole ainakaan suunnitelmissa palata vähään aikaan. Tarja kuitenkin vakuutti olevansa täysin tyytyväinen, vaikka viettäisikin illan kameran takana, sillä hän oli kuitenkin joukosta (Jarin ohella) se, joka ei ollut Rioon tullut kulkueeseen päästäkseen. Sovimme siis, että minä saan toisen puvuista.
Oletimme, että saapuvat kaksi pukua olisivat samaan Hairspray-alaan, johon muutkin olivat menossa. Carlos oli nimittäin jo paljon aiemmin sanonut meille, että siihen alaan saisi vielä kaksi pukua, mutta ei kolmatta. Silloin olimme vielä pitäneet kiinni siitä, että haluamme kolme pukua samaan alaan, joten emme olleet tarttuneet tarjoukseen.

Kun puvut sitten vihdoin saapuivat, kymmenen yli seitsemän, kyseessä olikin kaksi violettia asua alaan Mulheres aranhas eli Hämähäkkinaiset. Tiesimme violetin Katin lempiväriksi ja se onnellinen hymy oli kyllä näkemisen arvoinen, kun pitkän tuskastelun ja pettymysten jälkeen sittenkin saimme kulkuepuvut ja ne olivat vieläpä violetit!
Sonnustauduimme nopeasti puseroihin ja hameisiin, nappasimme muut osat kantoon ja kiiruhdimme metroa kohti. Tarja sai toimia yksityisenä puvustajana, kun minun puserossani oli hankala nyöritys takana. Katin pusero oli kaiketi valmistunut viimeisten joukossa, kun siinä ei edes ollut nyörejä, vaan tarranauhakiinnitys... Metrossa tapasimme muitakin São Clementen kulkueeseen matkalla olijoita :) Ja hyvä kun tapasimme, muuten olisimme täpinöissämme ajaneet oikean metroaseman ohi...
Valmistautumispaikalla tapasimme vielä muutkin ja ehdimme muutaman sanan vaihtaa samalla, kun ihmettelimme Katin kanssa vielä rinkkamme kokonaisiksi ja puvut päälle. Sitten lähdimme etsimään omaa paikkaamme kulkueessa.

Kamalimmat kulkuekengät ikinä

Hämähäkkinaiset vaikutti olevan kokonaan naisista koostuva ala (-- ei, sitä ei voi päätellä alan nimestä, ei täällä). Ilmeisesti siinä ei myöskään ollut muita turisteja, ainakin kaikki meidän ympärillämme näyttivät brasseilta ja puhuivat portugalia keskenään sekä suvereenisti meillekin. Muutamalle ihmiselle selitin, että olemme turisteja, ja yksi nainen kysyi minulta, mihin alaan olemme oikein tulossa. Hänellä oli päällään aivan samanlainen asu kuin minullakin, joten kysymys oli mielestäni outo, mutta vastasin silti: "Mulheres amanhãs... Eiku aranhas!" Pukujen saaminen jäi kyllä niin viime tippaan, että melkein olimmekin huomisen naisia. Kysyjällä oli hyvä ilme vastauksen kuullessaan :D

Lähtöpaikalla pukuun kuuluvat kammottavat klompsukengät kiusasivat jalkoja ja näin ympärilläni miljoonia ihania kuvauskohteita, joten hetkittäin tuntui siltä, että olisin kuitenkin mieluummin ollut kameran kanssa paikalla ja Tarja olisi voinut kärsiä kengissäni. Samalla olin silti niin äärettömän onnellinen siitä, että olin saanut puvun ja olin menossa kulkueeseen, että ennen sitä en ollut edes käsittänyt, kuinka paljon olin todella sitä halunnut.
Kun ilotulitukset olivat paukkuneet ja kulkue liikkui nytkähdys kerrallaan kohti ensimmäistä katsomoa, alkoi nousta pieni hyvänlaatuinen jännitys päälle. Päällämme kulkevalle sillalle oli kerääntynyt valtava joukko ilmeisesti paikallista väestöä ihailemaan pukuja ja vaunuja ilmaiskatsomosta. Heidät nähdessä nousivat tunteet pintaan ja hetken oli jo itku lähellä, tunnelma oli niin sanoinkuvaamattoman hieno.
Käännyimme vihdoin Sambódromolle ja siinä vaiheessa unohtuivat hiertävät kengät, keikkuva päähine, puristava rinkka, hakaneula- ja teippiviritykset, joilla puvut oli saatu pysymään päällä, ja kaikki muukin. Jokainen, joka on sillä areenalla sambannut, varmaan tietää, mistä puhun. Ja jos ei vielä tiedä, käykää kokeilemassa itse! Ei sitä voi sanoin kuvata.

Yleisöä oli valtavan paljon ja innostus tarttui -- heistä meihin vai meistä heihin, en tiedä. Oli mahtavaa nähdä, kuinka yleisössäkin nousi aina käsiä ilmaan kohdassa, jossa se kuului koulun koreografiaan. Kati tanssi oikealla puolellani ja vasemmalla pari nuorta tyttöä, joilla oli ihana fiilis ja meno päällä. Hyvä niin, sillä edessä taas oli pari niin happaman näköistä mammaa, että ihmetytti, kuinka se edes siinä tilanteessa onnistui. Lauloin ääneni käheäksi ja hymyilin poskilihakset kipeiksi.
Viimeisen katsomon kohdalla homma loppui aikaisemmin, kuin luulinkaan. Oli ihanaa saada päähine pois päästä ja siinä vaiheessa hiki valui poskille niin virtana, etten tiedä, mahtoiko muutama onnen kyynel olla seassa. Hyvin paljon mahdollista.

Olimme sopineet, että Tarja tulisi kuvaamaan meitä kulkueen jälkeenkin. Ihmishulina oli kuitenkin niin kova, että oli vaikea löytää ketään, ja olimme lisäksi niin poikki ja jalat rakoilla, että halusimme vain äkkiä vaihtamaan vaatteita. Siispä taksiin ja kämpille...

Bom Carnaval! (Kuva: Tarja Antinaho)

Toiset olivat ostaneet liput katsomoon mennäkseen katsomaan muut kulkueet sieltä, mutta me olimme ajatelleet menevämme lähibaariin seuraamaan hommaa telkkarista caipisten äärellä. Ihan hyvä idea, mutta... Oli tosi yllätys, että vaikka oli paljon baareja, joissa oli TV auki oikealta kanavalta, niin yksi toisensa jälkeen ne sulkivat oviaan! Näimme lopun União da Ilhasta ja Salgueiron lähes kokonaan, mutta sitten alkoivat baarit loppua jo kesken. Naurettiin Katin kanssa, että eipä olla moneen vuoteen hypätty näin monessa baarissa yhden illan aikana.
Lopulta oli pakko luovuttaa ja hankkiutua kämpille aikeena virittää TV näkymään (mikä ei ollut aiemmin onnistunut). Kuinka ollakaan, toiset olivatkin jo siellä ja telkka valmiuksissa! Katsomopaikat olivat olleet niin huonot, etteivät he olleet katsoneet kuin Ilhan ja päätyneet sitten siihen, että telkasta näkee paremmin.

Mangueiran alun ajan jaksoivat kaikki valvoa ja fiilistellä, mutta sitten alkoi uni painaa jokaisen päätä. Yksi kerrallaan simahdimme. Minulta jäi näkemättä Tijuca ja Grande Rio, mutta makeita unia näin niidenkin edestä.

Päivä 25 : Tiistai

Santa Teresassa

Jälleen tuli nukuttua kohtuullisen pitkään. Nopea pulahdus altaassa viilensi mukavasti ja sitten aamupäivä vietettiin varsin leppoisissa tunnelmissa. Jälleen ihmeteltiin, kuinka kaikki saataisiin pakatuksi, mutta eiköhän se vielä lutviudu. Järjestelin omia kamojani ja totesin, että pyykkiäkin olisi kiva vielä pestä ennen lähtöä, että olisi matkalle jotain puhdasta päällepantavaa. En kuitenkaan jaksanut ryhtyä puuhaan vielä, vaan jätin huomisaamuksi, koska miksi tehdä tänään jne.

Porraskaakeleita

Muiden viihtyessä altaalla tai kaupoilla kävimme Jennin kanssa syömässä ja jouduimme jonottamaan ravintolaan. Väkeä oli rutkasti liikkeessä ja kaikki ravintolat näyttivät täysiltä, kun taas pikkupuodit ja lehtikioskit olivat kiinni.
Pohdimme, mahtaako täällä olla perinne, että laskiaistiistaina perheet käyvät yhdessä syömässä ennen laskeutumista paaston aikaan. Vähän kuten Suomessa äitienpäivänä on kaikki lounaspaikat varattuja.

Rion eri puolia Santa Teresasta nähtynä

Iltapäivällä lähdimme katsomaan Santa Teresaa. Portaissa ja rinteissä riitti kipuamista, mutta ylhäältä avautuvat näköalat olivat vaivan arvoiset. Jos Barra oli Rion Hervanta, niin Santa Teresa on Rion Pispala -- viehättäviä, vanhempia rakennuksia ja wau mitkä maisemat!
São Clemente -paidat herättivät huomiota ja pian jo saimmekin taas laulaa kertosäettä tuttuun biisiin paikallisten kanssa.

Paikalliset baterian treenit

Osa porukkaa oli menossa illaksi São Clementeen, sillä uusi ystävämme Noema oli vinkannut, että siellä olisi tänään bileet. Minä, Kati ja Tarja suuntasimme sen sijaan Ipanemalle, sillä Tarja halusi nähdä Garota da Ipanema -baarin. Siellä olisikin ollut hauska istua iltaa, jos paikalla ei olisi ollut ihan pari muutakin ihmistä... Yllätykseksemme karnevaalifiilis Ipanemalla jatkui täydellä teholla edelleen. Väkeä kuin meren mutaa ja kun kyselimme ravintoloista mahdollisuutta pöytään, niin jono oli kuulemma noin tunti 40 minuuttia! Se siitä ajatuksesta sitten.

Kati ja Tarja tahtoivat vielä Copiksen torille tuliaisten ostoon. Itse lähdin kämpille, sillä halusin kaikessa rauhassa pakata laukut huomista lähtöä varten. Muiden lennot ovat vasta torstaina, joten heillä ei ole vielä niin kiire sen asian kanssa.

Päivä 26 : Keskiviikko

Heräsin aamulla ennen muita ja suuntasin heti pesukoneille, koska halusin puhtaita vaatteita päälleni ennen lähtöä. Vaatteiden pyöriessä koneessa jäin altaalle odottelemaan kirjan kanssa ja sainkin olla kaikessa rauhassa. Pilvinen aamu piti auringonpalvojat poissa jaloista ja sain nauttia olostani ilman muiden hotelliasukkaiden mekastusta (auringonotto voi olla yllättävän äänekästä).
Kun sain pestyt ja kuivatut vaatteet yläkertaan, olivat muutkin jo hereillä ja puuhasivat rannalle lähtöä. Itse halusin käydä vielä syömässä, ennen kuin suuntaisin lentokentälle, joten hyvästelin muun porukan ja suuntasin vielä kerran kulman kiloravintolaan. Matkalla tuli ostettua pari lehteä lukemiseksi mukaan.

Lehdet tulivatkin tarpeeseen, sillä olin kentällä hyvissä ajoin. Kokemuksesta oppineena olin varautunut mahdolliseen päiväruuhkaan, mutta sellaista ei tällä kertaa ollutkaan, vaan taksi suhautti kentälle ennätysajassa. Laukut sai onneksi menemään Suomeen asti niin, ettei välipysähdyksillä tarvitse käydä niitä itse raahaamassa mihinkään.
Kuluttelin aikaani guaranan äärellä lehtiä tavaillen. Voittajaksi povataan Tijucaa tai Salgueiroa, myös Vila Isabelillä arveli yksi lehdistä olevan mahdollisuuksia. Kuulostaa hyvältä -- Sekä Vila Isabel että Salgueiro näyttivät minun silmiini olevan hyvässä iskussa. Tijucaa seurasin jo niin lupsahtelevien luomien raoista, etten muistanut aamulla sitä nähneenikään, mutta nyt lehtikuvia ihmetellessäni tajusin, että olin kulkueen ainakin osittain katsellut. En kuitenkaan ihan niin täysissä ruumiin ja sielun voimissa, että mitään uskaltaisin kulkueesta sanoa. Tijucan biisiä voin kyllä kehua, ja myös Jenni oli tykästynyt erityisesti siihen.
Ihmeekseni lehdissä ei ollut vieläkään mitään mainintaa siitä, kuinka Beija-Florin comissão munasi oman osuutensa. Globon televisioima pätkä löytyi aamulla youtubesta ja se oli leikattu niin, että mokailuja ei näy, vaan tv:ssä on pyörinyt pelkästään onnistunut osuus. Olisi luullut, että lehtien spekulaatio pyörisi aiheen ympärillä, mutta ei. Kumma kyllä Beija-Florista ei kirjoitettu käytännössä juuri mitään, sen sijaan Mangueiran baterian tempauksesta olla välillä reilun kaksi minuuttia soittamatta kyllä riitti juttua sivukaupalla puolesta ja vastaan.

São Paulon kentällä koneenvaihtoon ei ollut kauheasti ylimääräistä aikaa, joten otti hiukan hermoon, kun minut ohjattiin passintarkastukseen jonoon, jossa luki "immigration". Kysyin virkailijalta kahteen kertaan, onko se nyt varmasti oikea jono, kun en ole maahanmuuttaja vaan poispyrkivä turisti. (Muutenkin ihmetytti, kuinka maan sisäisellä lennolla yleensäkään ohjataan tulijat maahanmuuttotiskin läpi.) Kun sitten lopulta oli minun vuoroni, passintarkastaja kyseli ihmeissään tietojani ja vaikutti olevan yhtä pihalla kuin minäkin siitä, miksi olin koko jonossa.
Rio de Janeiro--São Paulo -välisen pyrähdyksen olin nukkunut makeasti. Sen sijaan yölento São Paulosta Amsterdamiin kului lähinnä elokuvia katsellen ja Sudokuja ratkoen. Unirytmi on niin pielessä kuin vain olla voi...

Paluupäivä torstai

Säkkituoli, belgialaista suklaata ja uusi elämäkerta-annos Stephen Fryta -- voiko lennon odottelu enää makeammaksi muuttua? Suklaa ei ainakaan voi, en kyennyt syömään kuin kaksi palaa.

Amsterdam--Helsinki-väli suhahti ohi torkahdellen. Paluupäivän tunnit hupenevat aina nopeasti, kun kuljetaan aurinkoa vastaan eikä sen suuntaan kuten mennessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun kone laskeutui.
Suomessa ei onneksi ollut aivan niin kylmä kuin olin pelännyt. Talvitakki, toppahousut, huivi ja hansikkaat odottivat terminaalin tavarasäilytyksessä, vaan eipä hupparissakaan mitenkään armoton vilu tullut. Laukut sain nopeasti, mutta toiseen tunnisteeksi teippaamani sininen kirahvi oli kadonnut matkalla :( No, ehkä caipirinha-kirahvini ei olisi Suomen ilmastossa viihtynytkään.
Ajatukset olivat vielä Rion lämmössä. Vähän väliä katselin kelloa, muunsin tunnit Rion aikaan ja mietin, mitä muu porukka mahtoi olla puuhaamassa parhaillaan. Torstain aikana olisi kotiinlähtö edessä toisillakin. Miian, Mushkan ja Jennin lento lähtisi kuitenkin vasta aivan puolenyön kieppeissä, joten heillä oli koko pitkä päivä Riossa vielä nautittavanaan. Ellei nyt ole tullut lisää muuttujia matkaan, niin he luultavasti herkuttelivat Will da Bola Pretan barbeque-kesteissä.

Bussimatka Helsingistä Tampereelle tuntuu aina armottoman pitkältä, kun siinä vaiheessa alkaa matkustaminen jo riittää ja haluaa vain kotiin. Pimeä laskeutui nopeasti ja Tampereelle tullessa tuntui olevan täysi yö, vaikka kello oli vasta hiukan yli kahdeksan.
Olin varannut bussikortin valmiuksiin talvitakkini taskuun, mutta en sitten kahden ison laukkuni + selkärepun kanssa halunnutkaan raahautua pysäkille, vaan ajelin taksilla kotiovelle asti. Päätöksentekoa helpotti se, että toisen laukun pohja repeytyi Hämeenlinnan kohdalla, kun vaihdettiin bussia :( Toivottavasti mitään ei jäänyt matkalle...

Kotiinpaluu tuntui oudon surrealistiselta, sillä poissaollessani kotioveni oli vaihdettu. Ovi oli niin vieraan näköinen kuin olla voi, mutta nimeni siinä edelleen luki ja avainkin sopi lukkoihin. (Hetken sähelsin ja ihmettelin, ennen kuin ymmärsin, että avattavia lukkoja on tosiaan nyt kaksi.) Kotitonttuni oli onneksi imuroinut ovirempan jäljet ja ilmeisesti kukkaakin on kasteltu ainakin kerran, koska se oli hengissä vielä. Keittiössä on myös puuhattu jotain ruoanlaiton tapaista poissaollessani, sillä pöytä oli rakeisten murusien pilkuttama (ensin veikkailin leipomista, mutta sitten silmäni osuivat pikapuuropaketteihin).

Silmälasit olivat juuri siinä, mihin arvelinkin ne jättäneeni. Ihmeen hyvin pärjäsin nelisen viikkoa ilman, kun ei tarvinnut ajaa autoa -- niin kuin muka edes suostuisin rattiin Riossa.
Vielä olisi edessä laukkujen purkaminen, unirytmin sovittaminen takaisin arkimuottiin ja valokuvien sekä muistojen läpikäynti, karsinta ja parhaiden tallettaminen.

Varjopuolia auringon alla 

Kaikki ei ole ollut silkkaa riemua reissumme aikana. Totesimme, että näistä ikävämmistä tapahtumista kirjoitamme vasta sitten, kun matka on ohitse, koska kaikilla meistä on kuitenkin Suomessa ihmisiä, joita emme halua huolestuttaa.

Vajaa viikko sen jälkeen, kun Miia, Mushka ja Jenni olivat vierailleet Portelassa, tapahtui kyseisen sambakoulun edessä onnettomuus. Portelan katutreenit olivat juuri alkamassa, kun auto kaahasi monisatapäiseen väkijoukkoon ja ajoi sen halki. Pääasiassa sambakoulun väestä koostuneessa joukossa oli mukana lapsia ja vanhuksia. Pian kaahauksen jälkeen räjähti vielä käsikranaatti, jonka sirpaleet haavoittivat useita ihmisiä. Kaiken kaikkiaan onnettomuudessa kuoli yksi (60-vuotias nainen) ja 48 loukkaantui.
Tapahtumasta kuuleminen veti meidät hiljaisiksi, etenkin kun osa porukkaa oli vain muutamaa päivää aikaisemmin kävellyt samalla kadulla, jota nyt katselimme lehtikuvista. Seurasimme uutisointia sen, mitä nyt puutteellisilla portugalintaidoillamme kykenimme. Meille jäi epäselväksi muun muassa, oliko käsikranaatti heitetty autosta väkijoukkoon vai oliko se heitetty auton perään. Sen verran ymmärsimme, että poliisi tutki näitä kahta asiaa erillisinä tapauksina, että auto oli varastettu hetkeä ennen tapahtumasarjaa ja että kaksi epäiltyä oli pidätetty seuraavana päivänä. Tapahtumien syyt ja seuraukset jäivät hämärän peittoon.

Rion rumaan puoleen kuuluvat kerjäävät katulapset. Flamengossa heitä näkee vähemmän kuin Copacabanalla, mutta ihan riittävästi kuitenkin... On vaikea tietää, kuinka heihin voisi suhtautua. Tuntuu niin sydämettömältä vain kävellä ohitse, mutta ei myöskään tee mieli antaa rahaa kiikutettavaksi huumepomoille. Mieluummin avustan järjestöjen kautta, jotta tiedän rahoista osan menevän haluttuun kohteeseen ja loppuosalla olevan työllistävä vaikutus. Se vain tuntuu riittämättömältä sillä hetkellä, kun näkee toisen ihmisen hädänalaisen tilanteen.
Aamulla liikkeelle lähtiessä ei voi olla huomaamatta kadulla nukkujia. Kasvot käyvät nopeasti tutuiksi, naapureita kun ollaan. Mushkan ehdotuksesta päätimme, että ne pyyhkeet, lakanat ja vaatteet, jotka meidän on tarkoitus tänne jättää, viedään viimeisenä päivänä näille tarvitsijoille. Hieman mietitytti, onko kaikenlainen omaisuus asunnottomalle vain taakka, kun ei ole paikkaa, mihin sen laittaisi. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että jos vaatteistamme on iloa tai hyötyä heille vaikka vain yhdeksi päiväksi, niin onhan sekin jo jotakin.

Viimeisellä viikolla olivat silmäni jo niin tottuneet kadulla nukkujiin, että Cidade de Samban muureja kiertäessämme en edes vilkaissut muurin vierustalla makaavaan hahmoon. Kulmaukseen päästyämme joku muista kysyi, olikohan tämä ollut kuollut, kun makasi silmät auki. Hetken päästä palasimme samaa reittiä enkä tällä kertaa voinut olla katsomatta. Mies makasi sikiöasennossa, silmät auki, mitään näkemättä eteensä tuijottaen.
Kuollut vai ei? Ajatus kiusasi minua ja kenties muitakin, sillä terveysalalla työskentelevät seurueemme jäsenet totesivat, että hän ei värinsä puolesta näyttänyt ruumiilta. Mitä pitäisi tehdä? Sekin ajatus oli kiusallinen, sillä en osannut tehdä mitään. Jos mies oli kuollut, mitä voisimme tehdä? Emme mitään. Jos taas hän ei ollut kuollut, mutta makasi liikkumatta ja silmät apposen auki, hän oli mahdollisesti jonkin huumeen vaikutuksen alainen, ja mitä silloin voisimme tehdä? Emme mitään. Mutta jos hän olikin sairas ja tarvitsi apua...
Mushka kysyi, oliko kukaan muu huomannut, että makaajalla oli paitansa alla piilossa jotain, mikä pisti esiin terävänä muotona, kuten aseen piippu. Mahdollisesti aseistettu narkkari, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä -- tuntui aina vain loistavammalta ajatukselta lähteä häntä tönimään ja kyselemään, voisinko jotenkin auttaa.
Kävelimme ohi. Se on aina helpoin ratkaisu, vaikka se ei helpolta tuntunut.

Viimeinen reunustus

Paljon jää kertomatta, kuten aina. Olisin voinut kertoa Maamme-laulusta Sambódromolla, suurimmasta koskaan näkemästäni torakasta, kadunnimen osoittautumisesta puhelinliittymän nimeksi (ilmankos se ei ollut kartassani), autotallissa vilistävistä rotista tai siitä, kuinka cokiksen hapot voivat tehdä huonon olon. Mainitsematta jäivät ne tuhannet tavarat, jotka olivat vuorollaan hukassa ja miten (melkein) kaikki kuitenkin lopulta löytyi, kuinka aurinkorasvaläikkä voi osoittautua lokinpaskaksi ja että Corcovadolla ei asustanutkaan norsuja.

Meillä oli erittäin hyvä porukka. Kuusi naista saman katon alla voisi johtaa ankariin kissatappeluihin, etenkin kun mukana oli niinkin vahvoja ja erilaisia persoonia. Suurimmilta kahnauksilta kuitenkin vältyttiin ja toisten erilaisuutta kunnioittava henki säilyi. Täydet pisteet Jarille, joka ainoana kukkona kanalaumassa jaksoi kanssamme niin hyväntuulisesti.

Eikä porukka rajoitu seitsemään, olihan meillä mukana myös Captain Handicap, Leena Hefner (ja hirrrveä humala), Hokkasen Timo, Leandro ja muut persoonalliset taksikuskit, siivoojatädit ja allaspojat, suomalaisturistit niin Sokeritopalla kuin Copiksen iltatorillakin, kymmenet Fernandot ja Carlosit sekä kaikki ihanat papat ja mummot, jotka olisimme mieluusti pakanneet matkalaukkuihin ja tuoneet mukanamme...

Matkailu on opettavaista. Tällä kertaa opin ainakin sen, ettei ihmisellä voi olla liikaa paitoja, joissa lukee Rio de Janeiro. Ja aina jotain jää -- aina jää valtavan paljon seuraavaan kertaan! Vieläkään en käynyt naivistisen taiteen museossa, mutta sentään edes suljetulla portilla asti. Ilha Fiscalin voi to do -listassani vaihtaa Ilha Grandeen. Niteróihin on matkattu lautalla, mutta kokematta on lahden ylitys siltaa pitkin bussilla. Näkemättä ovat Santa Cruzin linnake, Tijucan sademetsä, Carmen Miranda -museo... Seuraavaa reissua suunnittelemaan siis.

Dorkalaukkukin jäi vielä ostamatta.