Rio 2008

RIO 2008

(Reissussa mukana: ”Raulinkadun porukka”: Toni, Heidi, Riku ja minä, ”Bolivarin jengi”: Jarkko, Sanna, Terhi, Sanni, Annukka ja Miia, ”Winni & the Gamroth Angels”: Winni, Sanna, Maria, Annika ja Noora sekä ”Baianat”: Ari, Mama, Seija, Marjo, Merja ja Tuire.)

Keskiviikko 23. 1. 2008

Kone sukelsi pilviverhon lävitse. Pilvien yläpuolella aurinko helotti kesäisen siniseltä taivaalta. Joka puolella näkyi vain valkea autius, pienine rosoineen ja syvine varjoineen se tuo mieleen jäätikön pinnan. Matka Helsingistä Pariisiin on kestoltaan sama kuin Kokkolasta Tampereelle – junalla.

Lentokoneessa muisteltiin Cariocan baianoiden kanssa viimekeväistä Pietarin reissua. Toivottavasti tällä reissulla ei sentään tule samanlaisia sateita, vaan voimme nauttia nesteet sisäisesti.

Kahdeksan tuntia Pariisissa ennen seuraavaa lentoa… Hankala aika, ei tee mieli maleksia niin kauan Charles du Gaullella, mutta toisaalta ei myöskään ehdi kunnolla tutustua mihinkään kiintoisaan. Syömään ainakin päätimme lähteä.

Kello 16.30 paikallista aikaa istuimme ravintolassa Gare du Nordin lähettyvillä. Viehättävä l'ambience parisienne… Eleganttiin pariisilaisteemaamme soveltuen Tonin silmälasitkin muuttuivat monokkeliksi, joskaan se ei ollut tarkoituksellista. Ravintolan seinät oli koristeltu kravatein. Joukosta bongattiin myös FECC:n (Federation of European Carnaval Cities) kraka!

Toni ja Jarkko lähtivät laseja korjauttamaan. Porukka jakaantui intressien mukaan (baianat olivat jo karanneet ties mihin… Moulin Rougeen?). En halunnut missään nimessä pilata yhtäkään Pariisin nähtävyyttä itseltäni liian hätäisellä käynnillä, joten suurimman osan lähtiessä kohti Notre Damea, astelimme Miian ja Annukan kanssa kävelyretkelle Gare du Nordin lähistöllä. Kun poikkesimme pääkaduilta, saimmekin mielenkiintoisen silmäyksen siihen tavallisen ihmisen Pariisiin, turisti-Pariisin sijaan. Osuimme siirtolaisalueelle, jossa ei juuri valkoisia näkynyt ja jossa Annukan vaalea tukka keräsi huomattavaa huomiota (esimakua Brasiliasta…). Ihmisten kuhina, kukkien tuoksu, suuri-ikkunaiset kauneussalongit täynnä väkeä – osa täynnään laittautuvia miehiä, osa itseään pynttääviä naisia… Oli mielenkiintoista huomata, kuinka kotoisesti horjuu Pariisinkin illassa humalaisia kadulla ja pullo särkyy jalkakäytävään kuin Kokkolan yössä konsanaan.

Odotellessa vielä café au lait ja muutama chocolate chaud, sitten taas metrolla lentokentälle…

Pariisi–Rio, noin 12 tunnin lento. Onneksi yöllä, että oli jotain toiveita unesta – vaikka suurimmaksi osaksi unet sinne toiveiden puolelle jäivätkin. Air Franceen saa näköjään tuoda niin paljon käsimatkatavaraa kuin sielu sietää. Takanani istuvalla hippiherralla tuntui ainakin olevan koko maallinen omaisuus muassaan, se täytti koko neljälle matkalaukulle varatun lokeron, hädin tuskin mahtui sinnekään.

Torkkumista ja jaloittelua, loputtomiin. Välillä kävin vähentämässä vaatekerroksia ja tungin samalla dollarit rintsikoihin. Eivät ainakaan lähde kävelemään huomaamatta.

Torstai 24.1.

Ensimmäiset tuntemukset Riosta ovat unenomaisia – mihin toki saattaa vaikuttaa hyvin vähäinen nukkuminen viime yönä. Silti… Kaikki, minkä jo tiesi todeksi, tuli todeksi. Se on merkillinen tunne, erääntyyppinen déja vu. Kun käsitys muuttui materiaksi, se ei tunnu todellisuudelta, vaan käsinkosketeltavalta unelta. Aistimukset muuttuivat voimakkaammiksi ja kaikki oli paikallaan, kaikki näytti juuri siltä kuin postikorteissakin. Jesse, Sokeritoppa, Copis… Se on käsittämätöntä!

Kesti aikansa saada 450 ihmistä ulos koneesta. Pitkän Pariisissa odotuksen vuoksi meidän matkatavaramme oli tietysti saatu koneeseen ensimmäisinä ja ne tulivat ulos viimeisinä… Säätöä, säätöä. Jonota, täytä lappu. Jonota, näytä passi. Jonota taas. Vihdoin saatiin porukka ulos ja kahteen pikkubussiin, jotka lähtivät viemään meitä kämpille. Bussissa tuntui kuin saunassa istuisi, mutta oli mielenkiintoista katsella maisemaa, jossa palmupuut on puita vaan. Kyllä tämä kaupunki on niin iso! Miljoonia ihmisiä, peltikattofaveloista moderneihin tornitaloihin, niidenkin seinät välkkyivät metallisina…

Ruokaa ja suihku – muuta ei ollut pitkään aikaan osannut ajatellakaan. Samalla tuntuu, että on 1001 asiaa tehtävänä eikä mitään aavistusta, mistä kannattaisi aloittaa. Ruokaa ja suihku – ja 20 minuuttia unta vaakatasossa lentokonetuolin sijaan. Ihana olo!

Meidän kämppä Rua Raul Pompeialla on parempi, kuin olin antanut itselleni luvan kuvitella. Tosin mulla on yhteinen makkari Rikun kanssa, joka kuorsaa, mutta ostin Pariisista korvatulppia, kun olin unohtanut niitä pakata mukaan, joten eiköhän se tästä. Toni ja Heidi ottivat yläkerran makkarin.

Onneksi olimme jo busseihin pakkautuessa sopineet, että Posto seisin treffejä siirretään. Alun perin oli puhuttu, että nähdään siellä klo 12, mutta kyllä teki tiukkaa olla paikalla edes klo 14. Päätin kerrankin pitää varani, etten pala heti ensimmäisenä lomapäivänä ja jätin uikkarit vielä kaappiin. T-paita tuntui hiukan liialliselta, mutta toisaalta siinä helteessä olisi kuumissaan, sama se mitä olisi päällä. Posto seis à dois horas, elämän ensimmäinen caipirinha Copacabanalla. Ja ensimmäinen pagode-ryhmä, jonka soittoon oli tietenkin pakko nousta tanssimaan, vaikka jalat oli vielä aivan pökkelöt lentomatkan jäljiltä. Soittajat innostuivat, kun turistit osasivat sambata, mutta sitten niillä vasta huuli pyöristyikin, kun Riku vielä sai käsiinsä pandeiron ja soitti mukana! Copiksella kauppiaat pörräsivät ympärillä, etenkin sen jälkeen, kun joku meni jotain ostamaan, niin kaikki uskoivat saavansa meille myydyksi. ”Baiana”-Ari osoittautui melkoiseksi kauppamieheksi ja vaihtoi vanhan hattunsa kahteen huiviin.

Kun aurinko alkoi tuntua liian kuumalta, lähdin Heidin, Annikan ja Nooran kanssa vaihtamaan rahaa. Pankki ei siihen suostunut, vaan meidät neuvottiin ostoskeskukseen. Vähän aikaa palloilimme hämmentyneinä ostarilla, kunnes vartija kysyi (voimakkaalla Rio-aksentilla, mutta ihan britiksi) "Exchange money?" Nyökyttelimme innokkaasti ja hän osoitti meille – matkatoimiston! Ei mitään uudenkarheaa tokikaan, vaan hämärän pikku puljun, jossa kolme virkailijaa istui ahtaasti hikisessä toimistossa ja teki töitä kulmat kurtussa. Kurkistimme sisään ja kun eka virkailijalla oli asiakas, menin suoraan tokan luo. Hän viittoi menemään eteenpäin. Samoin teki kolmas. Epäröiden astelin peremmälle nuhjuisen putiikin takahuoneisiin. Pienen käytävän jälkeen tultiin ikkunattomaan huoneeseen, jossa kaksi naista istui rahoja laskemassa – korkeita 500 euron pinkkoja näkyi pöydällä vaikka kuinka monta! Ei uskaltanut lähteä edes veikkailemaan summaa, mutta takuuvarmasti suurin summa rahaa, jonka olen eläissäni nähnyt ja ehkä koskaan näenkään. No, rahaa vaihdettiin ja kurssi oli loistava, ei hävitty käytännössä yhtään. Homman laillisuusaste jäi mietityttämään, mutta toisaalta, pankissa käskivät sinne mennä, niin kaipa tuo oli ok.

Sitten pyörittiin avenidoilla kauppoja katsastamassa, mutta ei ostettu mitään. Syötiin rantaravintolassa – ruoka hyvää mutta palvelu ihmeellisen kylmää, tuskin malttoivat odottaa, että pääsivät meistä eroon – ja sovittiin huomiselle lähtö Saaraan sambaostoksille. Siitä sitten Heidin kanssa jatkettiin kohti Raulinkatua ja ostettiin matkalla jälkiruokajäätelöt.

Kaunis aikomus oli vielä illalla tehdä jotain. Menin hetkeksi sängylle pitkäkseni. Ihan vain pariksi minuutiksi suljin silmät, kun viereisessä huoneessa oli vielä valot ja iloinen jutustelu ja lasien kilinä kuului. Kun avasin silmät, oli säkkipimeää ja kämppä hiljainen. Tai no, Raulinkadun meteli on ympärivuorokautinen. Ollaan kerroksessa 11 ja kuulostaa siltä, kuin autot ajaisivat metrin päästä ohi. Toisaalta ihan jees – jos olis hiljaista, voisi kuulla, kuinka torakat rapistelevat nurkissa. No, kävin hammaspesulla, vähensin vaatetta ja menin takaisin nukkumaan.

Perjantai 25.1.

En muistanut koko korvatulppien olemassaoloa, mutta en myöskään herännyt kuorsaukseen, vaikka Riku kuorsasi niin lujaa, että heräsi siihen itse. Nousin kuudelta. Mutta Suomessa kello on 10 ja olo oli sen mukainen. Toni paistoi munia ja syötiin makoisa aamupala.

Puoli 10 oli treffit Rua Bolivarilla ja siitä aikomus lähteä porukalla Saaraan ostoksille. Toni ja Riku eivät lähteneet mukaan, mutta kun tapasimme muut, kuulimme, että Cariocan ostosrahat olivat heillä… Saimme heidät puhelimen päähän ja sovimme treffit Cantagalon metroasemalle. Kännykkäshow on tähän asti ollut luku sinänsä. Heti eka päivänä ostettiin 4 prepaid-liittymää, mutta hirveän takkuamisen ja joka ainoan puhelimen kokeilun jälkeen huomattiin, että mukana on ilmeisesti vain yksi(?) puhelin, jossa ne toimivat. Eikä puhettakaan, että prepaid toimisi noin vain, ehei, ostaessasi saat koodin, jolla saat joltain nettisivulta jonkin toisen koodin, jolla se toimii… Jos siis on puhelin, jossa se toimii…

Allekirjoittanut luotsasi joukkoa iloisesti – harhaan. Luotin niin sokeasti karttaan, etten katsellut juuri ympärilleni, vaan käveltiin metroaseman ohi, kun se olikin toisella puolen tietä kuin kartassani. No, ei onneksi liian kauas ehditty, kun huomattiin, että nyt jokin mättää… Toni ja Riku ilmestyivät klo 11, joten vain puolitoista tuntia sovittua myöhemmin pakkauduimme lopulta metroon ja pääsimme liikkeelle.

Saara. Niin paljon kuin olinkin kuullut Saarasta, se oli silti ensimmäinen elämys, jonka suhteen ei ollut minkääntasoista déja vu'ta. Portugalin Saará merkitsee Saharaa, mutta Saara oli kaikkea muuta kuin autiomaa, se oli sambaajan keidas. Pikku puodit, suuret avarat hallit, markkinameininki, koiranpentuja myynnissä kadunkulmassa, ihmisiä, autoja, lamppuja, patjoja, meteliä, musiikkia… Helmiä, sulkia, paljetteja, nauhoja, kiviä, strasseja, kankaita… Cariocan tytsyt jäivät ekaan mahdolliseen kauppaan tekemään oman koulunsa ostokset. Heidin ja Miian kanssa livahdettiin omille teillemme tutkimaan.

Kierreltiin, tutkin hintoja (halpoja joka paikassa, mutta missä halvimpia?) ja sitten pysähdyttiin syömään aivan loistava ateria. Oltiin jo harkittu Mäkkäriä, mutta kasvissyöjänä Miia kieltäytyi – onneksi. Pysähdyttiin pikku baariin, joka oli täynnä paikallisia eikä kukaan tietenkään osannut englantia. Ihmeen nopeasti sitä oppii kieltä, jos on pakko: Ensin yritettiin selittää englanniksi ja meitä huiskittiin baaritiskille istumaan, mutta kun muistin edellispäivän ruokalistan yläkulmasta tasan yhden sanan, niin sillä saatiin ohjaus pöytään ja menut eteen. Okei, ei me niistä mitään ymmärretty, mutta anyway. Pyydettiin tarjoilijaa suosittelemaan ja hän osoitti meille ruokalistasta, mitä toisi. Kaikki nyökkäilee tyytyväisinä. Onneksi tyytyväinen nyökkäily jatkui koko aterian ajan ja vielä laskun tullessakin. En ole varmaan ikinä syönyt niin hyvin niin halvalla. (Jotkut Cariocalaisista olivat käyneet Mäkkärissä, jonka ohitimme, ja sanoivat, että ruoka oli ollut lötköä, hikistä, seissyttä, salaatit ruskeita, tuoreudesta ei tietoakaan…)

Löydettiin Sulkapalatsi. Ja keitäs siellä olikaan, elleivät Papagaion tytöt! Etukäteen olin harmitellut, ettei ollut sovittu mitään treffejä muiden sambakoulujen edustajien kanssa – kuinka nyt miljoonakaupungissa kourallinen suomalaisia voi sattumalta tavata? No menemällä paljettikauppaan…

Eka reissulla tein Gambolle ostoksia jo yli 200 eurolla ja ostettavaa jäi silti vaikka kuinka… Toivottavasti se tonnin budjetti ei ihan heti ylity. Roudattiin kamat Raulinkadulle ja alettiin suunnitella iltaohjelmaa. Sambodromolla oli Salgueiron ja Vila Isabelin tekniikkatreenit, jotka halusimme lähteä katsomaan. Hankkiuduimme baianakämppään muita treffaamaan. Matkalla alkoi tihuuttaa, joten pidimme sitten sadetta baianoiden luona. Koko porukka kerääntyi sinne maistelemaan baianoiden nestemäisiä ostoksia ja kuulemaan eka päivien kokemuksia. Mama oli osoittautunut rannalla oikeaksi miesmagneetiksi ja paikalliset miehet puolestaan kateellisena katselleet, kun Ari kulkee viiden naisen ympäröimänä.

Lopulta kaikki muut paitsi baianakämpän asukkaat lähtivät treenejä katsomaan. Olimme sektorilla 9, mikä oli oikein hyvä paikka ainakin seurata treenejä – comissãot näki hyvin pitkältä matkalta, lippuparit samoin.

Jos Copacabanan näkeminen ensi kertaa oli ollut unenomaista, niin entä sitten Sambódromo! Kaikki oli juuri niin suureellista kuin pitääkin, silloin kun sydän lyö ylimääräisiä lyöntejä Sapucain markiisin kadulla, valtavien katsomojen välissä, tulevan loiston ja kimalluksen lupauksen jo väikkyessä ilmassa. Kaikki oli juuri niin alkeellista kuin saattoi, kun ankeat betoniportaat, joilla kaikenikäiset istuvat sulassa sovussa, ovat sateen jäljiltä märät ja kenkien jäljiltä kuraiset. Kiertelevät myyjät onneksi pitivät meidät sipseissä ja oluessa.

Oli ihanaa nähdä katsomo näin, kun siellä oli turistien sijaan paikallisia lapsista vanhuksiin treenejä seuraamassa. Ydinperheitä, nuoria päällään omien sambakoulujen paidat, parikymppinen tyttö auttamassa tutisevaa mummelia eturiviin, noin 10-vuotias poika puristaen omaa tamborimia, baterian ensi tahteja odotellen…

Salgueiron comissão teki lähtemättömän vaikutuksen, odotan innokkaasti, että pääsen näkemään sen oikeasti. Ja Vila Isabelin bateria oli aivan mahtava! Huvittavaa, että Suomessa yleisö jaksaa valittaa soittajien melutasosta, kun meillä on ehkä juuri ja juuri se 16 soittajaa, joka Isabelin bateriassa oli yhdessä rivissä. Ja rivejähän oli kolmisenkymmentä…

Toni ja Riku jäivät harjoitusten jälkeen bileisiin, kun muut lähtivät takseilla kämpille (kun metro ehdittiin just sulkea meidän nenän edestä). Hauska taksikuski innostui, kun kuuli, että olemme sambistoja. Tiukkasi meiltä, mikä on paras sambakoulu. Sanoin, että on mulla on monta suosikkia, esim. Portela ja Beija-Flor… Mutta kuskipa täräytti, että: "Ei, kun Mangueira on paras!". Ja tästä hän ei antanut yhtään periksi koko matkan aikana.

Liikennekulttuuri on mielenkiintoinen ja ansaitsee kiitosta joustavuudestaan. Kaikki kadut ovat yksisuuntaisia – Luojan kiitos – tosin tämäkin kuskimme osoitti, että yksisuuntaisella voi ajaa monta korttelinväliä väärään suuntaan, jos peruuttaa. Muita havaintoja tähän mennessä esim. että vasemmalle kääntyjän ei tarvitse piitata punaisesta valosta, ainakaan jos puhuu kännykkään samalla ja että jos ajaa vihreillä risteyksen yli, kannattaa painella tööttiä lujaa (muuten varmaan joku tulis punaisilla kylkeen?).

Torakoita löytynyt ja tapettu 2. Lisäksi keittiössä on jotain pieniä, ruskeita otuksia runsain mitoin. Mitään ruokatavaraa ei siis kannata jättää syötiksi. Ai niin, banaanikärpäsiä myös, mutta onneksi ei mitään näistä riesaksi asti.

Olin menossa nukkumaan, kun totesin, että Raulinkadulla oli bileet juuri meidän kämpän kohdalla. Hetken seurailin menoa parvekkeelta. Oli oikeastaan ihanaa mennä sänkyyn, kun porukka hoilottaa pihalla Vou festejaria… Pakko lauleskella mukana puoliunessakin.

Aamulla puoli kuusi herään vuoropuheluun:

– HUUDETAANKOHAN ME?

– MITÄ?

– SANOIN, ETTÄ HUUDETAANKOHAN ME?

– EN MÄ TIEDÄ.

– MITÄ?

Toni ja Riku olivat päässeet soittamaan Salgueiron bateriaan, ilman korvatulppia… Kummallakin huusi päässä niin lujaa, että huusivat sitten toisilleen sen melun yli. Päätin nousta katsomaan, että pääsevät nukkumaan eivätkä jätä ruokaa näkösälle, kun juuri olin tappanut ison kasan niitä pikkuöttiäisiä keittiöstä ja pakannut kaikki ruoat tiiviisti.

Lauantai 26.1.

Olin ostanut pakolliset postikortit jo ensimmäisenä päivänä, mutta niiden lähettäminen osoittautuikin kinkkisemmäksi, koska postimerkkejä ei suinkaan myyty samoissa paikoissa kuin kortteja. Lähdin aamulla etsimään postitoimistoa ja löysinkin – mutta se oli tietty kiinni lauantaisin. Maanantaina pitää yrittää uudestaan.

Lähdettiin sitten Heidin kanssa taas Saaraan… Oi onnea! Panikoin rahojen kanssa, kun ei ole vielä oikein kärryillä, että paljonko on paljon – tai vähän. Luulin ottaneeni ihan liian vähän mukaan, mutta 300 reiskaa oli tissin alla vielä takaisin tullessakin, vaikka ostoksia tehtiin taas… Mutta vieläkään ei jaksanut kaikkea roudata, vaan pakko on tulla takaisin vielä ensi viikolla. (Tekosyitä, tekosyitä. Sambashoppailu vaan on niin kivaa.)  Kolmasosa sambakoulun rahoista käytettynä…

Sitten käytiin Heidin kanssa pitsalla – mikä oli sinänsä mielenkiintoinen kokemus myös. Ihan hyvää ruokaa se oli, mutta en olis välttämättä pitsaksi kutsunut.

Jo aamukävelylläni testasin mehubaarin, kun niitä on niin kovasti kehuttu, eikä suotta! Suco de manga, mmm… Taivaallisen hyvää! Käytiin Heidinkin kanssa vielä sellaiset litkimässä. Tavattiin baarissa hauska carioca (siis oikea riolainen, ei ketään Cariocalaista). Vanha setä jutusteli hyvää engelskaa ja kehui meidän portugalin ääntämystä. Opetettin setä sanomaan "Kippis!" ja annettiin valokuvata meidän silmät, kun pappa selitti, kuinka heikkona on eurooppalaisten naisten sinisiin silmiin…

Puhe oli ollut, että illalla mennään johonkin sambakouluun, joten haaveilimme Heidin kanssa päiväunista. Mutta kun päästiin kämpille, niin Papagaion pojat olikin meillä bilettämässä, eli se siitä. Mut ei kait siinä, muito legal, hauskaahan meillä oli. Ja hauskaa tänne on tultu pitämään (paitsi ne meistä, jotka on tulleet ostamaan paljetteja). No mutta huomenna on kuitenkin kaupat kiinni… Koetetaan huudattaa mankkaa lujempaa kuin naapurit. Drinkkinä ”Kuisman kaato”: cachaçaa, guaranalimua ja limeä fiiliksen mukaan. (Fiiliksen noustessa noussee myös alkoholin määrä.)

Ja sitten lähdettiin illanviettoon Vila Isabeliin… Ensimmäinen sambakouluilta! Niiden bateria oli niin makea silloin treeneissä (sekuntiviisaria tarkempi surdisti), että odotin innokkaasti pääseväni oikeasti bailaamaan siihen sykkeeseen.

Humalatila toistaiseksi lievä, hitunen seikkailun tuntua ilmassa. Taksi kierrätti rantaa pitkin, kun tunneli oli ihan tukossa. Sadetta ripotteli, ostettiin Isabelin portilla liput ja lähdettiin sitten Bob'siin (paikallinen Hesburger) syömään. Mansikkapirtelössä aitoja mansikanpaloja!

Vila Isabel voitti karnevaalit 2006 ja ilmeisesti niillä rahoilla rakennutti quadran katon, sillä viimeksi, kun Riku oli siellä käynyt, ei sambakoulussa ollut ollut kattoa. Tutkailtiin, tiirailtiin vanhoja pukuja, nautittiin caipista ja bailattiin pagodebändin tahtiin bateriaa odotellessa.

Aina on ihana päästä yllättämään paikallisia. Kun tällaiset valkonaamat kuin Heidi ja minä pistävät samba no pé:ta, niin se on varma, että hetken päästä joku tulee heikolla englannilla ihmettelemään, että mistä kaukaa te olette ja miten olette oppineet tanssimaan sambaa? Eivätkä millään tahdo uskoa, ettei meillä ole ollut brassiopettajia, vaan ihan suomalaisvoimin tätä on tahkottu pohjan perukoilla. Suomesta brassit tietävät tasan sen, että siellä on kylmä. Yritän aina sanoa, että joo, mutta kesällä on lämmin. Että ei me ihan pingviinien naapureina kuitenkaan asustella.

Illan mittaan tavattiin ihana tähtisilmä – parikymppinen mulattipoika, sellainen espanjalaisen näköinen. Kommunikaatio jäikin aika lailla silmäpelin varaan, kun poika puhui englantia suunnilleen saman verran kuin minä portugalia. Pojat väsyivät, vaikka minä ja Heidi oltaisiin jaksettu vielä bailata. Mentiin sitten taksilla taas kotiin.

Sunnuntai 27.1.

Aamulla alettiin arpoa, kuka lähtisi viemään lippurahoja Papagaion Johannalle, joka saa tuttavansa Carloksen kautta meille liput karnevaaleille. Onneksi kukaan muu ei halunnut lähteä! Ilman muuta lähden tuhat kertaa ennemmin seikkailemaan itsekseni kaupungille kuin jään kämpille siivoilemaan edellisillan kaatuneita caipiksia. Amazing race -tunnelmaisesti minulla oli hämärä ohjelappu, jonka avulla sitten löytyisi tietty piste kaupungilta.

Silloin kun teimme ekat ruokaostokset torstaina, kipitin vielä tiukasti Rikun kannoilla, etten vain eksyisi. Ja ahmin pää pyörien kaikkea ympärilläni niin, että kävelin kahdesti Rikua päin… Mutta Copacabanan alue on niin selkeä ja metron päätepysäkiltä vaikea lähteä väärälle linjalle, etten ollut enää lainkaan huolissani.

Toppasin siis tissit täyteen rahaa kuin Sara Hildén konsanaan ja lähdin innokkaasti tulta päin. Yksinäinen seikkailuni tosin tyssäsi jo Cantagalon asemalla, jossa yhytin Bolivarin jengin. Tytöt olivat luvanneet odottaa siellä Winnia, mutta minä en ollut luvannut kellekään mitään enkä ollut tullut tänne seisoskelemaan, joten hetken odottelun jälkeen painelin metroon. Jarkko lähti messiin ja kukas siellä Largon asemalla palloilikaan meitä vastaan? Winni odottamassa tyttöjä…

Papagaion tyttöjen kämppä oli kerroksessa 13 ja hissi vei vain kerrokseen 12, joten totta kai oltiin väärällä ovella ensin, kun ei tajuttu, ettei se olekaan ylin kerros… Mutta nou hätä (não urgência), kukaan ei avannut. Papiksen tytöt olivat illalla menossa katsomaan Beija-Florin tekniikkatreenejä, mikä alkoi heti houkuttaa.

Raulinkadulla oli lokoisa tunnelma. Toni oli lähdössä Cidade do Sambaan kansainvälisen konferenssin avaukseen. Lähdettiin kaikki sinne suurin odotuksin, mutta oli kyllä pettymys…

Mentiin Centralin asemalle ja käveltiin siitä. Seutu ei ollut niin turvallisen oloista kuin Copiksella, joten oli vähän epämiellyttävä olo. Rähjäistä porukkaa, muita valkoisia ei näkynyt missään, kuljettiin tunnelin läpi (mistä nimenomaisesti oli varoiteltu, että sitä ei saa tehdä)… Mutta ei mitään onneksi tapahtunut. Jaa, nähtiin me kolari – mutta ei sentään aiheutettu sellaisia. Myöhemmin luin opaskirjastani ohjeet, että Cidade do Sambaan ei missään nimessä saa mennä kävellen, vaan aina taksilla, koska ympäröivä seutu on niin levotonta.

Ihmeellistä hengailua ja odottelua Cidadessa. Siellä piti olla 14 blocoa yms. ja olihan siellä jotain esityksiä, mutta ei ainakaan luvattua Mocidaden bateriaa missään vaiheessa. Ohjelma ei vastannut hehkutuksia eikä vaunupajoillekaan päässyt katsomaan :(. No, sain sentään valokuvia muutamista kivoista puvuista. Roseiran tytöt olivat esiintyneet ja se oli televisioitu, mutta ilmeisesti show oli vasta, kun olimme jo lähteneet...

Istuimme monta tuntia Cidadessa ihan turhaan ihmettelemässä. Ruoka ja juoma olivat ilmaisia – joo, olis olleet, jos niitä olis onnistunut saamaan. Tarjottimia kyllä kannettiin jatkuvasti ohi, mutta meille ei tarjottu mitään. Yritettiin käydä kysymässä, mistä voi hakea, ja vastaus oli, että pöytiin tuodaan. Taas istuttiin, mitään ei kuulu. Mentiin uudestaan, että kyllä me voidaan maksaakin, jos jostain voi ostaa, mutta ei käy. Pöytiin tuodaan on ainoa vastaus. Eikä mitään todellakaan tuotu, kaikki kannettiin tyynesti ohi. Pysäytimme tarjoilijan kolmesti ja pyysimme juotavaa, ennen kuin lopulta saimme (ja silloinkin hän olisi kävellyt ohi, ellen olisi seissyt kulkuaukossa kyttäämässä ja ohjannut puoliväkisin kohti meidän pöytää!) Ihan ihmeellinen meininki. Paikallisille kannettiin koko ajan ruokaa ja juomaa, koko ajan niihin samoihin pöytiin. Ulkomaalaiset vieraat, jotka on tulleet toiselta puolen maapalloa, yritettiin jättää ilman. Mietittiin siinä, että onkohan tässä joku kulttuuriero, joka on mennyt meiltä ohi… Että teimmekö jotain, mitä ei olis missään nimessä saanut tehdä, tai jätimme tekemättä, mitä olisi pitänyt tehdä, ja siitä seurasi tuo ylenkatse. Vaikea uskoa, että missään kulttuurissa voisi normaalikäytäntö olla, että omille ensin monta kierrosta ja vieraille vain, jos jotain jää.

Paluumatka tehtiin rupuisimmalla taksilla, jossa olen koskaan ollut. Istuin takana keskellä ja tunsin jalkojen alla, kuinka lattia natisi ja liikahteli. Riku istui edessä ja matkalla penkki alkoi kallistua uhkaavasti kohti kuskia, lattia painui keskeltä koko ajan alemmas, niin sanoin jo Rikulle, että yritä nojata sinne ikkunan suuntaan… Mutta yhtenä kappaleena auto sai meidät Copikselle. Rannalla oli jotain happeningia ja liikenne ihan tukossa, joten jäätiin kyydissä jo puolivälissä rantaa ja jatkettiin kävellen. Rannalla oli kaikkea kivaa, bändejä, miimikkoja yms.

Olin ihan poikki ja menin ajoissa nukkumaan, kun muut meni vielä ulos. Harmitti vähän, että sen turhan Cidade-reissun takia olin jättänyt Beija-Florin tekniikkatreenit väliin.

Maanantai 28.1.

Heidin kanssa oli sovittu, että mentäisiin heti aamulla <3 Saaraan <3 ja hoidettaisiin kenkäasiat kuntoon, kun Heidi oli luvannut sellaisia ostaa. Itse en ollut ottanut Gambolta kenkätilausta, kun ajattelin, ettei mun kielitaito riitä. Nyt kun näki, että se ei olisi ollut mahdotonta, niin harmittaa. No, mutta ensi kerralla voin siis kerätä kenkätilauksenkin. Pitää kysyä Soilalta, jos hän voisi hoitaa tilauksen vielä tänä keväänä… Myös prässit taitaa jäädä hankittaviksi myöhemmin, kun ei olla oikein saatu Soilaan yhteyttä eikä voitu sopia hetkeä, että mentäisiin yhdessä prässikauppaan (sinne kuulemma tarvitaan välttämättä opas/tulkki).

Tuli ostettua itsellekin 3 paria kenkiä – hupsista… No rahaa niihin meni yhteensä 26 euroa, että silleen. Käytiin siellä kilosulkakaupassa ja ostin pari kiloa sulkaa… Seuraavan kerran uskallan vinguttaa visaa vasta torstaina, kun tiedän, että vuokrarahat on menneet tililtä. Toivottavasti silloin vielä on sulkia jäljellä! Kämpillä laskin sulat ja totesin, että kiloon mahtuu reilu 280 strutsia, eli kappalehinnaksi tuli noin 35 senttiä! Huh huh, se on kymmenesosa siitä hinnasta, jonka saa maksaa, kun Suomesta käsin tilaa samaa kamaa.

Soila oli pistänyt tekstaria tanssiworkshopista, mutta valitettavasti pikkasen myöhään sain sen – siinä vaiheessa, kun workshoppi oli alkanut vartti sitten. Soila kutsui meidät myös keskiviikoksi Will da Mangueiran luo syömään, jee!

Sain vihdoin kortit postiin. Tyly virkailija ei tietenkään puhunut enklantia, mutta uskon saaneeni oikean maan ja korttien määrän menemään perille. Joten kun sain 10 korttia varten 20 merkkiä, oletan, että niitä tarvittiin 2 per läpyskä… Arvoitukseksi jäi, onnistuinko lopulta lähettämään kortit vai en. Pyörin niiden kanssa hetken postitoimistossa eikä kukaan virkailija suostunut niitä ottamaan. Seinässä oli luukku, josta ne sitten tökkäsin. Oliko se lähtevälle postille vai oliko se roskis? Aika näyttää… (Lisäys myöhemmin: kukaan ei koskaan saanut lähettämiäni kortteja. Maikku sanoi, että en saa päästää kortteja silmistäni, ennen kuin näen, että virkailija leimaa ne, ettei kukaan voi repiä merkkejä irti käyttääkseen ne itse. Se jäi tekemättä.)

Käytiin Heidin kanssa läheisessä kiloravintolassa syömässä ja oli aivan mahtavaa ruokaa! Jälkkäripöydästä puhumattakaan… Syötiin niin, että napa paukkuu, ja laskun loppusumma jäi alle 10 euron!

Hengailtiin kämpillä, kun vatsa oli niin täynnä, ettei jaksanut tehdä mitään. Sitten illemmalla mentiin rannalle katselemaan kirpparikojuja. Hinnoissa oli ilmeinen karnevaalilisä, mutta tinkiminen onnistui kyllä. Ostin siskon muksuille hauskat avaimenperät tuliaisiksi ja itselleni cuican – joka kyllä näytti enemmän noitarummulta. Oltiin jo kävelty kojun ohi ja olin vilkaissut niitä, mutta kun eivät näyttäneet sambasoittimilta… Sitten hetken päästä Heidi sanoo: "Cuican ääni!" Ja palattiin takaisin. Myyjä esitteli jollekin jenkkipojalle cuicaa ja pisti sille soitinta käteen. Kyllähän poika siitä jotain saikin irti. Yritin kanssa tunkea riviin testailemaan, mutta myyjä vaan soittimen toisensa jälkeen esiteltyään antaa niitä sen jenkin soiteltavaksi. Sitten meni hermo, niin tarrasin itse tampparin ja risun, soitin triolinousun ja vähän aikaa cariteiroa (vai mikä se hieno sana olikaan?), niin kas kummaa – sen jälkeen aloin saada minäkin soittimia kokeiltavakseni. (Vaikka ei mun soitto edes kulkenut kauhean hyvin…) Ostin siis noitarumpucuican Gambon väreissä :-). Kauppias yritti pistää vielä pandeiroa hyvällä alennuksella kyytipojaksi, mutta noutänks, minulle riitti cuica.

Ihan kivoja mekkoja ja treenipaitoja olis kanssa ollut, mutta suolaset hinnat siihen nähden, mitä olin kuullut, että ne maksaa muuhun kuin karnevaaliaikaan. Sitten kun tulen tänne jonain syksynä, niin sitten… Törmäsin paikalliseen, joka puhui suomea! Ainakin ne tärkeimmät lauseet: ”Hyvää päivää”, ”mitä kuuluu”, ”minä rakastan sinua”. Equadorista kotoisin oleva kaveri oli asunut ympäri Eurooppaa, myös Finlândiassa.

Tiistai 29.1.

Aamulla kiersin pankkeja, kun yritin selvittää, miksei Mastercardini toimi. Neuvoivat menemään omaan pankkiini – no justiinsa. Ja missähän se Handelsbankenin lähin haarakonttori sitten olikaan?

Lähdin Heidin, Rikun ja Jarkon kanssa syömään siihen samaan ihanaan kiloravintolaan kuin eilen. Sitten otettiin Heidin kanssa taksi Cidadeen – sillä tänään pääsemme tutustumaan vaunupajoihin! Harhailtiin sateisella pihalla etsimässä Soilaa. Muitakin Cariocalaisia tuli paikalle, Bolivarin tytöt ja Winni & the Gamroth Angels.

Oltiin Heidin kanssa toivottu, että Soila voisi järkätä meidät katsomaan vaunuja läheltä, mutta ei siitä tullut mitään. Kierrettiin siis normaali turistikierros. Kuvaamisesta varoiteltiin, Soilakin pariin kertaan sanoi, että periaatteessa kaikenlainen tallentaminen on jyrkästi kiellettyä. Käytännössä kaikki turistit kuvasivat minkä kerkesivät, kameroilla ja videokameroilla… Meidänkin poppoo räpsi sitten koko joukon kuvia. Yritimme tehdä sen piilossa vartijoilta.

Portelan ja Beija-Florin vaunut tekivät suurimman vaikutuksen tässä vaiheessa. Ja Viradouro myös, vaikkakin vähän eri tavalla… Iso, verinen vauva ja keskitysleirimeininkiä… Hmmm, tästä voi tulla mielenkiintoista nähtävää. Koko ajan sade yltyi ja kierroksen puolivälissä oltiin jo aivan uitettuja yltä päältä. Ei märkyys sinänsä olisi haitannut, tässä lämpötilassa se on ihan miellyttävää, mutta paluumatka taksissa, jossa ilmastointi puhaltaa täysillä kylmää ilmaa… Näin sitä voi Rion kesässäkin hankkia kunnon flunssan itselleen.

Meillä oli ollut treenivaatteetkin varuilta mukana, mutta se tanssiworkshop olikin peruttu tältä päivältä. Ei varmana lähdetä kyllä huomenna taas – sorry vaan – mutta nyt olen Cidade do Sambasta nähnyt sen verran kuin haluan. Sinänsä olis ollut kiva kuulla konferenssissa suomalaisten puheenvuoroja (puhujina Harri, Toni ja Soila, kaikilla siis jonkinasteinen Kokkola-kontakti!), mutta kellään ei ollut mitään tietoa aikatauluista tai ohjelmasta ja oltiin niin uitettuja, ettei paljon huvittanut jäädä paikalle vaan hengailemaan.

Tultiin kämpille läpimärkinä ja vitutus pällä. Mutta lämpöisen suihkun jälkeen olo oli märkä ja auvoinen. Oltiin mielestämme ansaittu jotain kivaa sen sateessa talsinnan päälle, joten käytiin Heidin kanssa kaupassa hakemassa erilaisia herkkuja. Heidi osti hetken mielijohteesta vielä erikseen pussin vaahtokarkkeja. Se oli sikakallis! Laskettiin kämpille kävellessä, että euroissakin se oli vitosen pussi! Onko vaahtokarkit Suomessakaan niin kalliita? Tultiin siihen tulokseen, että jos ne ovat täällä jotain tosi harvinaista herkkua…

Illalla lähdettiin kuulemaan Dudu Nobrea Heidin, Rikun ja Jarkon kanssa. Toni oli siellä sambakonferenssissa, mutta pistettiin sille viestiä, mihin ollaan menossa ja nähtiin siellä. Kaikkialle ne muinaiset roomalaiset ovatkin kerinneet, kun Lapassakin on akvedukti! Dudu Nobre oli mielettömän mahtava kokemus! Ihanaa soittoa, loistava ääni, upeat tanssijat parin biisin aikana ja ne rummut, ah… Pakko oli nousta pöytien väliin bailaamaan, sorry vaan tarjoilijoille, joiden tiellä olimme. Ihana, ihana fiilis! Harmitti vaan, kun oli tullut niin kiirelähtö, etten ollut tarkistanut rahatilannetta. Jäin Jarkolle auki 35 reiskaa, mutta lupasin, että kunhan tulen Turkuun seuraavan kerran, niin tarjoan kaljat.

Takaisin tullessa ängettiin 5 peffaa samaan taksiin ja ajettiin Bolivarin kämpän kohdalle. Siitä sitten Raulinkadun jengi jatkoi kävellen. Pojilla oli kiire nukkumaan, kun niillä oli huomenna aikainen lähtö soitintehtaalle tutustumaan. Heidillä ja mulla oli vielä bailufiilis päällä, niin haluttiin vähän kierrellä Copiksella. Siinä kävellessä bongattiin joukko katulapsia värjöttelemässä nuotion äärellä – paahtamassa vaahtokarkkeja! Tsiisus… Kuinka rikkaita katulapsia täällä voi olla? Että silleen.

Mentiin rantaan katsomaan, olisko sillä suunnalla menomestaa. Joitain ruokaravintoloita oli auki ja sitten nähtiin yksi yökerhon tapainen, mutta siellä ei ollutkaan tanssilattiaa! Mikä ihmeen idea on baarissa, jossa musa soi niin kovalla, että jutustelu ei onnistu, mutta eipä sitten ole tanssilattiaa… Mitä siellä on tarkoitus tehdä? Oli mitä oli, tupaten täynnä pulju oli anyway, vaikka käytiin vain kääntymässä, ei se kääntyminen ollut tungoksessa niin helppoa.

Ei haluttu mennä vielä kämpillekään, niin pysähdyttiin kulmabaariin yksille. Siinä jututettiin paikallista, joka paljastui homoksi (kysyi meiltä lähes ensitöikseen, olemmeko lesboja). Samalla kävi ilmi, että asuntomme kanssa samassa korttelissa on homo- ja lesbobaarit. Nice. (Heh, myöhemmin yritimme yllyttää Tonia ja Rikua käymään siinä ”Boys”-baarissa, mutta alkoivat epäillä jotain juonikasta, kun niin kovasti sitä mainostimme.)

Ilmastointi on alkanut toimia ja viime yönä olin aivan jäässä. Nyt pistin kahdet housut ja kaksi paitaa päällekkäin ja menin nukkumaan. Silti palelsi! Ja huvitti… Täällä sitä ollaan, Brasilian kesässä. Suomessa ei talvellakaan tarvitse nukkuessaan tällaista kerrospukeutumista.

Keskiviikko 30.1.

Kurkku pahuksen kipeä ilmastoinnin takia, mutta kurlasin cachaçalla, niin kaipa se tästä. Riku ja Toni oli lähteneet aikaisin soitintehtaalle. Odottelimme Heidin kanssa tietoa siitä, mistä ja milloin olisi lähtö Will da Mangueiran luo. Mutta tekstarin tulo kesti taas niin kauan, että myöhästyimme koko hommasta :(. Meidän olisi pitänyt lähteä heti aamulla mukaan! Pojat olivat olettaneet, että Soila infoaa meitä ja Soila oli olettanut, että pojat infoaa meitä. Lähdimme nälkäisinä etsimään lohturuokaa ja löysimme toisen kiloravintolan… Suklaakakut olivat yhtä loistavia kuin edellisessäkin paikassa.

Ruokailun jälkeen Heidi jäi kämpille ja lähdin kävellen Rio Sulin ostoskeskukseen. Matka oli mukava viitisen km ja aurinko paistoi pitkästä, pitkästä aikaa, niin mikäs siinä kävellessä. Olin katsellut kartasta, että ensin pitää kävellä Copacabanan toiseen päähän ja sitten viivasuoraa tietä pitkin pääsee ihan ostarin kulmille. No joo, olihan se tie viivottimella piirretty. Mutta kartasta ei näkynyt, että se nousi noin 45 asteen kulmassa ylös ja sitten laskeutui kukkulan toisella puolen alas. Meinas pohjelihakset sanoa poks, mutta sitkeästi pistin jalkaa toisen eteen... Kukkulan laella oli koulu, jonka pihassa kirmaili alle 10-vuotiaita. Mietin vain, millaiset lihakset mahtaa jaloissa olla, jos käy sitä koulua usemman vuoden.

Ostarille olin lähtenyt siksi, että siellä(kin) oli kuulemma levykauppa, jossa oli hyvä valikoima. Ostin itselleni Daniela Mercuryn dvd:n ja cd:n ja sambakoulullekin seitsemän uutta levyä, ainoan batucada-levyn, joka niillä oli sekä samba-reggaeta ja axéta (Kimmo ja Janne toi viime vuonna niin paljon pagode-levyjä, ettei niitä ihan heti tarvi). Samba-funkia ei kaupassa ollut. Sitten lähdin etsimään Botafogon asemaa, koska en olisi toistamiseen saanut itseäni nousemaan sen kukkulan ylitse.

Lähdin Rio Sulista eri ovesta kuin olin mennyt sisään ja hetken päästä huomasin, etten tainnutkaan olla sillä suunnalla kuin olin luullut. Kävelin seuraavaan sellaiseen risteykseen, josta näin molempien katujen nimet ja aloin levitellä karttaa. Silloin joku paikallinen täti tuli kyselemään, luonnollisesti portugaliksi, että voiko olla avuksi. Sanoin määränpääni, Botafogo estacão. Täti nappasi ranteesta kiinni ja lähti viemään oikeaan suuntaan. Matkalla hän jututti minua ystävällisesti, vaikka yritinkin sanoa pariin kertaan ”Naõ falo...”, mutta siitähän se vain innostui. Asema löytyi ja täti vielä kyseli huolestuneena, osaanko ostaa lipun ja tiedänkö, kumpaan suuntaan metrolla pitää lähteä. Suloinen vanha rouva :-)

Kun tulin kämpille, oli aivan mahtava auringonottokeli. Heidi olikin terassilla loikomassa ja todettiin, että paras ottaa auringosta kaikki irti, kun se kerrankin paistaa (tämähän on välillä kuin Suomen kesä, kuumempi vain...). Nautittiin shampanjaa uima-altaalla – noin 10 minuutin päästä aurinko meni taas pilveen.

Setvin ostoksia, siivoilin, pesin pyykkejä, koepakkasin matkalaukkua, että tiedän, paljonko voi vielä ostaa tavaraa (budjetista jäljellä melkein kolmannes) ja että minkäkokoisen laukun ostan niille, jotka ei mahdu matkalaukkuun. Pistin karnevaalilevyn pyörimään ja harjoittelin biisien kertosäkeitä, että voi edes vähän laulaa mukana. Sitten alettiin Heidin kanssa valmistautua iltaa varten. Jo eilen oli ollut nimittäin puhe, että tänään olisi Salgueirossa sambakouluilta. Heidi oli päättänyt, ettei tule samanlaista kiirelähtöä kuin Dudu Nobreen eilen (Heidi kuuli varttia ennen lähtöä, mitä on ohjelmassa). Ja kun aloitettiin ajoissa, oltiin valmiita ajoissa. Jo ysiltä mietittiin, että milloinkahan sitä viitsisi lähteä, kun ei enää huvita kökkiä kämpilläkään. Mutta pistettiin kuitenkin vielä karnevaalibiisit pyörimään, kun ei liian aikaisinkaan tahdo mennä (Vila Isabelissakin bateria soitti vasta kahden maissa).

Enredolevyä kuunnellessa Toni ja Riku ehtivätkin jo tulla takaisin ja kertoivat, millaista oli ollut Will da Mangueiran luona. Voi että meitä harmitti, kun ei oltu päästy mukaan :( Mutta jos kukaan ei kerro minkäännäköistä aikaa, niin minkäs teet! Urputettiin siitä, kuinka tärkeää tärkeämpää tiedonkulku on ja että kaikesta pitää muistaa sanoa mielellään kahteen kertaan. Manailtiin sitä, kuinka hankalaa yhteydenpito on, kun puhelimet ei toimi ja viestit kulkee vaikka kuinka kauan. Sitten hoputettiin poikia suihkuun ja vaatteiden vaihtoon, että päästään lähtemään. Pihalla pojat ihmetteli, miksi olemme ottamassa taksia. ”Mehän mennään Salgueiroon!” totesimme aivan yhtä hämmästyneinä. Mitkä ilmeet! Riku ja Toni oli olleet lähdössä rantaan syömään... Menivät sitten takaisin kämpille vaihtamaan vaatteet, jos kerta ollaankin lähdössä sambakoululle. Eli ei se kehno tiedonkulku aina kännykän toimimattomuudesta johdu… Sillä välin kun pojat vaihtoivat, mentiin Heidin kanssa kulmabaariin yksille. Tilasinkin hetken mielijohteesta cafezinhon - pienen kahvin - kun opaskirjat sitä kehuivat paikallisten herkuksi. Oli kyllä tujua kahvia, ei sitä meinannut saada millään alas.

Seuraava tunti kuluikin rattoisasti taksissa istuskellen. Kuski ei tiennyt, missä Salgueiro on, joten hän ajeli sitten ympäriinsä mittarin raksuttaessa, pysäytti välillä ja kävi kyselemässä ihmisiltä ja muilta taksikuskeilta, tietääkö kukaan... Kun homma alkoi näyttää toivottomalta, Toni ehdotti, että mennään Salgueiron sijasta Tijucaan. Papagaion Lauri (os. Roseira) oli kuulemma ollut menossa sinne. Taksikuskit väittivät, että ei Tijucassa ole tänään mitään, mutta kun sinne kuskimme sentään osasi ajaa, niin sanoimme, että käydään edes katsomassa. Eihän siellä mitään ollut! Quadra oli pimeänä ja taas sataa tihuutti. Joku tyyppi oli kuitenkin juuri poistumassa rumpu kainalossa, niin yllytimme kuskin menemään häneltä kysymään. Selvisi, että Tijucalla oli katutreenit jossain päin keskustaa. Lähdimme suunnistamaan – pian se onnistuikin jo ääntä kohden. Bongasimme Tijucan ja jäimme siinä kohtaa taksista.

Katukarnevaalimeininki oli korkealla. Tanssahdeltiin hetki, kun ääniauto kävi juuri pyörähtämässä kohdallamme. Tungosta riitti ja jäätiin hengailemaan paikallemme, kun suurin osa ihmisistä seurasi ääniautoa, että saatiin vähän tilaa ympärille. Hulabaloon siirtyessä katua alas Toni sanoi: ”onkohan se Lauri jossain täällä...” ja puoli minuuttia sen jälkeen bongaamme Laurin tyttöystävineen. Jututimme jonkin aikaa ja Lauri suositteli lähtemään Lapaan, jos haluamme bilettää. Siis taas taksiin...

Lapassa mentiin baariin nimeltä Carioca da Gema ja tilattiin leipää & palleroita. Hyvä bändi, sitä kuunteli ihan ilokseen. Harmitti vain, kun oltiin niin kaukana bändistä. Joten kun oli syöty ja juotukin parit, mentiin lähemmäs jorailemaan. Hauskaa oli ja melutasokin oli siedettävä, vaikka korvatulpat oli unohtuneet matkasta (eli lopulta ehkä ihan hyvä, ettei mentykään sambakoululle). Huomasin, kuinka superärsyttävää tupakansavu oli sisällä baarissa – äkkiä on tottunut Suomessa siihen, ettei siitä joudu enää kärsimään.

Torstai 31.1.

Heräilin ajoissa, muut vielä nukkuivat. Käväisin Bolivarilla lainaamassa Miialta laturin, että voisin ladata puhelinta – mutta sehän olikin sitten vääränlainen... Akkuni loppui, taas on yksi viestintäkanava poikki. (Toisaalta sitten kun seuraava puhelinlasku napsahtaa maksuun, saatan olla ihan kiitollinen.)

Sitten lähdin reippaasti Saaraan auringonpaisteesta piittaamatta – johan tässä on pari päivää mennytkin ilman että käyn siellä. Halusin päästä lopuistakin Gambon rahoista eroon, ettei tarvitse enää laskeskella, mitkä on omia ja mitkä toisten varoja. Ostin 12 metriä kankaita ja pari kiloa sulkia, helminauharullia, kiviä... Ja roudasin niitä siinä paahteessa. Sulkakaupassa en muistanut, mikä on musta, niin kysyin ”negro”-sulkia, mikä ei yhtään ilahduttanut mustaihoista myyjätärtä. Ymmärsin hänen selityksestään sen verran, ettei mustia ollut samanlaisina kuin juuri valitsemani lyhyet valkoiset, joten toistelin, että haluan isoa mustaa – grande negro! – ja näytin vielä käsilläkin kuinka iso olisi tilauksessa. Myyjätär säilytti happaman naaman, mutta takanani seisseellä mustalla miehellä oli kovin hauskaa, kun käännyin ja hätkähdin hänet nähdessäni.

Olin ihan kuollut kaiken sen tavaran roudaamisesta paahteessa, joten kun lopulta pääsin Cantagaloon, niin otin metroasemalta taksin Raulinkadulle, vaikka huvittavaa on niin pikku matkoja ajella. Kämpillä Riku ja Heidi oli aurinkoa ottamassa ja Toni oli lähtenyt Jarkon kanssa Ipanemaan (-panemaan) hankkimaan illaksi showlippuja, kun La Scalassa oli Mangueiran show. Juotavaa menis vaikka kuinka näin aurinkoisena päivänä, mutta tyrkyllä ei ollut kuin lämmintä vettä ja kuumaa kokista, niin menivät heikosti alas.

Lähdettiin Heidin kanssa syömään. Huomattiin rannassa baari, jossa oli paljon paikallisia ja etenkin naisväkeä, niin ajateltiin, että se on varmaan hyvä paikka. Kun oltiin jo syöty, Riku käveli ohi ja ihmetteli: ”Mitä te siellä huorabaarissa teette?” Ilmankos oli niin paljon paikallisia naisia... No, meille ei kukaan maksullinen ollut tyrkyttänyt seuraa, oltiin ihan tyytyväisinä vaan syömässä. Siinä kun vielä istuskeltiin, mulle iski yhtäkkiä tosi väsynyt olo. Lähdin kämpille päiväunille, että jaksaisin illalla lähteä katsomaan showta. Rojahdin sänkyyn ja vain palelin... Siinä vaiheessa tajusin, että kuume on nousemassa, kurkkua poltti ja jano oli järjetön. Kämpällä ei ollut vettä, mutta en pystynyt lähtemään kauppaankaan, kun vain hytisin kahden peiton alla kaikki mahdolliset vaatteet päällä. Onneksi oli sentään buranaa, sain sen alas väljähtyneellä kokiksella, joka oli seissyt auringossa ties kuinka monta tuntia.

Kun muut palasivat – onneksi kaupan kautta! – palelin edelleen. Sain Rikulta voimakkaamman buranan ja vetäisin varmaan litran mehua samantien. Mutta armoton totuus oli, että oli pakko jäädä kuumeisena sänkyyn, kun muut lähtivät katsomaan showta. Vitutti, mutta telkkarista tuli sentään sambaohjelmaa, jonka ääreen nukahdin.

Perjantai 1.2.

Aamulla olo oli huomattavasti parempi. Jo yön aikana olin todennut kuumeen laskevan, koska olin herännyt tasaisin väliajoin kuorimaan taas yhden kerroksen vaatteita pois ja lopulta laitoin ilmastoinninkin päälle. Ilmeisesti kyseessä oli ollut auringonpistos eikä sairastuminen. Aamulla käytiin kaupassa Tonin ja Heidin kanssa ja tehtiin pitkästä aikaa oikein kunnon aamiainen.

Aurinko paistoi, joten hengailtiin terassilla. Päätettiin tehdä jokin retki tänään ja suunnattiinkin sitten Sokeritoppavuorelle (koska Jeesus oli niin pilvessä). Oli aika hulppea olo mennä köysiratashissillä ylös, ensin Morro da Urcalle ja siitä edelleen Sokeritopalle. (Vuoren nimi tulee ketsuan kielen ilmauksesta pau-nd-cuqua ”yksittäinen, korkea huippu”, joka portugalilaisten korviin kuulosti Sokeritopalta.) Olin aika yllättynyt, että siellä oli niin vehreä, melkein viidakkomainen tunnelma. Jotenkin olin aina kuvitellut, että se olisi karua seutua. Kierreltiin Heidin kanssa Sokeritopan pikku polkuja, nähtiin paljon perhosia ja pari pientä apinaa. Sellaisen pitkähäntäisen karvaturrin olisi mielellään pistänyt taskuun ja tuonut matkamuistona kotiin.

Vatsanpohjasta kirpaisi katsoa alas kiikkuvasta korista, kun lähdettiin Sokeritopalta. Ensin ei tuntunut pahaltakaan pudotukselta, mutta kun päästiin pilvien alapuolelle ja maisema yllättäen syöksyi katseen alla alaspäin – huh huh.

Nautiskeltiin auringosta ja käytiin syömässä ihan nurkalla. Kaikki ravintola-annokset on niin suuria, että on hirveä pallo-olo aina ruokailun jälkeen (vaikka tilattiin um para dois!). Pakko oli kävellä pieni lenkki. Heidin kanssa kurkistettiin Ipaneman puolta, löydettiin hauska puisto yms. Aallot oli kovat etenkin rantojen välikaistaleella, mutta surfareita ei juuri ollut liikkeellä. Laiskottelivat vain, vaikka yritimme kytätä. Ipanemalla oli aivan oma tunnelmansa, erilainen kuin Copiksen. Musa soi, paikallista väkeä oli paljon eivätkä kauppiaat olleet ollenkaan niin päällekäyviä kuin Copacabanalla. Joku äijä istui puussa soittamassa huilua, tyrkyllä olisi ollut hennatatuointeja ja shiatsu-hoidonkin mainoksia näin.

Päivä auringossa vaatii veronsa eikä jaksettu lähteä yhtikäs minnekään. Telkkarista katseltiin Sao Paulon karnevaaleja ja sitten kaaduttiin sänkyyn.

Lauantai 2.2.

Olin päättänyt lähteä heti liikkeelle, kun herään. Tavoitteena oli kävellä Rodrigo-järven ympäri, kevyt 7 kilsan lenkki. Eihän se Suomen oloissa olisi pahakaan kävelymatka, mutta täytyy kyllä sanoa, että auringon suora porotus pään päällä ja reilun 30 asteen tuuleton lämpötila saivat aikaan sen, että kävelin hitaammin kuin mummo rollaattorin kanssa. No, otin homman ihan rauhassa, maleksin, katselin maisemia ja pysähdyin pitämään vesitaukoja. Siis lenkkihän oli aivan ihana, sitä voi kyllä suositella. Mielenkiintoisia maisemia, järven Copiksen puoleiselta rannalta saattoi vuorata polkupyöriä ja kahden poljettavia kärryjä, jos halusi kiertää järven niillä. Ja vuokrattavana oli myös Puuhamaasta tuttuja joutsenveneitä.

Järven vastakkaisen rannan lähettyvillä oli Rion kasvitieteellinen puutarha, joka tänä vuonna viettää 200-vuotisjuhlaansa. Liitin sen näkemisen samalle reissulle, joten kaiken kaikkiaan olin jalkojen päällä viisi tuntia... (no siis miinus ne hetket, kun istuin juomatauolla). Puutarhassa olisi mielellään vaellellut vaikka koko päivän! Pieniä somia sopukoita, erilaisia kasveja, kanansukuisia lintuja, perhosia... Myös jättimäisiä muurahaisia, ei niin kivoja. Ja kamerasta loppui akku, ennen kuin ehdin kaakaopuun kohdalle! Eli kuvaamatta jäi, vaikka meillä on niin läheinen ja lämmin suhde.

Loppuvaiheessa, kun kiersin järvenrantaa, alkoi vähän tuntua pahalta toisessa jalassa. Kun sitten kämpillä otin kengät pois, luulin ensin, että jalkaan oli kiinnittynyt jokin elukka. Mutta se olikin puolikkaan peukalon kokoinen rakko, joka pisti jalasta esiin kuin alien olisi turhaan pyrkinyt sitkeän jalkanahan lävitse. Puhkaisin rakon, että pystyin taas pistämään kengät jalkaan... Sitten lähdin tutustumaan Forte de Copacabanaan, joka oli vetänyt minua puoleensa jo monta päivää. Rakastan historiallisia, etenkin sotahistoriallisia, paikkoja. Mikä niiden ilmapiirissä sitten onkaan, kaikuvatko seinistä vielä kauan sitten kajahtaneet käskyt, onko sankarillisuuden ja pelon kerran leimaaman ilman hengittäminen erilaista? (Tai ehkä ne on vain ne isot tykit, jotka on niin vastustamattomia...) Niin tai näin, Siqueira Campos ja Mario Carpenter – I salute you! Olisi tehnyt mieli viipyä pidempäänkin, mutta rakko jalassa alkoi tosissaan vaivata, niin oli pakko mennä takaisin kämpille rikkomaan se uudestaan. Sain Heidiltä rakkolaastarin, niin taas mentiin...

Illan ohjelma oli yhtä toiveiden nousun ja pettymysten kuilun vuoristorataa. Kaikista sambakouluista Portela oli kiinnostanut etukäteen eniten, joten oltiinkin innoissamme, kun Soilalta oli tullut aamulla viesti, että hän oli menossa Roseiran tyttöjen kanssa Portelaan ja me voisimme lähteä mukaan. Suunnitelma oli jättää Riku ja Toni kämpille ja viettää tyttöjen iltaa. Oltiin innoissamme lähdössä ja tosi iloisia siitä, että päästään ison jengin mukana. Kun sitten pistin Soilalle tarkempaa kyselyä, kävi vastausviestissä ilmi, että Portelan reissu olikin ollut eilen ja Soilan kutsu oli viipynyt matkalla yli 18 tuntia! Tyttöjen ilta oli kuitenkin sovittu, niin siitähän pidettiin kiinni. Oltiin lähdössä, kun kysyin Heidiltä, olihan korvatulpat mukana, mihin Heidi vastasi ensin ”on” ja taskujaan kokeiltuaan vielä ”molemmat on”. Ainut vaan, että olin ihan piruuttani ehtinyt kysäistä, "onko kondomit", niin vuoropuhelu meni:

– Onhan korvatulpat mukana?

– On.

– Onko kondomit?

– Molemmat on.

Tonin ilme oli kyllä ihan näkemisen arvoinen :-P Kysyikin vielä, että minkäslaista tyttöjen iltaa sitä mennäänkään viettämään...

Lähtöfiilis oli kova, etenkin kun tiedettiin, että huomenna pitää pystyä valvomaan myöhään, niin sitä olisi hyvä harjoitella jo. Riku etsi meille netistä, missä sambakouluissa olisi yleensä happeningia lauantaisin. Siinä kävi kyllä mielessä, että onkohan tänään kuitenkaan mitään, kun karnevaalit on jo alkaneet, mutta hyvin vakuuttava tieto kuitenkin netistä löytyi, että Mangueirassa pitäisi olla sambakouluilta. Cariocan Maria, Sanna ja Miia olivat innokkaasti lähdössä mukaan ja Marian piti tavata myös brassiystäviään, jotka ehkä voisivat lähteä tulkeiksi mukaan. Taas oli hyvä fiilis. Kun sitten mentiin Gamroth Angelsien kämpälle, Marian ystävät olivat ehtineet lähteä ja olivat kauhistuneina varoitelleet, että ette te voi sinne Mangueiraan lähteä, kun se on niin vaarallista aluetta... Hmm... Taas oltiin vähän down, mutta sitten päätettiin, että mehän mennään! Ajetaan taksilla ihan sambakoulun ovelle ja livahdetaan äkkiä sisään. Taksikuski vedätti meitä – ei pistänyt mittaria päälle vaan sovittiin summa (kun meitä oli 5 kyydissä) ja kun päästiin pimeän Mangueiran oven taakse, kuski totesi tyynenä: ”No samba today”. Kovat katubileet siellä kyllä oli käynnissä, mutta ei sen näköiset, että sinne olisi uskaltautunut. Eli niin jäi Mangueirakin tällä reissulla kokematta. Ajettiin sitten Lapaan...

Lapa sateessa on ihan romanttinen näky, mutta mieluummin olis ollut baarissa sisällä kuin ulkona kittaamassa kioskilta ostettua kaljaa... Jono oli joka paikkaan niin älytön, ettei tehnyt mieli jäädä seisoskelemaan. Musiikki kyllä kuului hyvin kadullekin, mutta hetken dansahtelun jälkeen alkoi jalkaani taas särkeä ja pian sitä särki paikallaan seisoskelukin. Ei lupaa hyvää huomiselle... Totesin tytöille, että sorppa, mutta mun on päästävä kämpille. Muut päätti tulla samalla taksilla takaisin Copikselle ja etsiä sieltä hyvän baarin.

Taksilla ajelua tuli taas yhden päivän tarpeiksi, mutta loppujen lopuksi sekin on ihan mielenkiintoista sight-seeingia. Nähtiin funk-bileet, katukarnevaalia, favelan kurjuutta ja loistohotelleja. Nähtiin Mangueira edes tyhjillään ja ulkoa päin. Nähtiin Rio Scenariumin tienoon sievät kaksi-kolmikerroksiset talot, jotka on rakennettu kylki kylkeä vasten, eri värisiksi maalattuina, koristeltuine päätyseinineen, korkeine kaari-ikkunoineen ja takorautaisine parvekekaiteineen. Rio by night.

Sunnuntai 3.2.

Karnevaalisunnuntai... Tänään, tänään. Mitään muuta ei pysty ajattelemaan, kuin ”tänään”. Jes, jalka ei ole enää kipeä, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Vettä tulee taas ja aamupäivän ohjelmaan kuuluikin hankkia lisää kertakäyttösadetakkeja. Kuljin pitkin ”Copiksen Notre Damea” (Rua da Nossa Senhora da Copacabana) ja kysyin joka liikkeestä, jossa saatoin kuvitella sadetakkeja olevan, vaan ei löydy. Tähän asti paikallisten englannin osaamattomuus on ollut lähinnä hupaisaa ja kimmoke itselle oppia portugalia nopeammin. Nyt kun olisi pitänyt oikeasti saada jotain tehdyksi, niin alkoi monien muiden lailla manata sitä, että mikseivät ne voi opetella täällä puhumaan sitä universaalia huonoa englantia, jota muu maailma puhuu. Mutta kun välillä ripotteli vettä, niin arvasin, että bongaan vielä katukaupustelijan, jolla sadetakkeja on, ja niinhän siinä kävi. Vein viimeiset 4 hänen varastostaan.

Pakattiin mukaan evästä, vaihtovaatteita, jotain, minkä päällä istua, ja tietty kamerat. Ennen lähtöä pesin pari vaatetta ja jätin ne terassille ”kuivumaan” (eihän nyt karnevaaliyönä voi sataa). Sitten treffattiin muu porukka Cantagalossa ja lähdettiin innolla kohti uusia seikkailuja. Jo metroaseman puistossa bongattiin ensimmäinen hylätty puku eilisestä kulkueesta, mutta se ei ollut järin hieno ja paljettinauhat oli niin lujalla liimakerroksella kiinni, että jätettiin paikalleen, roskiksen viereen.

Samaan metrovaunuun pakkautui joukko paikallisia, karnevaalipuvuissaan, matkalla desfiilaamaan São Clementen kulkueessa. Oli tosi hauska huomata, kuinka täpinöissään he olivat – aivan kuten mekin. Winni Gamroth – mies joka kulkee omia polkujaan – jäi pois jo Centralin asemalla, kun muut jatkoivat Praca Onzelle. Ja me muut olimme siis väärällä puolen Sambódromoa. Jouduimme kiertämään ison lenkin, mutta toisaalta oli mielenkiintoista päästä nousemaan väliaikaista siltaa pitkin koulujen valmistautumisalueen yli. Ruuhkaa oli kuin KooVeen maalilla, pakko oli räpsiä silti sillaltakin valokuvia siitä, millainen hyörinä kävi alhaalla.

Portilla meille lyötiin käteen kaikenlaista mainostavaraa ja pari kondomia. Pian huomasimme, että ne olivat menneet vanhoiksi viime kesänä... Kai niitä oli tarkoitus käyttää ilmapalloina katsomon yllä, kuten monet tekivätkin. Salgueirolaiset jakoivat biisinsä sanoja pahviläpysköillä, joista sai käteviä viuhkoja vilvoitukseksi ja sadelippoja myöhemmin illalla.

Kesti kauan luotsata itsemme oikeaan sektoriin. Kun sitten lopulta pääsimme portaat ylös, oli katsomo jo tosi täynnä ja jouduimme kiipeämään yläriveille. Silloin joku bongasi Winnin, jonka oli onnistunut varata edestä pari paikkaa. Annika, Noora, Heidi ja minä ryysittiin välittömästi sinne. Paikat oli ”hyvät”. Niin hyvät kuin märällä betonilla istuessa voi ikinä olla. Työnnyin puoliväkisin Winnin taakse istumaan ja huomasin hetken päästä olevani hollantilaisseurueen keskellä – no mitäs olivat istuneet niin leveästi, että väliin mahtuu! Turhaan siinä mulkoilivat vihaisina ja mielenosoituksellisesti keskustelivat pääni ylitse.

Tekniikkatreeneistä viisastuneena olin varautunut tuntien seisomiseen. Lentosukat olivat odottaneet pestyinä ja pidin huolta siitä, että ennen kämpiltä lähtöä ehdin makoilla puoli tuntia jalat seinää vasten nostettuina. Sitten sukat ja lenkkarit jalkaan! Jo matkalla katselin, että muilla näytti olevan ihan vaan sandaaleita ja aloin jo epäillä oman taktiikkani toimivuutta. Kun lämpöasteita on reilu 30 ja ilmankosteus melkein käsinkosketeltava, niin sukat ja lenkkarit ei välttämättä enää tunnu yhtään hyvältä idealta. Mutta mitä pidemmälle ilta kului, sitä tyytyväisempi olin valintaan. Kun kuudetta tuntia bailaa menemään betonialustalla, ei jalka enää nouse sandaalissa yhtä kevyesti kuin lentosukissa ja mukavissa kengissä. Vielä viimeisenä desfiilanneen Viradouronkin kohdalla samba no pé kulki – pakko, sillä jos seisahtui paikalleen, alkoi seisominen tuntua jalkapohjissa.

Illalla yhdeksältä homma käynnistyi. Brasilian kansallislaulun sävelet soivat ja ilotulitus valaisi taivaan. Sitten oli taivaan vuoro antaa takaisin: Jokaisen koulun kohdalla satoi.

Ensimmäisenä lähtövuorossa oli São Clemente. Silloin alkoi ripotella ja kaivoin sadetakin esiin ja päälle. Hetken päästä huomasi, että niillä lämpöasteilla, tuulettomassa katsomossa, muovin sisällä on pian paljon märempää kuin ulkopuolella. Mutta pian sade loppuikin. Aivan samoin kävi Porto da Pedran kohdalla. Kun ripottelu alkoi Salgueiron aikana, en enää edes vaivautunut pukemaan sadetakkia, vaan levitin sen suojaamaan laukkujamme. No sittenhän taivas repesi kunnolla... Portelan desfiilatessa sateessa ohitse olin jo niin uitettu koira, etten edes piitannut kastumisesta. Pääasia, että tavarat säilyivät jotakuinkin kuivina. Ja sadekuuro toistui vielä kahden viimeisen koulun kohdalla. Onneksi sadevesi alkoi tuntua kylmältä vasta puoli neljän jälkeen.

Kulkueiden näkeminen oli valtavan hieno kokemus. Vaikka teki kovasti mieli olla mukana tanssimassakin, niin kyllä kaikkien koulujen kokonaisuuksista sai enemmän irti näin. Vaunuissa oli käytetty esimerkiksi trampoliineja, oli tanssijoita, jotka roikkuivat välillä pää alaspäin koreografiansa osana, oli vaunuja, jotka muuntuivat toisenlaisiksi, osa tanssijoista piilotettiin välillä vaunun sisään, välillä ponkaisivat esiin. Tekniikka liikutteli karjuvia tiikereitä, välkkyväsilmäisiä kotkia ja parkuvia vauvoja. Ja entä puvut! Visuaalisesti ehdottomasti upein ensimmäisen yön kulkueista oli Portela. Pidin itse kovasti myös Salgueirosta, mielestäni heillä oli paras etujoukko ja hyvä biisi.

Puvut, vaunut, mieletön fiilis... Kaiken tämän toki tiesinkin ennakkoon. Mikä oli uutta? Monet pienet asiat... Likaisuus. Roskan määrä. Hajut. Puhtain paikka koko Sambódromolla taisi olla naisten wc, ainakin siellä haisi kaikkein vähiten (no okei, en käynyt miesten vessassa, niin en voi tietää varmaksi).

Kulkueiden jälkeen lähdimme etsimään Tonia ja Rikua, mutta Cariocan tytöt kertoivat, että he olivat lähteneet Raulinkadulle jo Mangueiran jälkeen! Sumplimme Heidin kanssa tiemme metroasemalle – se oli helppoa, mentiin vain sinne, minne viisisataa muutakin lähinnä olevaa ihmistä näytti olevan menossa. Matkalla pidettiin silmät auki hylättyjen pukujen varalta, ja pian minulla olikin kultainen rinkka olkapäälläni. Kello oli 10 vailla kuusi aamulla, kun ängimme itsemme hieman täyteen metrovaunuun, Heidi, minä ja kultainen rinkka. Olimme kaikki kolme kipeästi suihkun tarpeessa (toivottavasti se kaikkein järkyttävin paha haju tuli rinkasta eikä meistä). Metroasemalta oli pakko ottaa taksi.

Taivas! – saada ne hiellä ja sadevedellä huuhdotut, kurassa uitetut, roskissa lionneet vaatteet pois päältään. Ja ei kun suihkuun. Shampoon ja hammastahnan jälkeen alkoi olo taas tuntua ihmiseltä.

Seitsemän aikoihin pääsin vihdoin sänkyyn. Laitoin varmuuden vuoksi herätyksen klo 14, sillä oltiin sovittu Soilan kanssa treffit klo 15. 

Maanantai 4.2.

Heräsin jo 12 maissa, joten Soilaa odotellessa kävin laukkuostoksilla. Löysin treenikassiksi hyvin soveltuvan, gambonvärisen laukun (punamusta). Ängin sen kämpillä heti täyteen ostoksia. Olin kerännyt isoon matkalaukkuun kevyimpiä tavaroita, niininauhaa yms. ja säästänyt painavimmat kankaat, helminauharullat jne pienempiin laukkuihin. Katsotaan kentällä sitten, miten käy painorajojen kanssa.

Yritin käyttää viimeisiä realeita pois, mutta pian havaitsin jälleen todeksi erään asian, jonka kyllä etukäteen tiesinkin. Karnevaaliaikaan eivät kaupat ole auki, sillä väki on bilettämässä. Jotkut kaupat toki olivat, ja rannassa oli edelleen turistikrääsäkirppis.

Kun muut olivat lähteneet, aloin pistää kotikatsomoa valmiiksi. Aikani kuluksi riivin eilen löydetystä rinkasta irti kaiken käyttökelpoisen ja pakkasin kassiin. Sain päähäni lähteä vielä hakemaan Zona Sulista pullon cachacaa Gamboon tuliaisiksi. Mutta kun pääsin pihalle, olikin kadulla bileet. Banda Sá Ferreira – joku paikallinen bloco? – vietti omia karnevaaleja ja ihmisjoukko tanssi sitä katua pitkin, joka minun olisi pitänyt ylittää. Mitäpä siinä olisi voinut muutakaan tehdä? Liityin joukkoon sambailemaan. Kulkueen vierellä kierteli kauppiaita ja ostin itselleni siniset sarvet. Saa television äärelläkin vähän karnevaalifiilistä pidetyksi.

Toinen karnevaaliyö tuli vietettyä hyvin eri tavoin kuin ensimmäinen. Sambódromon ainutlaatuinen tunnelma ei välity televisiosta. Telkkari latistaa. Mutta toisaalta oli mielenkiintoista nähdä lähikuvaa puvuista ja hidastuksia taitavista tanssijoista (olkoonkin, että monesti hidastukset näytettiinkin tisseistä tai perseistä, jolloin tanssitaito ei aivan pääse oikeuksiinsa). Pari ekaa kulkuetta – Mocidade ja Tijuca – bailailin itsekseni mukana ja laulelin biisejäkin, mutta olihan se silti niin eri asia. Imperatriz meni puolittain ohi silmien, kun hoidin samalla kaikki iltatoimet ja pakkailin viimeisiä tavaroita matkalaukkuihin, että pääsisin keskittymään kolmeen viimeiseen kouluun. Vila Isabeliin mennessä olin jo vällyjen välissä, siniset sarvet päässä. Varmuuden vuoksi laitoin itselleni herätyksen puoli kolmeksi, että varmasti näkisin Beija-Florin.

Se oli fiksu veto. Olin aivan täydessä unessa lähes koko Grande Rion kulkueen ajan. Kun kello herätti, kävin huuhtomassa kasvoja kylmällä vedellä ja sitten sinnittelin – Beija-Flor oli pakko nähdä! Pistin telkkuun lisää volyymia ja kertosäettä hoilotin täysillä mukana: O meu valor, me faz brilhar... Beija-Flor oli kertakaikkisen upea! Aivan paras toiselta yöltä (paitsi että Grande Riosta en paljon nähnyt). Voittajaveikkauksiani tällä hetkellä ovat Beija-Flor, Portela ja Salgueiro.

Tiistai 5.2.

Aamulla heräilin taas melko hyvissä ajoin ja lähdin tuhlaamaan viimeiset realit. Kaupat, jotka olivat eilen auki, saattoivat olla tänään kiinni – ja toisinpäin. Ostelin tuliaisia ja vielä itselleni pari levyä. Viimeinen suco de manga, viimeiset silmäykset Copacabanan rantaan...

Kämpille, suihkuun (kun ei tiedä, milloin seuraavan kerran pääsee) ja taas jalat seinälle puoleksi tunniksi. Yhtäkkiä pitikin jo mennä vauhdilla. Bussikuski huiputti meiltä tuplamaksun, se sika! Gringoa taas viilataan...

Lentokoneessa yritin uppoutua matkakirjaani, joka oli edennyt harvinaisen hitaasti. Osittain siksi, ettei auringonottokelejä aina ollut, ja osittain siksi, että kun niitä sitten oli, oli aurinko niin paahtava, ettei pystynyt lukemaan ulkona kuin hetken kerrallaan. Etukäteen olin suunnitellut hankkivani matkalukemiseksi Jorge Amadon Riosta kertovan kirjan, josta olin kuullut kehuja, mutta sen sijaan käsiini osuikin Amadon Ihmeiden markkinat, joka on ylistys Bahian alueelle. Yhtäkaikki valloittava lukukokemus ja todella mukaansatempaavakin, kun siihen vihdoin ehti syventyä, suosittelen kaikille brasilialaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Jos se Rio-kirja vaikka sitten ensi kerralla…

Keskiviikko 6.2.

Tähän suuntaan lentomatka tuntui lyhyemmältä. Ehkä se johtui siitä, että tällä kertaa osasi eri tavalla tsempata itseään siihen, että matka on oikeasti tuskallisen pitkä. Kärsivällisyys oli loppua vasta Pariisin kentällä. Olimme jo läpäisseet passintarkastukset ynnä muut ja menossa koneeseen, kun virkailijat huomaavat lipuissa jonkin puutteen ja kaikille oli kirjoitettava kokonaan uusi lippu! Ihmeellistä säätöä...

Toinen matkalaukuistani oli hajonnut jossain vaiheessa lentomatkojen aikana. Ilmeisesti kuitenkin vasta viimeisessä vaiheessa, suomalaisvirkailijoiden otteissa, koska revenneestä sivutaskusta ei ollut kuitenkaan pudonnut mitään. Kun löysin laukut, lähdin etsiskelemään bussiaikatauluja. Tyytyväisenä katselin, että jaahas, bussi Tampereelle lähtee... Kahden minuutin kuluttua! Ja sitten täyttä juoksua kolmen laukun kanssa bussiin.

Bussissa istuessa oli aikaa laskeskella, että kun saapuisin Tampereelle, olisi kulunut tasan 24 tuntia siitä, kun lähdimme Raulinkadun kämpästä Riossa. Sitten olisi edessä vielä matka Kokkolaan. Mutta sitä ennen olisi aivan pakko käydä suihkussa ja saada syödäkseen. Onneksi isä oli linja-autoasemalla vastassa.

Torstai 7.2.

Lentokone - linja-auto - henkilöauto - juna, sehän enää puuttui. Juna pysähtyi Kokkolan asemalla yöllä joskus kahden maissa. Sain keinoteltua laukut ulos ja pinottua päällekkäin. Matkatavarat painoivat lähtiessä 18 kg ja nyt 51 kg... Eteneminen jäisellä kadulla oli äärihidasta, kiskaisin laukkupinoa pienen nykäyksen kerrallaan ja välillä lepuutin käsivarsia, kun alkoi liiaksi jomottaa. No, tässähän on koko yö aikaa.

Rantakadulla hoippuu vastaan keski-ikäinen mies, joka kysyy: ”Miten pääsee Koivuhakaan?” Hetken hölmistyksen jälkeen alan selittää hänelle, millä suunnalla kaupunginosa sijaitsee, mutta hän keskeyttää täydentämällä itse selostukseni loppuun. Okei, mies siis ilmiselvästi tietää, missä Koivuhaka on. ”Miten pääsee Koivuhakaan?” hän toistaa. Katson vielä hetken hitaasti ja ihmettelen, onko tämä kompakysymys. ”Taksilla.” vastaan. Vastauksestani ilmeisen ärtyneenä mies jatkaa matkaansa. Kai minun olisi pitänyt muuttua kurpitsavaunuiksi häntä kyyditsemään.

Sellainen tervetulotoivotus. Kyllä tunsi taas olevansa Suomessa.