Rio 2014

Tästä se taas alkaa

Viime yönä tuli nähdyksi ensimmäinen karnevaalipainajainen tälle keväälle; Rion ja Helsingin karnevaalit olivatkin samaan aikaan. Olin jo laukut pakannut ja lähdössä Rioon, kun iski kauhistuttava oivallus, että lähteminen tarkoittaa HSC:n jättämistä väliin.
Onneksi ei sentään oikeasti :) Kohta pitää ne laukut pakata...

Torstaina 

- Niin milloin sä lähdet sinne Rioon?
- Torstaina.
Kolme ihmistä on kysynyt samaa muutaman päivän sisään. Jo ensimmäisen kerran vastatessani häkellyin sitä, ettei vastausta laskettukaan viikoissa. Ei enää "neljän viikon päästä torstaina", vaan "torstaina".
Ei vielä tunnu siltä. Matkakuumeen sijaan kärsin vain tukkoisesta nenästä. Toivottavasti se helpottaa.

Pitänee ryhtyä pakkailemaan matkalaukkua, jos sitten havaitsisi, että on oikeasti lähdössä.
Kai lähtö on arkipäiväistynyt niin, ettei se enää pyöri mielessä samalla tavoin kuin aikaisemmin -- hyvässä ja pahassa. 

Mahtavatkohan ne ihmiset, joille ulkomailla matkustelu on ilmiselvää jo lapsuudesta, kokea matkustamisen eri tavoin? Omalla kohdalla ensimmäinen oikea ulkomaan matka (Ruotsin risteilyjä ja Lapissa Norjan puolella käyntiä ei lasketa, koska sinne ei mennä lentokoneella) oli vasta kun olin 11-vuotias. Ennen kolmeakymmentä ikävuotta lentokoneella tehtäviä reissuja ehti kertyä peräti 3 kappaletta. Sen jälkeen olenkin petrannut.

Viime öisessä unessa Carlosin meille varaama kämppä oli ihan huikea marmoripalatsi, jossa oli varmaan parikymmentä makuuhuonetta, sisäpihoja, suihkulähteitä ja portaikkoja. Kelpaisi.

 

Torstai, helmikuun 13. 

Silloin, kun lentoa varasin, mietin pitkän aikaa, haluanko lentää New Yorkin kautta, kun siellä on sitten niin pitkät odottelut molemmin päin. Ainakaan mennessä ei kuudessa tunnissa olisi ollut yhtään liikaa...

Iltapäivällä lähtevä lento mahdollisti sen, että ei tarvinnut herätä keskellä yötä liikenteeseen. Sen sijaan yritin edellisyönä valvottaa itseäni mahdollisimman myöhään, että saisi unirytmin kääntymisen jo liikkeelle.

Helsinki-Vantaalla automaatti ei tahdo antaa minulle boarding passia. Great. Siinä sitten virkailijan kanssa asiaa selvittelin, niin kävi ilmi, että jatkolentoni on peruutettu New Yorkissa riehuvan lumimyrskyn vuoksi. Ihmettelin, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä, ja virkailija neuvoi vain lentämään New Yorkiin -- iltaan mennessä lumisade menisi luultavasti ohi ja lentoja kulkisi jälleen. Koneeseen siis.
Isoa omenaa lähestyttäessä kapteeni kuuluttelikin, että lumisade on muuttunut vedeksi, mutta tuulet ovat edelleen kovat. Se huomattiin kentän lähestyessä, harvoin on kone rytyyttänyt niin huolella. Lopulta oltiin kuitenkin parinkymmenen kilsan etäisyydellä kohteesta ihan aikataulussa -- kunnes lähdettiin kiertämään kenttää. Ilmeisesti oli niin ruuhkaa, ettei laskeutumislupaa saatukaan heti, joten siinä sitten kaarrettiin pitkän kaavan kautta ylimääräiset 45 minuuttia.
Jo siinä vaiheessa kävi mielessä, että onneksi on tätä vaihtoaikaa ruhtinaallisesti...

Seuraavat 45 minuuttia rullailtiin laskeutumisen jälkeen ympäri kenttää odottamassa, että meidät voitaisiin ottaa terminaalin viereen. Lumiaurat olivat kentällä vähän järeämpää kalustoa, kuten nyt lentsikatkin ovat henkilöautoja järeämpiä. Auroja kulki 5 peräkkäin kummallakin puolen lumen alta raivattavaa kiitorataa ja niistä nousevista lumisuihkuista tuli mieleen Ipaneman aallot, vaikka nämä nyt taisivat korkeampia ollakin. Sitten, kun olin vielä jonotellut lähemmäs 2 tuntia passintarkastukseen, alkoi jo huvittaa kuvitelmani, että aikaa olisi ollut jotenkin paljon käytettävissä. Eikä jonottelut tähän loppuneet...

Onneksi matkustan yksin! Kaikki se jonottelu ja odottelu vaatii henkistä tsemppaamista. Jos olisi vielä koko ajan joutunut olemaan sosiaalinenkin, niin tuskin olisi pinna kestänyt. Nyt sentään ekan parituntisen vietin lukemalla, joten se sujahti ohi lähes huomaamatta. Kun sitten jonotin American Airlinesin tiskille seuraavan lähes parituntisen, alkoi olla sen verran nälkä ja jaloissakin tuntua, että lukeminen jäi pätkittäiseksi. Pystyin kuitenkin ottamaan tilanteen edelleen huumorilla.
Kun lopulta olin tiskillä asiaa selvittämässä, olisi alkuperäisen lentoni lähtöön ollut vajaa tunti! Että se siitä runsaasta vaihtoajasta.

Tiskille jonotellessa oli takanani oleva herra ehtinyt kertoa, että tämä on kolmas kerta tänään, kun hän jonottaa tiskille. Joka kerta on saanut pari tuntia odottaa, onnistunut saamaan lipun Miamiin -- ja lento on peruttu! Ei muuta kuin jonottamaan taas... Hänelle oli kerrottu, että jos voi odottaa lauantaihin asti, pääsee varmasti lähtemään.
Siinä sitten jo mietiskelin, että onko valmiutta jäädä pariksi päiväksi Nykiin odottelemaan. Ei nyt ihan huono idea, mutta varusteet ei välttämättä ole tähän ilmastoon.
No, onneksi sitten kun tiskille pääsin, virkailija kertoi, että Sao Pauloon pääsee vielä yölennolla. Sieltä sitten jatkoyhteydellä Rioon, perjantai-iltana. Aikaisemmaksi ei jatkoyhteyttä saanut, mutta kunhan pääsen Sao Pauloon asti, voin yrittää vaihtaa lentoa.

Ou jee, aikaa koneen lähtöön oli niin paljon, että ehdin jopa syödä :) Alkoi meinaan olla aika runsaasti aikaa edellisestä kerrasta, kun mitään suuhuni ehdin pistää -- koneen lähdettyä Suomesta. Vähän ennen laskeutumista tarjoiltiin vielä voileipiä, jotka oli niin uitettu majoneesissa, etten edes maistanut ("kun mullahan on kentällä niin ruhtinaallisesti aikaa kulutettavana, niin syön sitten kunnolla").
Ämöriikassa ämörikkalaisten tapaan -- menin hampurilaiselle. 

Perjantai, helmikuun 14.
Hyvää ystävänpäivää! Kyllähän sen voi viettää koneessa ja lentokentällä hengaillen, ei kait siinä... Ei ehkä sujunut vain kovin ystävällisissä merkeissä tämä päivä. Yleensä nukun lennoilla ihan tyytyväisenä, mutta nyt eivät myrskytuulet jättäneet minua rauhaan. Kone heitteli välillä aika hurjasti, kun osa matkustajistakin jo huudahteli ilmakuoppien tahtiin Väli-Amerikan tietämissä. Sao Pauloon tultiin kuitenkin lopulta ihan aikataulun mukaan.
Aurinko paistoi ja lämpö tervehti heti koneen ovesta ulos astuessa. Olin pudottanut ylimääräiset vaatekerrokset pois heti New Yorkista lähdettäessä ja hieman hämmentyneenä katsonut, kuinka muut nyt pukivat takkeja päälle koneessa. Onneksi ei ollut tarpeen.

Jonottelu on ollut päivän sana jo kohta vuorokauden, joten lisää sitä... American Airlines ei pystynyt järjestämään yhtään aikaisemmaksi lentoa, mikä oli kyllä vähän omituista. Ainakin olen ollut siinä käsityksessä, että tällä välillä on hyvinkin vilkas liikenne. Jos olisin vaihtanut toiselle lentokentälle, niin ehkä olisi päässyt vähän aikaisemmalle, mutta kyse ei ollut merkittävästä ajansäästöstä, joten en ruvennut säätämään.
Sentään AA kustansi mulle lounaan kiloravintolassa. Pääseehän näinkin jo Brasilian fiiliksiin :)

Ulkona oli kovin kuuma eikä vissiin mitään paikkaa, jossa istuskella (olin havainnut yhdessä vaiheessa ikkunasta yhden ulkoneman katolla muovituoleja ja jo ilahtunut, että jossain ravintolassa on kattoterassi, mutta ei sellaista löytynytkään - ehkä se olikin joku henkilökunnan oma taukopaikka?). Etsin siis sisältä mukavan nurkkauksen ja syvennyin lukemaan. Sivut ovat huvenneet tosi hurjaa vauhtia kaikissa jonoissa seisoskellessa, vaikka taas jarrutin itseäni ottamalla mukaan ranskankielisen opuksen.
Matkalukemiseksi lähti nyt vihdoin tänä vuonna se kirja, jonka olin aikonut ottaa ekalle Rion-reissulleni vuonna 2008. Eli Jorge Amadon Le Pays du Carnaval. Siinä taas seikkailin muutaman tunnin Paulo Riggerin matkassa Guarulhosin asemalla, kunnes panin merkille oudon pimeyden.
Ulkoa tulviva kirkkaus oli tosiaan vaihtunut paksuun pilviverhoon, joka hämärsi myös sisätilat -- siihen asti, että ensimmäinen salama halkoi taivasta. Vettähän tuli sitten heti kissojen ja koirien kanssa, salamat välähtelivät, ukkonen jyrisi ja taululle alkoi ilmestyä lentojen kohdalle ilmoituksia, että lähtö viivästyy... Jonkun ilmojen herran olen ihan selvästi onnistunut suututtamaan.

Niin se minunkin lentoni siirtyi siirtymistään, vähän kerrallaan. Siinä odotellessa aloin jossain vaiheessa kuunnella, että onko lähellä suihkulähde, kun jotain lorinaa kuului sisätiloissakin. Vähän kun ympärilleni vilkuilin, niin paikansin pian kohdan, josta terminaalin katto vuotaa! Eikä ollut mikään pikku tihku, vaan kunnon puro portaikon kohdalla, pari kerrosta ylempää se lorotteli koko ajan laajenevaa lammikkoa alimman kerroksen lattialle.
Onneksi pahin sade vihdoin väistyi ja noin tunnin myöhässä päästiin siirtymään ulkona bussiin, joka veisi koneen kohdalle. Siinä ajellessa oli hauska katsoa, kuinka lentokentän ajoneuvot kaasuttelivat lammikosta toiseen ja taas ne "Ipaneman aallot" kohosivat monelta suunnalta.
Koneeseen mennessä tuli mieleen, että milleköhän suunnalle ukkonen väistyi. Minun tuurillani kierretään varmaan taas tunti Rion yllä odottamassa, että milloin ukkosmyrsky sallii laskeutumisen... Onneksi ei sentään.

Vihdoin Riossa! Oli taas vaikea uskoa sitä edes todeksi, vaikka taksikuski kiisi matalalentoa niin kuolemaa uhmaten, kuin vain täällä voi.
Tästä on nyt selvästi tullut perinne: Ekalle Rio-päivälle on ihan turha suunnitella yhtään mitään, koska majoitukseen saapuu vasta 12 tuntia sen jälkeen, kun luuli saapuvansa. Eikä siis missään ole sanottu, että siihen varsinaiseen majoitukseen, vaan ehkä väliaikaismajoitukseen.
Näin minulle nimittäin muut suomalaiset kertoivat, kun koputtelin meidän asuntojen oville; Carlos oli käynyt aikaisemmin kertomassa, että näistä kahdesta kämpästä toinen on meillä koko ajan, mutta toisesta jouduttaneen ensi viikolla siirtymään johonkin muualle. Nähtäväksi jää.
Ei paljon jaksa edes hetkauttaa tällä hetkellä. Satakoon vaikka rakeita seuraavaksi, mä oon täällä! :)

Lauantai, helmikuun 15. 

Lauantaiaamun alkajaiseksi oli sovittu pyykkäilyä ja altaalla lekottelua. Aamu valkeni pilvisenpuoleisena, mutta se ei muuttanut suunnitelmaa. Omalta kohdaltani olin ihan tyytyväinenkin siihen, että saa pehmeän laskun täkäläiseen ilmastoon. Aurinkorasvaa tarvitaan kuitenkin, vaikka mollukka vain pilkahtelisi taivaalla. Lämpötilakin oli jossain 25-30 tietämissä aamusta.

Parque Lage

Majoituin Ullan, Pirzun ja Jonnan kämppään, toisen asunnon valtasivat Samuli & Eva Papagaion Katin ja Rikun kanssa. Aamun mittaan kaikki kävivät altaalla pulahtamassa ja puhuttiin päivän muusta ohjelmasta.
Ullalla on matkassa mukana Lonely Planetin opas, josta olin aamulla jo bongaillut näkemättömiä kohteita. Ajattelin lähteä kurkistamaan Parque Lagea, josta kirja kertoi, että siellä voi hyvällä tuurilla bongata apinoita ja tukaaneja.
Toiset olivat suunnitelmistaan tälle päivälle maininneet vain altailun, mutta kun otin puheeksi ajatukseni lähteä puistoa kurkistamaan, niin muutkin roseiralaiset olivat valmiuksissa lähtöön. Pyykkien tullessa kuivurista tämä poppoo lähti siis ihmettelemään, milläs kulkupelillä sinne suunnalle pääsisi.
Koska puisto oli lähellä Kasvitieteellistä puutarhaa, kävelimme Largo do Machadolle ja yritimme bongata busseja, joissa lukisi "Jardim botânico". Muistin, että niitä menee ainakin Copacabanan ja Ipaneman suunnalla, eli vaihtoehtona olisi hypätä yhdellä bussilla siihen suuntaan ja vaihtaa.
Kun ei näkynyt soveliaita busseja, niin päädyttiinkin sitten metrolla kohti Ipanemaa. General Osórion asemalla oli hyvä hetki nauttia mehut.

Bongailtiin apinoita

Ja taas ihmeteltiin, mitä kaikkia määränpäitä bussien kylteissä luki. Huomaan kyllä, että on ensimmäinen Rio-päivä, kun orientoituminen on vielä käymistilassa. Kesti kauan penkoa muistilokeroistaan, minne päin karttaa mikäkin nimi vie eikä kaikkia korvien välistä edes löytynytkään. Onneksi Ulla bongasi pysäkiltä listauksen, johon oli erikseen merkitty botânicon bussit, joten pääsimme sellaisen kyytiin.
Varmuuden vuoksi kysyin vielä rahastajalta, että pysähtyyhän bussi myös Parque Lagella, ja hän lupasi vinkata meille, kun pysäkki on tulossa.

Huomaan kielitaitoni suhteen tapahtuneen edistystä, joskin edelleen vaivaa sama syndrooma kuin viimeksi: osaan kyllä kysyä, mutta välillä en ymmärrä vastauksista sanaakaan. Kuullun palastelu järkeenkäypiin sanoihin ei vain tahdo luonnistua. Vaikka pyytäisi brassia toistamaan hitaammin, niin toisto ei aina ole ihmiskorvalla kuultavan verran hitaampi. Puhumattakaan siitä, että he hoksaisivat jättää sanavälejä helpottamaan turistia.

Orjien pyykkitupa

Joka tapauksessa olin saanut itseni ymmärretyksi, sillä rahastaja huikkasi meille Parque Lagen pysäkin. Puiston vieritse kulki vilkkaasti liikennöity katu, mutta autojen meteli vaimeni taustahuminaksi, kun vaelsimme hieman puiston polkuja.
Ihastelimme rakennusta, jossa toimii "visuaalisten taiteiden koulu", tai mikä lie se oikea suomennos olisikaan. Rakennus oli selvästi ollut jonkun rikkaan kartano joskus muinoin. Siitä kertoi myös se, että puiston nähtävyyksiä osoittaviin viittoihin kuului "orjien pesula", jota kävimme myös vilkaisemassa. Puiston historia alkoi kiinnostaa ja myöhemmin kurkistin wikipediasta tarkempia tietoja. Rakennus on 1800-luvulta, mutta jäi vielä ihmetyttämään esimerkiksi puuston seasta löytyneen tornin tarkoitus -- se näytti vanhemmalta kuin kartano, joten olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä paikalla on aikaisemmin ollut.
Vaeltelimme ympäriinsä ja Eva sai pian intiaaninimen "Hän, josta hyönteiset pitävät", sillä puremia alkoi kertyä. Jonna jäi kuuntelemaan outoa ääntä ja onnistui ensimmäisenä bongaamaan apinoita. Ensin näimme muutamia pienempiä ja myöhemmin osui tielle isompiakin, mutta tukaaneja emme havainneet.
Puistokävelyn jälkeen kuljimme pätkän Rodrigo de Freitas -järven rantaa ja etsimme ruokapaikan. Kiloravintolan telkkarista tuli... Jääkiekkoa! Ruotsi kohtasi Latvian olympiajäillä.

Termiittien välipalapaikka

Illan ohjelmaan kuului treenien seuraaminen Sambódromolla ja sen jälkeen suunta kohti Mangueiraa. Hotellille palattuamme otimmekin pienet päiväunet, että jaksaisi paremmin illan menot. Mangueiraa ajatellen somistaudumme valmiiksi pinkki-vihreään, ennen kuin suuntasimme dromolle. En ottanut kameraa mukaan, koska halusin mahdollisimman kevyet kantamukset sambakouluiltaa varten.
Onhan siitä toki taas hetki aikaa, kun olen suunnistanut metroasemalta dromoa kohti, mutta siitäkin huolimatta olin kyllä luvattoman pihalla siitä, mistä kadunkulmasta pitikään kääntyä... Jo alkajaiseksi olin suunta hukassa, kun poistuimme eri ovesta, kuin mistä yleensä olin mennyt. No, siinä pääsi harjoittelemaan kieltä opastusta kysellessä. Välillä olin täysin jo kartalla, kun ylitimme Presidente Vargasin ja ohitimme sen puiston, jossa niitä hassuja, isoja jyrsijöitä elää, mutta sitten taas johdatin porukkaa pitkän ja mutkittelevan kaavan kautta eteenpäin. Pääasia kuitenkin, että perille löydettiin.
Dromolla kävi kova kuhina ja ehdin jo hämmästyä, että olivatko Portelan treenit päässeet alkamaan ajallaan, mutta ei nyt sentään. Jonoa portille riitti, mutta kävin vinkkaamassa vartijalle, että olisi turisteja tulossa, niin päästiin suoraan sisään. Portelan fanit olivat linnoittautuneet tiukasti eturiviin ja muutenkin katsomot olivat tosi täynnä. Yleisöä lämmiteltiin vanhoilla suosikeilla ja sitten treenit pääsivät käyntiin.

Nyppyhedelmiä kasvoi Parque Lagen puissa

Kuten aina näissä treeneissä, tanssijoiden huikea tunnelma tarttuu yleisöönkin. Vaikka joukossa on niitäkin, joilta ei paljon hymyä heru, niin aina osuu silmiin joku, jonka ilo ja energia räjäyttävät katsojankin. Ja osa ryhmistä oli kokonaisuudessaan fiiliksissä... Portelan kulkueessa joka alalla oli oma juttunsa, esim. hatuista näki, ketkä ovat samaa porukkaa. (Oli hauskaa pipopäätä ja pipoca-päätä.)

Seuraavana vuorossa olleen Imperatrizin kulkueessa vaihdokset eivät olleet niin selkeitä. Olin onnistunut tauolla hivuttautumaan eturivin paikalle Imperatrizia seuraamaan. Pirzu antoi mulle kameransa, että ottaisin siitä kuvia, mutta akku simahti heti alkumetreillä.
Dromotreenien jälkeen hypättiin sitten taksiin ja annettiin suunnaksi Mangueira. Mangueirassa ei pihtailtu cachacan kanssa. Olin ajatellut, että pari caipista voisi illan mittaan juoda, mutta ensimmäinen oli niin tuju, että katsoin parhaaksi jättää siihen kohtaan. En muista, miksi en viime reissulla hankkinut Mangueira-paitaa -- olikohan niin, että kauppa oli kiinni silloin, kun kävimme siellä? Joka tapauksessa, nyt kävimme paitoja shoppaamassa ja sitten fiilistelimme Mangueira-klassikkojen tahtiin. Yritimme tunnistaa Tikkasta lavalta ja joku hänet näkikin, mutta olimme niin kaukana, että itse en onnistunut ilman laseja paikantamaan ketään.
Illan edetessä paikka pakkautui aina vain täydemmäksi eikä oikein jorailutilaa ollut -- No, eipä meillä niin hyviä danssailukenkiäkään jalassa ollut juuri kellään. Vähän piti kuitenkin hytkyä baterian tahtiin, niin kauan kuin jaksettiin.

Sunnuntai, helmikuun 16. 

Barran rampit, niitä riittää

Sunnuntaiaamu tietää Ipaneman markkinoita. Puhetta oli ollut sen jälkeen rantapäivästä, mikä taas minun kohdallani tarkoittaa sitä, että keksin jotain muuta puuhaa, kun en rannalla viihdy kuitenkaan.
Muut varustautuivat jatkamaan torilta Ipaneman hiekalle, minä päätin ottaa suunnaksi Barran. Viime reissulla siellä oli niin iso kasa niin kummia rakennuksia, että ajattelin tehdä tutkimusmatkan hieman kauemmas.

Markkinoilla oli jälleen monenlaista mielenkiintoista ja mukaani tarttui olkalaukku. Sellaista olin vähän kaivannut jo viime reissulla ja nyt se oli must, koska minulla ei ole mukana mitään muuta päiväretken kokoista kassia kuin muovinen, jämerä kauppakassi. Ei-hengittävä materiaali on täällä ei-hyvä idea kanniskeltavaksi kainalossa koko päivän.

Eilen jäivät tukaanit näkemättä ja olin jo ostaa korvaukseksi tukaanikassin, kun silmiini osui ja sittemmin mukaan lähti näppäränkokoinen laukku Copacabana-kuviolla. Laukkuostoksen tehtyäni erkaannuin laumasta kohti bussipysäkkiä... Ja sen ohi. Tuli sellainen fiilis, että kun näin lähellä jo olen, niin meri on nähtävä ja varpaat upotettava hiekkaan. Nopea pyrähdys siis rannan puolella ja sitten uudestaan pysäkille jatkamaan.

New York, New York

Barrahan on jo itsessään kaukana ja sitten kun köröttelin bussilla niin pitkälle kuin pääsee, niin siinä sai tosissaan istuskella. Katselin matkalla uteliaana, kun jossain päin näkyi Olympialaiskylttejä, mutta eipä siellä tietenkään vielä mitään rakennettu. Metrolinjan rakennustyömaita kyllä oli matkan varrella.
On jännä nähdä, mahdetaanko täällä saada valmista ennen Olympialaisia. Kaksi vuotta sitten vielä rakennettiin porttia dromon uuteen katsomoon, kun me jo jonotimme sinne. Lentokentältä tullessa maisemat olivat yhtä rähjäiset kuin ennenkin ja mietin vain, missähän vaiheessa nekin sitten siivotaan Olympialaisten tieltä -- vai siivotaanko?

Bussin päätepysäkki oli suuri ja uudenoloinen linja-autoasema, Estação Alvorada (ja päässä soi Alvorada, Alvorada...)
Joskus olen kaivannut Tampereelle muutamaan vilkkaaseen risteykseen kevyen liikenteen ylikulkusiltaa. Barrassahan niitä on ja olen päässyt jo ennenkin toteamaan, että onpa epäkäytännöllistä.
Sillan täytyy olla riittävän korkealla, että isommatkin autot mahtuvat alitse, joten sinne vie piiitkä ramppi, jota pitkin saa kävellä niin pitkän matkan, että suurin osa ihmisistä edelleen mieluummin loikkii tien yli. Ja rampin alkupää sijaitsee useimmiten sillan alla molemmilla puolin, joten koko sen matkan kävelemisen jälkeen ei ole kuitenkaan edennyt sen enempää kuin jos olisi kipaissut suoraan tien poikki. Jos edes sillan yläpäästä lähtisi kumpaankin suuntaan ramppi, niin että matka ei pitenisi siltaa käyttäessä juurikaan, mutta ei...

Linja-autoasemalta lähtiessäni onnistuin osumaan ostoskeskusten alueelle. Ei siis mielenkiintoisia rakennuksia, mutta kaikenlaista mielenkiintoista rakennusten sisällä. Meni arkkitehtoonisen ihmettelyn sijaan pitkälti ikkunashoppailun puolelle tämä reissu, ihan jo senkin vuoksi, että ostoskeskuksista ei mitään halpaa löydä... Mutta vessat ovat Rion ostareilla aina olleet siistejä ja toimivia, joten ostoskeskuksen osuessa kohdalle kannattaa hyödyntää tilaisuus.

Uusi Ipanema kukkineen

Carrefouriin piti kurkistaa ihan vain todetakseen, että ihan kuin olisi Ranskassa. New York City Centeriin kurkistin ennakkoluulolla, että sieltä on pakko löytyä McDonald's -- ja niinhän sieltä löytyikin, Pizza Hutin ja pihvipaikan kera. 
Kurkistelin kauppoihin ja katselin muun muassa pesukoneita. Huvittavaa kyllä, nyt kun olen Suomessa niitä katsellut ja vertaillut niin paljon, niin pesukone kaupan ikkunassa veti täälläkin puoleensa ihan yhtä lailla kuin normaalisti vaikkapa paljetti- ja sulkatilpehööri. Siinä sitten ihan mielenkiinnolla tarkistelin, millaiset pesuohjelmat ja linkousnopeudet näistä löytyisi, ja olisiko matkalaukkuun sopivaa mallia tarjolla.
Aivan pelkästään ei jäänyt ikkunaostoksiin. Nappasin mukaan adapterin, joka lupasi käyvänsä kaikkialla maailmassa. Alkajaisiksi riittää, jos se käy Riossa. Sitten kirjakauppaan, vaikean valinnan eteen...
Vaikka väitänkin olevani nopea shoppaaja, niin kirjakaupassa se ei pidä paikkaansa. Pitkällisten pohdintojen ja punnitsemisten jälkeen löytyi kevyttä lukemista pehmeäkantisena ja rionkielisenä. Otin riskin ja Paulo Coelhon. Tunnustan sivistymättömyyteni, en ole lukenut ainuttakaan Coelhoa. Niihin aikoihin, kun Coelhosta alkoi tulla tunnettu (tai ainakin ilmestyi minun muistikartalleni), luin hänestä haastattelun, jossa hän mainitsi ammentaneensa kirjojensa tunnelman Jorge Amadolta ja olevansa tälle velkaa menestyksensä. Vannoutuneena Amado-fanina en voinut tämän jälkeen suhtautua Coelhoon kuin kurjana kopioitsijana, joten mielenosoituksellisesti jätin kirjat hyllyyn. Ehkä olen viimein valmis antamaan mahdollisuuden Paulolle ja O Alquimistalle.

Johnin ja Tiian kirjakauppa

Bussimatkalla Copacabanan päähän, Rio Sulin ostarille saakka, otin pikku päiväunet. Juuri sopiva iltapäivän hikinen aurinko ja ruuhka... Kun pääsin bussista pois, oli armoton jano. Kioskilta ostin colan ja pyysin mukaan pillin, canudon.
Samassa iski kognitiivinen dissonanssi, koska päässä pyörähti soimaan Os Sertõesin kertsi: "Os Jagunços lutaram /Até o final / Defendendo Canudos / Naquela guerra fatal..." Siis eivät kai ne Jagunçosit sentään sodassa pillejä puolustaneet? Täti kuitenkin ojensi minulle hymyilevänä pyytämäni pillin ja minä toljotin hämmästyneenä takaisin. Ilmeisesti sanalla on siis kaksi eri merkitystä.
Lähdin kävellen kohti Flamengoa ja mietin, kävelisinkö koko matkan, kun jälleen ilmojen herrat tekivät päätöksen puolestani. Sade sai hyppäämään seuraavaan bussiin ja jatkoin sillä hotellin hoodeille.

Kohti Flamengoa

Päivä oli kulunut salgadojen voimin, joten kävin kämpillä kysymässä, olisiko kavereita syömään lähdössä. Todettiin, että mennään jonkin ajan päästä ja hengailtiin kämpillä, kuunneltiin Estácion biisiä ja odoteltiin sateen lakkaamista, mutta sehän vain yltyi. 
Roseiran kuusikko suuntasikin sitten sateesta piittaamatta kohti läheistä Devassaa, jossa viime reissulla syötiin hyvät pihvit pariinkin otteeseen. Olivat siellä menneet mokomat uusimaan ruokalistan tällä välin :( Ihan kelvollista ruokaa sieltä edelleen sai ja "kuusenneulas-caipirinhankin" join, mutta hiukan harmitti, kun olin odottanut uusintaa viime kerralta.
Sambódromolla olisi ollut tänäkin iltana treenejä, mutta yltyvässä sateessa ei kukaan sitä edes ehdottanut. Syötiin&juotiin ihan vain kotikulmilla ja sitten sateen kautta suihkuun kastumaan. Koti-ilta on välissä ihan mukava, kun seuraavilla päivillä olisi tyrkyllä sambakouluiltaa Estácio de Sássa ja São Clementessä.

Maanantai, helmikuun 17. 

Maanantaista oli päätetty tehdä Saara-päivä. Vieläkin odottelen muutamia tilauksia, joten näitä päiviä tulee kyllä lisää. Heräsin aamulla kuuden aikaan enkä ollut millään saada unta uudestaan, kun vain odotin niin innokkaasti Saaraan lähtöä.
Vaikka shoppailu ryydyttääkin, niin sambashoppailussa on aina aarteenetsinnän meininki, joka kyllä kiehtoo ja palkitsee. (Mikäli on valmis hyväksymään sen, että ihan kaikkia listan aarteita ei vain löydy ja silloin pitää osata iloita siitä, joka on lähinnä sinne päin.) Lähdimme liikkeelle kuudestaan ja jäimme pois Uruguaianan asemalla. Eva&Samuli aikoivat suunnata Saarasta Cariocaan soitinkauppoja ihmettelemään, joten he erkaantuivat pian joukosta.
Olen vaihtanut pankkia sitten viime reissun ja hiukan jännitti, kelpaako mun debit-korttini täällä vai ei. Muutaman sambakaupan jälkeen voi todeta, että kelpaa satunnaisesti, onneksi sentään pääsääntöisesti. Eva ei ollut onnistunut ostamaan debit-puolella ollenkaan.
Saara-päivään kuuluu myös pysähdys Caçulaan, vaikka kauppa nyt sitten sijaitseekin välillä São Cristovãossa. Eikä ole ollenkaan niin suuri kuin se oikea Caçula, mutta helpottavasti valikoimaa siellä kuitenkin oli. Bongasimme juuri lähdössä olevan bussikuljetuksen entisen Caçulan edestä ja kysyin, vieläkö mahtuu kuusi. Kuski katsoi vähän ihmetellen, ettei meitä kyllä niin monta ole. Hyvä, ettei ollutkaan, sillä pikkubussiin mahtui tasan neljä lisää siten, että Ulla istui etupenkille kuskin ja tämän apulaisen väliin. Jonna, Pirzu ja minä ahtauduimme kaikkine ostoskasseinemme takimmaiseen penkkiin.
Kun sitten oli uusi Caçulakin kierretty, lähdettiin bussilla takaisin Saaraan. Keskusta oli ihan tukossa ja viimeiset 20 minuuttia istuttiin bussissa ihan Saaran kulmilla -- kävellen olisi jo perillä -fiiliksissä. Myöhemmin saimme kuulla, että tänään oli ollut joku bussilinjojen muutos, mistä syystä liikenne oli tavanomaista enemmän sekaisin. (Mikäli oikein seurasin Carlosin selitystä asiasta, niin Praça XV:n lähellä oli joku iso tietyömaa tai liikenteen muutos, mistä syystä sieltä yleensä kulkevat bussit olivat poikkeusreiteillä.)

Shoppaillessa oli ehtinyt tulla nälkä, joten poikettiin Saaran grillille syömään kiloruoat ja etenkin jälkiruoat. Kakkuja oli taas tarjolla niin seitsemäätoista sorttia, että oli tarkkaan mietittävä, mitä kaikkea jaksaisi maistaa. Ruokailun jälkeen piipahdimme yhdessä Casa Pintoon, minkä jälkeen muut ottivat suuntimaksi kenkäkaupan ja minä hyppäsin taksiin, joka veisi minut prässipajalle.
Riikalta oli saatu ohjeistus, että prässipajalla täytyy käydä näyttäytymässä, ennen kuin he alkavat tehdä tilaustamme. Näinhän se juuri olikin, että rouva siellä esitteli minulle listan ja kertoi hinnan. Sovittiin, että huomenna klo 14 tulen niitä hakemaan, ovat valmiina silloin.
Prässipaja oli tosiaan mielenkiintoinen paikka, enpä olisi sinne löytänyt ilman tarkkaa osoitetta ja ellei heillä olisi ollut ovi auki. Ulospäin näytti aivan autotallilta, mutta sisällä kävi kova kuhina, kun prässejä pakattiin. Hetken seurasin, kuinka laatikoihin meni rivikaupalla jalkapallonpuolikkaita ja arvailin, mahtoivatko olla menossa Imperatrizin Reino-kulkueeseen.

Kun oltiin taas päästy kaikki kämpille, alkoi valmistautuminen iltaa varten. Olin facebookannut Carlosin kanssa, että hän tulisi tänään käymään, niin selvitellään asuntoasiat kuntoon ja sitten mennään Estácio de Sáhan, niin hän voi siellä esitellä meidät alanjohtajillemme.
Tänään on siis Estáciossa myös kulkuetreenit, jotka Carlosin mukaan alkavat tasan kello 20 eikä sieltä sovi olla myöhässä. Hiukan skeptisesti suhtauduin siihen, että Riossa mikään alkaisi ajallaan, mutta päädyttiin silti siihen, että porukan on paras mennä sambakoululle silloin. Jossu liittyy seuraamme tänä iltana ja kone on täällä vasta yhdeksältä, joten tehdään niin, että minä menen Jossua vastaan kentälle ja tulemme sitten muiden perässä Estácioon.
Carlos ilmestyi kämpillemme seiskan aikoihin ja siinä sitten yritettiin selvitellä asioita. Jotain olen kahdessa vuodessa taas oppinut, kun pystyin jonkin verran paremmin jo kommunikoimaan Carlosin kanssa. Selvisi, että tosiaan joudumme toisesta kämpästä luopumaan torstaina, mutta se ei olekaan meidän kämppämme, kuten luulimme, vaan Evan, Samulin, Katin ja Rikun kämppä. He pääsevät muuttamaan kanssamme samaan kerrokseen.

Muu porukka lähti Carlosin matkaan ja hyvin pian sen jälkeen minäkin suuntasin jo lentokentälle. Olin perillä 10 minuuttia ennen koneen laskeutumisaikaa, mutta niin oli ollut konekin. Tosin ihan samalla hetkellä eivät ihmiset olleet selvinneet kentälle, maahantuloselvityksen läpi ja matkalaukkukarusellin ohitse, joten ehdin hyvin hörppäistä guaranaa odotellessa. Tuloportin edustalle ryhmittäytyi vastaanottajia nimikyltteineen. Menin "Johana Knuutila" -kylttisen sedän viereen, koska kyllähän se oli riittävän lähellä, että olisi voinut olla minunkin kylttini. Knuutilat ehtivät kuitenkin aulaan ennen Kirjavaa ja kyltti setineen häipyi.

Vihdoin Jossukin sai matkalaukkunsa ja ilmestyi aulaan. Napattiin taksi hotellille ja pikaisen valmistautumisen jälkeen suunnaksi Estácio de Sá.
Kuinka ollakaan, treenit olivat alkaneet kahdeksalta ja olivat juuri loppuneet, kun me kerkisimme paikalle. (Edit. Kuulin juuri Pirzulta, että ei siellä mikään ollut ajallaan alkanut. Vartin yli yhdeksän oli oltu jo paikoille ohjattuina, mutta siitä vielä kesti aikansa, ennen kuin homma käynnistyi. Optimistinen ylitulkinta.) Muut olivat aivan fiiliksissä hienoista treeneistä ja Jossun näkemisestä, ja onneksi mekin Jossun kanssa saatiin sama hyvä fiilis päälle, kun bateria kokoontuikin vielä uudestaan soittamaan. Ooo... Estácio!
Seurailtiin baterian treenejä ja jammailtiin sivummalla. Vaikka ilta loppuikin sitten lyhyeen, kun bateriakin lopetti, niin paljon positiivisen puolelle jäätiin.

Tänään oli Saara-päivä, joten huomenna on sitten säätöpäivä, kun alkaa kuittishow... Mutta se on sitten huomenna :)

 Tiistai, helmikuun 18. 

Largolla soittajat ja tanssityttö

Aamulla otin pyykkikassin mukaan, kävin lataamassa masiinan ja suuntasin toiveikkaasti altaalle, mutta portti olikin kiinni. Respan tyttö kertoi, että huolto on käynnissä ja yhdeksän jälkeen pääsee uimaan. Takaisin yläkertaan siis... Tälle päivällehän on luvassa eilisen ostosten kirjaamista ylös, ostoslistan päivittämistä ja muuta säätöä, mutta halusin ensin altaalle, ennen kuin räjäytän kauppakassit ympäriinsä. Ihan jo silläkin ajatuksella, että kun muu porukkakin on altaalla, niin en ole kenenkään tiellä.
Liityin Pirzun ja Jossun seuraan, kun he lähtivät Lojas Americanasiin ostoksille. Mukaan tarttui Roseiran väriset fläbärit. Olin jättänyt uikkarit vaatteiden alle, joten palatessa suuntasin suoraan altaalle, missä Jonna ja Ulla jo olivatkin. Virkistävä pulahdus ja altaan äärellä lekottelua...
Sen jälkeen olikin mieli virkeänä, niin ostosten selvittelyt kävivät ilman suurempia tuskitteluja. Mitä nyt välillä piti lähetellä Suomeen päin tarkistusviestejä, että mitä mahdettiin ostoslistan milläkin kohdalla tarkoittaa.
Jossu ennätti ekana aamunaan hankkia intiaaninimen "hän joka kylpee rahojen kanssa". Osa porukastamme oli lähdössä Copacabanalle viettämään rantapäivää.

Prässipajalla riitti säpinää

Omassa ohjelmassani oli prässipajalla käynti klo 14, kuten olin eilen sopinut. Tulipa muuten sovittua hankalasti aika keskelle päivää, kun ennen sitä ei oikein ehdi tehdä mitään järkevää, ja sen jälkeen alkaa ilta olla jo lähellä. No, siinä odotellessa kiertelin hieman Largo do Machadon lähettyvillä ja nautiskelin reissun ekan jäätelön.

Kun sitten hankkiuduin sovittuun aikaan prässipajalle, siellä kävi samanlainen kuhina kuin eilenkin. En tiedä, pitäisikö siitä olla ihmeissään vai ei, että näin karnevaaleja edeltävällä viikollakin vielä tarvitaan lisää prässejä. Tai kaipa niitä muuhunkin käyttöön tehdään kuin vain kulkueisiin(?).

Kaunista

Prässit jätesäkissä hyppäsin taksiin ja hotellilla roudasin jätesäkin sivuovesta sisään. Jätin sen hissin luokse siksi aikaa, kun hain avainta, ja palatessani kohti hissiä näen siivoojan roudaavan jätesäkkiä ja katoavan kulman taakse! Hetkeksi jo ehdin pelästyä, mutta onneksi kyse ei ollut minun säkistäni. Vein sen äkkiä turvaan.

Saman tien olinkin taas jo menossa. Olin päättänyt viettää muutaman tunnin shoppaillen, sillä haussa on kengät, joilla voin osallistua Egilin tunnille. Ohjeistus kuului, että mukana pitää olla kengät, joissa on korkoa, ja "tênis". Arvailemme, että jälkimmäinen voisi tarkoittaa jonkinlaisia tanssitossuja. Tai sitten menemme tunnille tennismailat kainalossa...
Metrolla Cariocan asemalle ja siitä sitten kävellen hyörin ympäriinsä. Välillä meni enemmän maisemien ihmettelyn puolelle, mutta alkoi niitä kenkäkauppojakin tulla vastaan. Kolmannesta löysin vihdoin kengät, joissa on korkoa, mutta sen verran pehmeä pohja, että kestän olla. Päivän saldo -- kaksi paria kenkiä. Nämä ovat hyviä päiviä :)

kaksien kenkien ostospäivä

Palatessani shoppailemasta oli muu porukka jo kämpillä. Valmistauduttiin kelta-mustaan illanviettoon São Clementessä. Evan ja Samulin lisäksi myös Kati ja Riku liittyivät seuraamme, joten lähdettiin koko lössillä -- ensi alkuun alakerran baariin caipirinhalle. Olikin muuten tujua tavaraa, taas jälleen kerran. Halvaksi tulee, kun yksi drinksu riittää koko illaksi (ja seuraavaksikin). Tarjoilijasetä esitteli meille oikein erikseen cachaçapulloa, että kyseessä oli "vanha bahialainen", tämän verran Evan kanssa saimme keskustelusta irti.
Tunnelma korkealla ajeltiin metrolla Cidade Novan asemalle. Itse ihan herkistyin palaamista São Clementeen, oli ollut niin hieno kokemus silloin kaksi vuotta sitten tanssia heidän riveissään. Treenit kuuluivat metroasemalle asti, joten suuntasimme ääntä kohden. Pääsin ajamaan sisään uudet korkokenkäni ja kyllä olikin hyvä ostos!
Viihdyimme niin kauan kuin bateria soitti. Sen jälkeen bileet hiipuivat muutenkin, joten napattiin taksit ja suunnattiin kämpille keräämään voimia huomiselle.

Lippu liehui niin kauan kuin lähestyin, ja kunhan olin hyvällä kuvauspaikalla, tuli välitön tyyni

Keskiviikko, helmikuun 19. 

Harjoitusretkellä

Täällä on niin ahkeria tiskaajia, ettei oikein väliin kerkiä. Pari kertaa olen miettinyt, että jokohan olisi tiskivuoroni, niin eikös vain ole astiat juuri pesty. Jonna oli havainnut aivan saman ja varasi tiskivuoron aamulle. Minä yritän samaa huomenna.
Oltiin kurkisteltu säätiedotuksista, että tänään pitäisi olla aurinkoinen päivä, joten oli sovittu lähtö Corcovadolle aamusta. Lähtöä siirrettiin kuitenkin puoli tuntia, kun taivas olikin pilvien peitossa. Hiukan arvottiin, mitä tehdään, mutta päädyttiin lopulta siihen, että lähdetään matkaan -- jos vaikka pilvet ehtisivät väistyä. Pilvisessä aamussa olisi kuitenkin se hyvä puoli, että turistien jono junalle luultavasti olisi hyvin lyhyt, jos sitten kirkastuisikin.
Largo do Machadolta hyppäsimme bussiin, jossa luki "Cosme Velho". Ihmettelin jo ensimmäisessä mutkassa, että kylläpäs tämä ajaa hassua reittiä, mutta en vielä epäillyt mitään. Vähän turhan pitkään etelään kulkemisen jälkeen kysyin asiaa rahastajalta, joka vastasi, ettei tämä bussi mene Cosme Velhoon. Eilen oli rannalle lähtijöille käynyt sama juttu, että he olivat menneet bussiin, jossa lukee "Copacabana", mutta joka ei suinkaan mennyt Copacabanalle. Maanantainen bussilinjojen vaihdosrumba on sekoittanut kaikki linjat ihan mukavasti. Määränpäiden tekstejähän ei kuitenkaan ole voinut vaihtaa (juuri se kaveri, jonka työtä se on, on vissiin lomalla).
Sain rahastajalta niiden bussien numerot, jotka menevät Cosme Velhoon. Vaihdoimme tien puolta ja onnistuimme pääsemään bussiin, joka vei meidät Largon kautta nyt paljon tutumman näköiselle reitille. Säätilassa on tapahtunut muutos, nyt nimittäin sataa... Toisaalta myös tuulee sen verran, että tuuli voisi hajottaa pilvet pois.

Pian oltiinkin Cosme Velhossa ja -- kuten aina -- saman tien meihin iski kiinni taksikuskien lauma, joka yritti houkutella vaihtamaan junakyydin autokyytiin. Toisinaan olen miettinyt, että olisihan se vaihtelua joskus kokeilla sitäkin, mutta ärsytyskynnys ylittyy välittömästi, kun kuskien käytös on niin tyrkkyä, joten ei kiitos!
Päätimme juoda kahvit ja odotella hetkisen. Sade oli jo väistynyt ja ilma vaikutti kirkastuvan. Toiveikkaana katselin naivistisen taiteen museon suuntaan.
Sinnehän olen ollut menossa Corcovadon reissun yhteydessä vasta vuodesta 2008... 2008 ei ollut sellaista kirkasta päivää, että olisi ehditty Jesselle, 2010 oli niin kuuma, että olin ihan tööt, kun pääsimme vuorelta alas ja 2012 satuimme olemaan liikkeellä sellaisena päivänä, että museo olikin kiinni. Tänä vuonna pääsin taas jo hiukan lähemmäksi, kävin museon sisäpuolella kysymässä, missä on kahvila!
Se löytyi museon takapihalta ja nautiskelimme siellä muutamat kahvit ja guaranat sekä tietenkin salgadot. "Syö aina salgado, kun siihen on mahdollisuus", näinhän meitä on ohjeistettu. Jossu tilasi kahvin ja Jonna pienen kahvin. Hämmentävää kyllä Jonna sai kahvinsa yli tuplasti suuremmassa kupissa... Muutkin määreet kuin ajanmääreet ovat täällä vähän sinne päin.

Pientä kirkastumista tapahtui edelleen, mutta kun kävimme asemalla kysymässä, siellä sanottiin, että ylhäällä ei ole minkäänlaista näkyvyyttä. Se siitä Corcovadosta siis tältä päivää.

Ihan turha reissu ei ollut, Jonna näki kolibrin, Pirzu löysi kivoja tuliaisia, minä olin kaksi askelta sisäpuolella museossa, jossa olen halunnut käydä, ja nyt saimme ne bussilinjojen numerot, joilla perille pääsee. (Totta kai olisin voinut kiertää museon nyt ja se olisi sitten tehty, mutta mitäs olisi agendaan jäänyt vuodelle 2016? Sitä paitsi sinne pääsee alennuksella, jos esittää Corcovadon junan piletin, mistä syystä olen aina suunnitellut tekeväni kierroksen Jessen moikkaamisen yhteydessä ja pidin tästä plänistä kiinni.)Lähdettiin sitten takaisin päin. Suunnitelmien muututtua pohdimme Saaran reissua, koska ostokset olisi hyvä saada tehdyksi. Sinne suuntasimmekin Pirzun, Jossun ja Jonnan kanssa. Ulla hyppäsi pois jo Cinelândian asemalla ja lähti etsimään kansallismuseota.

Paljettinauhavalikoimat tasan tässä.
Vanha Caçula, tule takaisin!

Saarassa marssin heti päättäväisesti Silmeriin ja onnistuinkin saamaan sieltä melko hyvin listassa vielä olevia tavaroita. Kesti vain turhan kauan saada palvelua, joten muut jo lähtivät omille teilleen.
Hyvästä Silmeristä intoutuneena päätin tehdä toisen Caçula-kierroksen heti perään. Pikkubussia odotellessa tutkiskelin parit pikkukaupat, mutta löytöjä ei osunut silmiin. Onneksi bussi oli tällä kertaa nopeampi ja nopeaksi jäi myös Caçula-kierrokseni, koska uutta tavaraa ei ollut tullut. Tiukalla seulalla hyllyjä selaten jotain onnistuin vielä sieltä haalimaan, mutta totesin, että taisi olla viimeinen Caçula minulle tällä kertaa. Ehkä sitten vuonna 2016 se kunnon Caçula on jälleen Saarassa...
Jälleen oli vaikea saada palvelua. Odottelin tiskin toisessa päässä, että toisessa päässä keskenään höpöttelevät myyjät kerkiäisivät välillä sinnekin. Viitisen minuuttia tiskiin nojailtuani otin esiin kameran ja räpsäisin parit kuvat. Kyllä muuten tulikin lujaa vauhtia paikalle henkilökuntaa kertomaan, että täällä on kuvaaminen kielletty! (En oikein ymmärrä, miksi kaupassa on kuvaaminen kielletty. Sehän on vain mainosta paikalle, jos kuvia pistetään jakoon.)

Raahauduin lopulta ostoskasseineni takaisin kämpille, mihin muut shoppaajat olivat saapuneet hetkeä aikaisemmin. Ehdotin allaskäyntiä, ja Jossu ja Pirzu innostuivat lähtemään mukaan. Aurinko oli jo niin alhaalla, ettei altaalle paistanut, ja vesi tuntui kylmältä!

Oli pakko pysyä liikkeessä, ettei ruvennut palelemaan. Teki uinti silti hyvää, sille ei mitään voi.
Iltaohjelmaan kuului mennä kunnolla syömään, sillä päivä oli menty melko lailla salgadojen voimin. Lähtöön oli sen verran aikaa kuitenkin, että päätin käväistä Lojas Americanasissa tekemässä levyostoksia. Samalla etsiskelin legginsejä, mutta niitä en löytänyt, joten täytyy vain kulkea mekossa jalat harallaan tai kärsiä hiertymät.

Myyjät juttelevat kaikessa rauhassa keskenään

Iltasyömingit pidettiin Largon kulmauksen kiloravintolassa, ja kyllä tulikin taas syötyä niin, että napa rutisee. Sen jälkeen vielä pidettiin lauluharjoituksia meidän kämpillä, ja taas parit sanat tarttui mieleen.

Pääsimme hyvissä ajoin nukkumaan, niin huomenna päästään ajoissa liikkeelle. Pirzu ja Jossu aikovat heti aamusta Caçulaan, minulla on suunnitelmissa tehdä kunnon pitkä päiväretki, luultavasti Niteróin puolelle. Hiukan kyllä mietin, jaksanko sitten illalla enää Beija-Floriin, mutta elämä on valintoja. Johan tähän reissuun on sambakouluiltoja mahtunut ja lisää on tulossa, kun taas kunnon turistireissaaminen on jäänyt hyvin vähälle.

Torstai, helmikuun 20. 

On Rio kaukainen, ja kaipuu valtaa taas mun sydämen...

Aamulla ehdin edellispäivän blogaukseen kirjoittaa, että "huomenna on minun tiskivuoroni", ja kun olen saanut tekstin valmiiksi ja marssin keittiöön, eikös Ulla jo ole siellä tiskauspuuhissa. Aina voi yrittää huomenna uudestaan...
Kaiken maailman säätöä riitti aamuun, vaikka en edes käynyt vielä Saara-ostoksia läpi. Nettiyhteys on hieman heikko, joten Suomeen päin viestittely takkuaa, mutta jotain asioita sentään tuli hoidetuksi. Kävin myös nostamassa rahaa, koska tänään pitää maksaa kämppien hinnan toinen puolikas. Ehkä saamme jotain selvyyttä muuttoasiaankin. (Eilen facebookkailin Carlosin kanssa, että mihin aikaan toisen kämpän pitää muuttaa, ja hän vastasi ensin, että "joko torstaina tai myöhemmin". Epämääräiseen vastaukseen selitystä tivatessa selvisi, että siinä kämpässä, johon heidän pitäisi mennä, asuu joku perjantaihin asti, joten sitä ennen sinne ei pääse. Carlos sanoi silti tuovansa avaimen meille.)

Olin ajatellut pulahtavani altaaseen ennen lähtöä, mutta kello kulki niin lujaa edelläni, että lopulta otin vain nopeasti viilentävän suihkun. Ehkä noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen seisoin bussipysäkillä ja kylvin taas hiessä, mutta sama olisi tapahtunut, vaikka olisin käynyt altaassa.
Pääsin siis vihdoin lähtemään liikkeelle kymmenen jälkeen. Olin pakannut turistivarusteet ja aioin viettää kunnon aventurista-päivän. Seikkailu-fiiliksissä hyppäsin ensimmäiseen keskustan suuntaan menevään bussiin. Pyörin hetken aikaa kaupungin vilinässä, orientoiduin päivän ekalla salgadolla (niiden kanssa taisi mennä laskut sekaisin iltaan mennessä, kun muuta en syönytkään) ja kun silmiin osui rättikojutori, vierähti siellä seuraava puolituntinen. Hyvin arkista seikkailua siis, mutta mieliala oli korkealla lämpötilan kanssa. Taitaa olla tulossa lämpimin päivä tällä reissulla tähän mennessä.

Täkäläisiä korppikotkia

Keskustasta löytyi paremmin tiedotteita bussireittien muutoksista, joten löysin myös infotaulun, jonka mukaan Candelariassa olisi lähin pysäkki, jossa Niteróin bussit pysähtyvät. Sinne siis. Nousin bussiin, jossa luki Niterói, mutta varmuuden vuoksi vielä kysyin, meneekö tämä sinne. Juu menee -- mutta seurasi pitkä keskustelu kuskin, rahastajan ja yhden matkustajan kesken, haluanko siihen Niteróin bussiin vai johonkin toiseen. He saivat minusta irti tiedon, että haluan linja-autoasemalle, minkä jälkeen he onnistuivat kolmeen pekkaan toistensa päälle puhuen ja eri suuntiin huiskien ohjeistamaan minut seuraavalle poikkikadulle ja sieltä lähteviin busseihin.
Pääsin kuin pääsinkin oikeaan bussiin ja niin tuli taas koettua Riossa jotain, mitä en ole aikaisemmin kokenut. Se ei ollut tuo oikeaan bussiin päätyminen, vaan Rio-Niterói-sillan ylitys. Totesin, että lautta on silti enemmän mieleiseni, aallot keinuttavat mukavasti verrattuna bussin täristykseen. Hintakin on about sama.

Linja-autoasemalla oli jälleen kielitaito koetuksella, että pääsisin bussiin, joka menisi Santa Cruzin linnoitukseen, mutta sekin onnistui. Matkalla ihastelin Niteróin rantamaisemia. Copacabana-jäljitelmän jälkeen löytyi vielä yksi erilainen kiveys.
Kuten viime reissullani totesin, linnoitus tosiaan on pitkän matkan päässä, taksi olisi tullut turhan kalliiksi. Niemeke on armeijan aluetta ja sinne kuljettiin tarkastusportin läpi. Sen jälkeen tie muuttui kapeaksi ja kiemuraiseksi. Kuljimme rinteen viertä, eli toisella puolen nousi jyrkkä seinämä, toisella puolen se laskeutui mereen. Oman jännitysmomenttinsa kiemuraiseen menoon toivat jalankulkijat. Ihmetellen katselin, kuinka jotkut tyynesti kävelivät tien vierustaa, ja mietin, että minua ei kyllä saisi tuonne kävelemään.

Santa Terezan Baterialta vilkuttelin Jesselle päin

Fortaleza de Santa Cruziin päästyäni pyörin hetken maisemaa ihaillen ja suuntasin sitten portille. Sisään marssi juuri joku toinenkin turisti ja minä hänen perässään. En monta kymmentä metriä päässyt, kun tämä toinen vinkkasi vartijoille minua ihmetellen ja sitten syntyi hälinä, kun minut oli päästetty noin vain sisään sotilastukikohtaan (tai mikä lie oikea termi olikaan).
Jep, vaikka kaveri oli siviilivaatteissa, niin olisi minun pitänyt älytä ryhdistä, kropasta ja kävelytavasta, että hän oli armeijan leivissä. Liekö ollut myös joku herra isoherra, kun vartijat eivät olleet tehneet elettäkään minun pysäyttämisekseni, kun näytin olevan hänen seurassaan. Siinä sitten selviteltiin tilannetta ja minulle kerrottiin, että pitää ostaa lippu ja odottaa kierroksen alkua. Pilettikioskia kohden...

Siellä minulle kerrottiin, että seuraavan kierroksen alkuun on puoli tuntia. Olin jo ehkä vartin taivastellut ympäriinsä ja sitten muina naisina kävellyt sisään kohteeseen, joten kaikkiaan bussin saapumisen jälkeen oli n. 45 minuuttia opastettuun kierrokseen. Tosi kummallista, ettei näitä ole synkronoitu. Tosi kumma juttu. Oikeasti ihmettelin sitä hetken, naurakaa vaan.
Ei kait siinä muuta kuin odottelemaan. Vihdoin pääsin ihan kaikkien sääntöjen mukaan portista sisään yhdessä erään brassiperheen kanssa. Opas kertoi meille vuolaasti linnoituksen historiasta. Onneksi olin jotain siitä jo lueskellut, niin yllättävän hyvin pysyin kärryillä ainakin aihepiireistä, missä liikuttiin.
Guanabaran lahden ylitse näkyy komeasti Sokeritoppa ja myös Corcovado. Mietin, mahtoivatko muut olla parhaillaan Jessen luona ja vähän vilkuttelin sille suunnalle kaiken varalta, jos vaikka juuri sattuvat katsomaan tänne. (Kuulin myöhemmin, että Riku ja Ulla olivat käyneet siellä.)

Apina tuli katselemaan, kun luin

Kierroksen jälkeen minulla oli vain hämärä aavistus kellonajasta -- ehkä kaksi, ehkä puoli kolme. Olin tulkinnut bussipysäkin kyltistä, että bussi pysähtyy linnoituksella tunnin välein, joten kävelin hiukan ympäriinsä taas kuvaamassa ja sitten istahdin lueskelemaan odotellessa. Aika kului ihan huomaamatta ja yllättäen oli viimeinenkin sivu jo paketissa. Tässä vaiheessa aloin ihmetellä, missä bussi viipyy, koska mielestäni olin hyvinkin odottanut jo yli tunnin. Kävin kysymässä kioskinpitäjältä, mitä kello on ja milloin seuraava bussi menee. Kello oli puoli neljä ja seuraava bussi tulisi viideltä. Olin aivan ällistynyt. Olin päässyt linnoitukseen niin helposti bussilla, etten yhtään kyseenalaistanut, etteikö niitä kulkisi hyvällä sykkeellä.

Vaikka olinkin hieman arponut Beija-Floriin lähdön kanssa, kyllä se silti kangasteli mielessä mahdollisuutena. Lisäksi olin luvannut Carlosille maksaa kämppien loppusumman tänään, joten minun olisi kyllä syytä olla paikalla seitsemän-kahdeksan välillä. Se menisi kyllä tosi tiukille, jos jäisin odottamaan viiden bussia. Kysyin kioskitytöltä, voisiko hän soittaa minulle taksin, mutta se ei onnistunut. Kysyin vielä lipunmyyntikojustakin, jos he soittaisivat taksin, mutta ei.
Ainut neuvo, jonka sain, oli kävellä se noin kilometrin pituinen, kapean kiemurteleva vuorenrinnetie, jotta pääsen paikkaan, josta kulkee busseja tiuhaan. Juuri kun olin tullessa katsonut, että minua ei saisi tuohon pudotuksen partaalle hoippumaan millään ilveellä, niin sinnehän nyt oli suunnattava ja pistettävä tossua toisen eteen.

Voisi luulla bussin kulkevan
tasatunnein... Älä luule!

Tuskin olin pariakymmentä metriä kävellyt, kun kuulin takaani auton äänen. Hetken kävi mielessä, onkohan tämä nyt hyvä idea, mutta peukalo oli jo pystyssä. Ja kiltti kuski pysähtyi ottamaan minut kyytiin :)
Jos joku olisi ennakkoon sanonut, että "tällä Rion-reissulla kuljet liftaamalla", niin enpä olisi uskonut. Siinä sitä kuitenkin mentiin ja näpsäkästi pääsin takaisin sivistyksen pariin, missä bussit kulkee.
Ihan saman tien vielä bongasin bussin, jossa luki "Barcas", joten hyppäsin äkkiä siihen. Matkalla ehdin ihmetellä, mahdoinko varmasti muistaa oikein, että tämä bussi veisi satamaan, josta lautat lähtevät. Ja toisaalta kävi mielessä sekin, ettei ole ollut teksteihin paljon luottamista nyt muutamana kertana... Kuljimme kuitenkin selvästi oikeaan suuntaan, joten pysyin kyydissä ja nautin maisemista. Niin paljon, että ajelin jo pysäkkini ohi ja jäin vasta seuraavalla.

Onni onnettomuudessa: jos olisin jäänyt lauttasataman kohdalla pois, en olisi ollut kyydissä, kun bussi ajoi Caçulan ohitse. Täälläkin on sellainen, joskin yhtä pieni kuin São Cristovãossa, mutta kun nyt kohdalle osui, niin tokihan siellä piti poiketa. Yksi helmiketjurulla tarttui mukaan.
Lautalla lahden ylitys vie 20 minuuttia. Iltapäiväruuhkassa se saattaa hyvinkin olla bussia nopeampi tapa päästä Rion keskustaan asti.
Olin keskustassa jälleen hieman puoli kuuden jälkeen ja ajattelin, että nyt olisi tiukka puolituntinen shoppailuaikaa ja sen jälkeen vielä kerkiäisin mainiosti seiskaksi kämpille. Beija-Floriin lähdössä nimittäin takkusi sekin, ettei minulla ole mukana mitään senvärisiä vaatteita.

Nosturit kuin joitain hauskoja eläimiä autereen keskellä

Nopeasti kolusin vaatekauppoja, mutta ei löytynyt joko väriä tai kokoa tai sellaista mallia, jonka haluaisin pukea päälleni. Yksiä housuja sovittelin eteeni ja mietin, kannattaako niiden kanssa mennä sovituskoppiin, kun kuulin napsahduksen ja jotain putosi. Huomasin housujen hintalapun kassini päällä ja ajattelin, että napsahdus oli ollut hintalapun muovinen pidike. Kiinnitin lapun housujen henkariin ja jatkoin matkaa.
Kaupasta poistuessani hälytykset rupesivat soimaan, mitä hiukan ihmettelin, mutta eihän se minusta voinut johtua, kun en edes ostanut mitään. (No, kämpillä löytyi sitten laukustani yksinäinen varashälytin...)

Kolusin epätoivon vimmalla kauppoja niin kauan, että lopulta tuli jopa vähän kiire metroon ja olin kämpillä seiskan jälkeen, mutta onneksi Carlos ei ollut vielä tullut.
Siinä valmistauduttiin sitten Beija-Floriin lähtöön. Kyselin muiden fiiliksiä siitä, kuinka kauan he aikovat jaksaa siellä hengailla, ja kun muutkin olivat aika väsyneitä päivän jäljiltä, niin päätin lähteä mukaan. Sain Pirzulta lainaan valkoisen paidan ja Ullalta sinisen kukan hiuksiin, niin tunsin olevani riittävän väreissä.

Lähtö viivästyi, koska odottelimme mukaan lähtevää Cariocan Miljaa, jonka taksikuski oli aivan eksyksissä. Mutta ei siinä mitään, olimme siitä huolimatta perillä noin 3 tuntia liian aikaisin. Jälkiviisaasti voi vain ihmetellä, miksi ihmeessä oli sovittu lähtö kahdeksalta? Eihän sinne päässyt edes sisään ennen kymmentä, mitään ei tapahtunut ennen kahtatoista ja senkin jälkeen oli ehkä noin tunti lämmittelyjä, ennen kuin treenit käynnistyivät. Tämä olisi kyllä pitänyt tietää ja ehkä ensi kerralla myös muistetaan. Odotellessa tuli nautittua illan viimeinen salgado - kinkkujuusto-crepe tikussa. Nam!

Kun homma sitten vihdoin viimein lähti rullaamaan, niin kyllähän se vei mukanaan. Hoilotin kurkkuni käheäksi biisiä, joka kertoi ilmeisesti televisioastrologista nimeltä Boni(?). Mistä vain voi tehdä kulkueen.
Kämpille palattiin pientä matalalentoa, kun oli tyhjä tie. Onneksi en nähnyt nopeusmittaria, niin ei hirvittänyt. Suihkun kautta sänkyyn ja pitkän päivän päälle uni maittoi!

 Perjantai, helmikuun 21. 

Jippii ja ruksi seinään, tänään tiskasin! Pirzu, Jossu, Jonna, Eva ja Samuli suuntasivat aamusta Corcovadolle. Minä ja Ulla jäimme altailemaan ja pesimme pyykkiä siinä sivussa. Kodinhoitoaamupäivästä intoutuneena kävin vielä kaupassakin.

Joskus täytyy viettää ihan vain lekottelupäiviäkin ja tästä oli selvästi tulossa sellainen. Piipahdin parissakin lähikaupassa, vein roskia ja välillä laittelin lisää pyykkiä pyörimään ja makoilin altaalla lueskelemassa. Sitten iskin viimeisimpien Saara-ostosten selvittelyn ja kuittishown kimppuun.

Siinä sitä taas riittikin ihmettelemistä. Kuvasin jo ostettuja matskuja, lähettelin kuvia Suomeen ja kyselin tarkennuksia -- mikä kelpaa, mikä ei, mitä pitäisi olla lisää... Kova kauppalistan päivittäminen on käynnissä, koska aion tehdä enää yhden Saara-reissun.
Tiedän kyllä, että sanoin, että minulle voi laittaa tilauksia vielä lähtöni jälkeenkin. Jotenkin kuitenkin kuvittelin ihan maalaisjärjellä ihmisten ymmärtävän, että kun tulopäiväni on perjantai, niin silloin en varmasti kauppaan ryntää, tuskin viikonloppunakaan. Eli että lähtöni jälkeen siinä oli pari-kolme päivää hyvää aikaa laittaa vielä tilauksia tulemaan, ennen kuin tämä ostossirkus alkaa.


Olen ollut hiukkasen äimistynyt, että jopa ihmisiltä, jotka ovat itse käyneet Riossa, tulee tilauksia sen jälkeen, kun olen kaksi saalistuskierrosta jo tehnyt. Hei ihmiset, ensi viikko on jo karnevaaliviikko ja silloin ovat kauppojen hyllyt melko tyhjillään! Toki ostan kaiken, mitä löytyy, mutta jos olisi aiemmin tiennyt, mitä etsii, olisi ehtinyt useammasta kaupasta niitä hakea. Tsäänssit löytymiseen pienenee, kun kaupat joissa vielä käyn vähenee ja tavara kaupoissa vähenee. Esimerkiksi helminauhojen suhteen on ollut aika epätoivoinen meininki, ja sekä Caçulasta että Silmeristä sanottiin, että niitä tulee lisää karnevaalien jälkeen...

Mä oon taas täällä

Sitten pitäisi vielä ynnäillä, mitä tähän mennessä tehdyt ostokset ovat maksaneet, että tietäisin, paljonko rahaa on käytettävissä. Sitä en kerinnyt tehdä, kun Corcovadon-reissaajat pelmahtivat paikalle ja ryhdyimme suunnittelemaan lähtöä rantaan.
Tänään ohjelmassa on vielä Copacabanan iltatori. Sitä ennen kerkisimme hetkeksi Ipanemalle nauttimaan auringosta, aalloista ja biitsijuustosta. Katselimme auringonlaskun ja suuntasimme sitten askeleet Copacabanan puolelle.

Matkalla päätettiin nauttia yhdet caipirinhat /-frutat / drinkit. Pysähdyimme ensimmäiseen rantabaariin, jossa juomalistaa riittikin heti sivun verran. Mutta annas olla, jos yritti tilata jotain... Tarjoilija kävi kysymässä ja palasi hetken päästä kertomaan, ettei heillä ole sitä! Ei siinä mitään, ettei aina olekaan kaikkien drinksujen aineksia, mutta kun juomalistalla on esim. Baileys, niin luulisi sitä löytyvän. Kysyimme, mitä heillä on -- caipirinhaa, caipiroskaa ja olutta. Mutta näyttäähän se juomalista hirveän kivalta, kun siinä on muka tyrkyllä kaikki mahdollinen.

Jäljet hiekassa

Jatkoimme matkaa seuraavaan isomman näköiseen kojuun ja siellä sitten saatiinkin Pirzun kanssa maracuja-caipifrutat käteen. Sen voimin oli hyvä jatkaa iltatorille pyörimään. Monenlaista krääsää oli tyrkyllä, kuten aina. Tuli nyt sitten taas ostettua paita, jossa lukee Rio de Janeiro, niitä ei voi olla liikaa. Vielä syötiin kuvut täytee ja suunnattiin kämpille.

Siellä odottikin sitten yllätys, sillä Elina oli saapunut tänään. Olimme odottaneet häntä vasta huomiseksi, koska näin oli merkitty taulukkoon, joka lennoistamme oli koottu. Onneksi toisen kämpän väki oli onnistunut törmäämään häneen ja he olivat jo ehtineet käydä kaupassa jonottelemassa ja syömässä alakerran raflassa.
Pistettiin vielä hetkeksi Estácion biisi soimaan, ennen kuin uni voitti.

Lauantai, helmikuun 22. päivä

Muilla oli suunnitelmissa rantapäivä, joten minä keksin muuta ohjelmaa itselleni. Olen jo muutamalla Rion-reissulla miettinyt eläintarhakäyntiä. Täällä kun vaan ihmisilläkin on niin kuuma ja tuskainen olo, että on hirvittänyt, kuinka kovasti kuumissaan ja kurjana ne eläinparat mahtavat olla -- ja millainen eläintarha se mahtaa olla, onko niillä siellä siedettävät olot vai ei?
Jos siellä tulee vain surku eläimiä eikä voi tehdä asialle mitään, niin reissu on turha. Toisaalta olen ehkä turhan ennakkoluuloinen, voihan eläintarha olla vaikka kuinka hieno.

Autoja, ihmisiä, kauppoja,
kuumuutta -- Saara

Olin ajatellut, että josko nyt vihdoin sitten olisi sen eläintarhareissun vuoro ja olin miettinyt sitä tälle päivälle. Aamulla avasin vielä opaskirjani ja tarkistin, mitä siellä eläintarhasta kerrottiinkaan. No ensimmäisenä kerrottiin, että sinne ei sitten kannata viikonloppuna mennä, jos ei halua jonottaa joka paikkaan.
Oppaani mukaan paikalliset vierailevat eläintarhassa ja sen läheisellä puistoalueella todella runsaasti viikonloppuisin. Eläintarha houkutti entistä vähemmän.

Suunnitelmat uusiksi siis. Päätin viettää museopäivän ja käydä vaikka useammankin museon kokoelmia ihmettelemässä. Museu Nacional de Belas Artes tuntui kiinnostavalta, sillä opaskirjani mukaan siellä on paljon brasilialaisten kuvataiteilijoiden töitä, joten siinäpä hyvä lähtökohta museopäivälle.
Metrolla Cinelandiân pysäkille ja museota etsimään. Se löytyikin varsin nopeasti ja ovella oli lappu, jossa oli karnevaaliajan poikkeusaikataulut.
Niihin kuului muun muassa se, että tänä viikonloppuna museo oli kiinni. Totta kai, nyt kun turisteja alkaa kertyä kaupunkiin, niin eihän nyt museoita kannata auki pitää tietenkään.

Suunnitelmanmuutos... Olin jo katsellut kartastani, että parin korttelin päästä löytyy seuraava museo, Museu da Fazenda Federal. "Fazenda" kuulostaa korvaani "haciendalta", joten arvailin, mikä lie maatilamuseo mahtaa keskellä kaupunkia olla.
Valitettavasti se jäi arvoitukseksi, sillä ovet eivät auenneet sielläkään. Suunnitelmat siis olivat muuttumassa jo monettako kertaa... Kolmas museo, jota olin ennakkoon tällä suunnalla kaupunkia miettinyt kohteeksi, oli historiallinen museo, jossa Ulla oli käynyt viikolla. Sinne oli kuitenkin kävelymatkaa sen verran, että päätin olla käymättä kolkuttamassa suljetulle ovelle. Olin kuitenkin nyt keskustan kulmilla ja kaupat availivat oviaan, joten käänsin kurssia siihen suuntaan, että josko tämä olisikin shoppailupäivä.

Kuljeskelin, katselin, ihmettelin, mutta mitään ei tarttunut mukaan. Jossain vaiheessa tuli sellainen fiilis, että taidan olla Saaran lähellä ja heti seuraavasta kulmasta kääntyessäni -- siinähän se olikin!
Olin aamulla päivittänyt ostoslistan, joten minulla oli tuoreessa muistissa, mitä vielä pitää hakea ja päätin tehdä nopean pistokokeen Casa Pintoon. Sieltä löytyikin hyvällä prosentilla uusimpia lisäyksiä, joten ei muuta kuin tavarat kantoon ja takaisin kämpille.

Rion kuuluisimpia rappuja tuli taas kavutuksi

Metrossa havaitsin jonkun rannekellosta, ettei se näyttänyt vasta kuin kymmentä vaille kaksitoista, joten hyvää aikaa oli vielä tehdä toinenkin "museoretki" tähän päivään. Josko nyt vaikka pääsisi jonnekin sisälle asti.

Eräs museo, joka minua on kiinnostanut, on Chácara do Ceú, "pikku talo taivaalla" opaskirjani kääntämänä. Se ei ole houkuttanut niinkään kokoelmansa, vaan sijaintinsa vuoksi, koska se on Santa Teresassa korkealla kohdalla.
Olin ennakkoon miettinyt, että jos lähdemme porukalla Santa Teresaan, niin samalla voisin käydä kurkistamassa pikku taloon. Nyt kun kuitenkin museopäiväni ohjelma oli tyhjentynyt, päätinkin suunnata sinne ihan itsekseni. Koska tässä museossa upeinta on sijainti, ei haittaisi, vaikka sekin olisi kiinni.

Kadunvarteen siis ja ensimmäiseen bussiin, jossa lukee Lapa. Sitten skarppina maisemia katsellen, että mennäänkö Lapaan vai eikö mennä... No mentiin, mutta hiukan eri reittiä kuin odotin. Huomasin, että olemme pohjoisempana kuin edellinen bussi, jolla olen kulkenut tälle suunnalle, ja yritin arvailla, olisiko jo hyvä hetki jäädä pois.
Ystävällinen täti huomasi epäröintini ja alkoi kysellä minulta, mihin olen menossa ja millä pysäkillä haluan jäädä. En sitä osannut tyhjentävästi selittää, mutta siinä turistessa huristeltiin parin pysäkin ohi, ennen kuin hyppäsin pois ja aloin paikantaa itseäni kartasta. Ja totta kai -- kannattavinta olisi ollut jäädä pois heti siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran ajattelin, että voisi olla hyvä kohta jäädä pois. Olin jo melkein Sambódromolla asti.

Saman tein kartasta hyppäsivät silmiini sanat Museu do Carnaval. Hämärästi muistelin, että se ei ole karnevaaliaikaan auki (siis ei tietenkään, miksi kukaan karnevaalituristi haluaisi mennä karnevaalimuseoon?), mutta kun nyt huudeilla olin, niin päätin käydä kysymässä.

As ruínas das parque das ruínas

Dromolle kulki pitkä jono paikallisia, siellä oli selvästi jotain tapahtumassa tänään. En yrittänyt pönkeä jonon ohi, vaan kiersin sivuportille kyselemään vartijalta museon perään. Hän selitti vuolaasti jotain, mistä sain juuri sen selvää, mitä olin arvellutkin -- ei museota tänään, vaan show. Yritin kysyä, milloin museo olisi auki. Yllätyksekseni hän vinkkasi minua seuraamaan. Ajattelin jo pääseväni museoon, mutta ei suinkaan. Vartijasetä aukaisi yhtä aitaa sen verran, että päästi minut livahtamaan alueelle ja toivotteli leveästi hymyillen hyvää päivänjatkoa.
Mitäs siinä sitten voi tehdä... Hymyilin ystävällisesti takaisin ja kiittelin kovasti. Vartijan palattua paikoilleen käppäilin kiireesti toiselle puolen ja portista ulos.

Nautiskelin päiväkävelystä Lapassa, katselin kauniita taloja vilvoitin oloani jäätelöllä. Vihdoin edessä häämötti Arcos da Lapa. Sen kulmilta kiipeäminen alkaisi, joten varmuuden vuoksi terästäydyin vielä mangomehulla ja huitaisin vesipullonkin loppuun. Ja kun kerran täällä olin, niin ensimmäisenä kohteena rappuset - Escadario Selarón.
Portaiden jälkeen rinne jatkui mukavassa, noin 45 asteen kulmassa. Hiki valui -- siis ihan normaali olotila täällä. Tankkaus oli tullut kyllä tarpeeseen, ja taukopaikan kiilto silmissä sinnittelin välillä loivempaa, välillä vähemmän loivaa katua ylös. Ylhäällä odotti puisto Parque das Ruínas, ja onneksi myös kahvila, josta sai taas lisää vettä koneeseen.

Näkymiä Santa Teresasta

Puisto osoittautui nimensä veroiseksi, siellä tosiaan oli rauniot. Niiden sisään oli rakennettu portaikko, jotta kuvaamaan pääsi korkealle. Napsin otoksia ja jatkoin sitten Chácaran puolelle.

Museo oli kuin olikin auki! Olipa iloinen yllätys päästä vielä katsomaan näyttelykin. Esillä oli runsaasti talon historiaan kuuluvaa esineistöä ja myös niitä kaipaamiani brasilialaistaiteilijoiden töitä. Talon talvipuutarhassa oli vaihtuvan näyttelyn tila, jossa tällä kertaa oli esillä ulkomaalaisten taiteilijoiden luonnoksia ja piirustustöitä. Nyt on Picasson tuhertelut nähty.
Viihdyin "pikku" talossa taivaalla pitkään, ihastellen taloa, puutarhaa, esineistöä ja näyttelyitä. Hyvillä mielin museopäivän onnistumisesta saattoi sitten suunnata askelet takaisin rinnettä alaspäin.

Olin ajatellut palata hiukan eri reittiä, samaa, jota kävelimme viime reissulla Santa Teresassa, mutta sillä suunnalla olikin tietöitä niin, että pöly nousi, joten reitti ei houkutellut. Kaivoin kartan esiin miettiäkseni vaihtoehtoja ja silloin osuu silmiin lähistölle merkitty Museu do Bonde -- ratikkamuseo! No sinnehän pitää pian ratikkakaupungissa asuvan mennä tutustumaan, eli tossua tossun eteen.
Helpommin sanottu kuin tehty. Löysin helposti aukion, jonka lähettyvillä museo oli. Aukiolta lähti useampi tie ja jotkut niistäkin vielä haarautuivat, joten orientoituminen ei ollut aivan helppoa. Etenkin, kun en ensin meinannut millään löytää juuri sitä yhtä tietä, jonka varteen museo oli mielestäni merkitty.

Kyselin ohjeita paikallisilta, mutta vaikka kaikki neuvoivat johonkin päin, olivat neuvot ristiriitaisia enkä kenenkään opastuksella päässyt perille. Välillä oli ihan pakko istahtaa pienessä kahvilassa kuuntelemassa livemusaa ja keräämässä voimia etsintään. Luulin jo mysteerin ratkeavan, kun yhtäkkiä bongasin etsimäni tien -- se olikin rinnettä nouseva kävelykuja, vaikka näytti kartassa tieltä -- mutta ei suinkaan! Mitään museolta näyttävääkään ei löytynyt.
Santa Teresan ratikka on jäänyt historiaan (toistaiseksi), ja ilmeisesti ratikkamuseo on päättänyt kummitella ja vaihdella paikkaa. Lopulta luovutin.

Lisää samaa kamaa

Jalkapohjat tuntuivat rasittuneilta päivän kaikesta kävelystä, joten otin taksin hotellille. On ollut todella kuuma päivä, johon olen hikoilua lisännyt vielä roudaamalla ostoskasseja ja kipuamalla rinteitä, joten altaaseen pulahdus oli enemmän kuin paikallaan. Sieltähän muukin porukka melkein kokonaisuudessaan löytyi.
Hiukan ehdin levähtää uinnin jälkeen. Yritin ottaa välikuolemapäikkäritkin, mutta liikaa asioita pyöri vielä mielessä, että olisi voinut nukahtaa. Kävimme syömässä ja ryhdyimme säätämään Salgueiroon lähdön kanssa.
Eilen Rioon saapuneet Marjut ja Paavo tulivat hotellille, että saimme hieman sovittua kulkueosallistumiseen liittyviä juttuja. Olimme pyytäneet heidät myös mukaan Salgueiroon.

Tällä kertaa ei mitenkään hosuttu lähtemisen kanssa, ettei turhaan oltaisi paikalla liian ajoissa, ennen kuin mitään tapahtuu. Lähdössä oli muu Roseiran porukka paitsi Ulla, sillä Matti oli tulossa iltalennolla, ja sitten olisimmekin vihdoin täysilukuiset. Matti ehtikin tulla silloin, kun vielä aulassa odottelimme toisen kämpän väkeä alas.
Oli puhuttu, että otetaan ennen lähtöä viereisessä baarissa yhdet caipifrutat, jos heiltä listasta sellaiset löytyy.
Kyllähän heillä oli listassa caipifruta, mutta tilauksesta huolimatta pöytään kannettiin kuitenkin caipirinhat! Elina tilasi appelsiinimehun ja teimme do-it-yourself-caipifrutaa sekoittamalla sitä mukaan.
Vihdoin päästiin metroon asti. Ulkopuolella ei lukenut pääteasemaa, joten hypättiin vain kyytiin ja kysyin sitten joltain matkustajalta, onko tämä oranssin vai vihreän linjan metro. Totta kai se oli väärä, joten sitten taas ulos ja jäätiin odottamaan seuraavaa. Hetki höpöteltiin ja odoteltiin, kunnes havahduttiin huomaamaan, ettei asemalla ole ketään muuta.
Kello oli jo yli kaksitoista, joten eihän metroja enää kulje! Aika oli livahtanut ohitse ihan huomaamatta.

Tämä katu ei heti löytynyt, vaikka se kartassa olikin

Ei auttanut muu kuin nousta maan pinnalle ja hypätä takseihin. Niillä sentään päästiin nopeasti määränpäähän ja siinä mielessä hyvään aikaan, että bateria soitti, kun pääsimme sisälle. Johtuneeko viikonlopusta vai karnevaalien läheisyydestä, varmaan molemmista, mutta paikka oli ihan täyteen ammuttu. Lähellekään lavaa ei päässyt eikä tanssimaan mahtunut, joten ihmismuurin yli yritettiin kuikuilla showta.
Tungos oli niin kova, että Marjut ja Paavo eivät kauan viihtyneet. Harmi, että heidän ensimmäinen sambakouluvisiittinsä osui tällaiseen päivään.

Salgueiron quadra vaikutti kivalta, mutta hiukan ihmettelimme baterian lavan paikkaa. Se oli niin ylhäällä ja vielä pitkän sivun keskellä, että bateria kuului todella huonosti. Ainakin sille puolen salia, josta hiukan näki lavalle. Jos meni toiselle puolen, ei nähnyt mitään, mutta sentään kuuli bateriaa. Positiivinen fiilis Salgueirosta kuitenkin jäi, sinne olisi hauska mennä joskus toiste niin, että mahtuu liikkumaankin.

Sunnuntai, helmikuun 23. 

Sunnuntain iltaohjelmaksi oli päätettu Sokeritoppavuoren valloittaminen. Sinne mentäisiin auringonlaskua katsomaan, joten päivällä oli hyvää aikaa puuhastella muuta.

Urcan raitakiveys

Aloitin päivän kiskomalla uikkarin päälle ja odotin malttamattomasti, että allas aukeaisi. Lopulta olin paikalla niin, että työntekijä vielä pesi pöytiä ja pystytti päivänvarjoja, mutta veteen sai onneksi jo mennä. Muutama kierros viilensi mukavasti, vaikka se väliaikaiseksi jääkin.

Jälleen tuntui olevan yli 40 asteen päivä tulossa, joten kävin lähiextrasta hakemassa parit vesipönikät, ettei pääse loppumaan. Muu meidän kämpän porukka oli lähdössä Ipaneman markkinoille ja sieltä eteenpäin taas rannalle. Omissa suunnitelmissani oli kierrellä Urcassa ennen topalle menoa, mutta en pitänyt mitään kiirettä lähdön kanssa, koska oli sovittu, että nähdään gondolien luona puoli viisi.
Luulin, että Eva, Samuli ja Elina toisesta kämpästä olivat myös olleet menossa markkinoille, mutta Eva ja Samuli viettivätkin pyykkäyspäivää. Elina kävi kysymässä ohjeistusta, kuinka hän löytää Sokeritopan juureen. Neuvoin, mistä bussit menevät, vaikka ei aina kannata luottaakaan siihen, mitä bussissa lukee, vaan kysyä vielä rahastajalta.


Sen jälkeen, kun olen neuvonut toista, onkin hyvä lähteä itse kokeilemaan, pääseekö niillä neuvoilla yhtään mihinkään. Ensimmäisellä pysäkillä heti bongasin taulusta bussin 107, joka menisi Urcaan. Ja saman tien sellainen oli melkein kohdalla, joten äkkiä viuhdoin sille, mutta mokoma ei pysähtynyt. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin viittonut niin myöhään, joten odotin seuraavan. Mutta vaikka huidoin sille jo hyvissä ajoin, bussi huristeli jälleen ohi.
Aloin epäillä, että bussin pysäkit ovat vaihtuneet suuressa uudistuksessa ja kukaan ei ole tietenkään vielä kerinnyt käydä vaihtelemassa tietoja pysäkeille (ei tietenkään, vastahan siitä on viikko! Ensi vuonna tähän aikaan ehkä...) Kävelin siis seuraavalle pysäkille ja siellähän oli samat tiedot. Tämä aiheutti hieman epäluuloisuutta, mutta odotin silti seuraavan bussin -- ja sama toistuu! Luovutin ja hyppäsin taksiin.

Sanoin kuskille, että haluan Urcaan, mutta en yhtään yllättynyt, että hän vei minut sinne, mistä gondoli lähtee. Ei siinä mitään, kävin ensin kurkistamassa, mistä Morro da Urcan kävelypolku lähtee. Olin nimittäin kysellyt, haluaisiko joku lähteä kanssani kävellen ensimmäisen nousun.
Ullan opaskirjasta olin vakoillut, että Urcalle johtava polku lähtee Claudio Coutinhon kävelytieltä. Kirja kertoi, että reitti on merkitsemätön, joten halusin vilkaista, kuinka helppo sen alkupää on löytää.
Polku löytyikin hyvin helposti, etenkin kun sitä pitkin kulki koko ajan väkeä. Kurkistelin, millaisia kenkiä heillä oli jalassaan, sillä itselläni oli vain sandaalit. Suurin osa kiipeili lenkkareissa tai muissa tukevammissa kengissä, mutta joku näytti tulevan pelkillä fläbäreilläkin, joten arvelin selvityväni.

Arvatkaa kumpaan suuntaan yksisuuntainen katu

Oli hyvä asia, että kävin kurkistamassa lähtöpaikkaa ennakkoon, sillä siellä oli ilmoitus, että lippuja gondoleihin myydään vain Praia Vermelhan asemalla eikä muualla. Käsittääkseni aikaisemmin on voinut tehdä niin, että kiipeää Morro da Urcalle ja ostaa sieltä lipun nousuun Sokeritopalle, mutta selvästikään näin ei enää ole käytäntö.
Kävelin Claudio Coutinhon päähän asti ihailemaan merimaisemaa. Sitten luvassa oli kierto vuoren toiselle puolen, Urcaa tutkiskelemaan. Viime reissulta muistin Urcan viehättävänä, jo parhaat päivänsä nähneenä ja uneliaana pikku paikkana, ja sellaiseksi sitä edelleen kuvaisin. Urcan rannalla riitti väkeä ja mekkalaa, mutta kadut olivat hiljaiset, jos lähti yhtään sisemmäs. Rantakadulla oli jälleen kalastajia, mutta en nähnyt kenenkään saavan kalaa.
Kun Barra on Rion Hervanta ja Santa Teresa on Pispala, niin mietin, että Urca voisi sitten olla vaikkapa Rion Rauhaniemi -- kaikesta muusta erillään, yhden tien päässä pikkuinen kaupunginosa, jossa ei muuten juurikaan ole elämää, mutta löytyy sieltä sentään suosittu uimaranta, venesatamat ja kauniit rantamaisemat.

Auringonlaskua

Urcassa ei monta katua ole ja suurimman osan niistä ehdin kulkea päästä päähän. Löysin talon, jossa Carmen Miranda asui silloin, kun työskenteli Urcan kasinolla. Silloin, kun täällä vielä sellainen oli. Viihdyin pitkän aikaa rantakadulla, seurailin kalastajien puuhia, ohi lipuvia veneitä ja uimareita. Lopulta katsoin parhaaksi löytää jotain syötävää, jotta olisi energiaa nousta Urcan kukkulalle.
Olin tapaamispaikalla hyvissä ajoin ja vilvoittelin varjossa. Viimeisimmäksi, kun olin astemittarin nähnyt, se oli näyttäny 43 astetta. Paras mahdollinen ilma harrastaa vähän liikuntaa, ettei pääse vilu yllättämään.

Elina löysi perille, hän oli onneksi saanut neuvoja paikallisilta, että päätyi oikeaan bussiin. Pian paikalle pelmahtivat muut seiskakerroksen asukkaat ja porukka oli kasassa. Pirzu, Jonna ja Ulla aikoivat nousta gondolilla, Jossu, Elina, Matti ja minä lähdimme kiipeämisreitille. Rauhaniemi-vaikutelma jatkui mielessäni, kun taivalsimme luontopolkua. Tosin maasto nousi aika jyrkästi ja kasvillisuus oli vähän erilaista. Harvemmin Rauhaniemessä asuessa tuli apinoitakaan polulla tavattua. Täällä ne tulivat ihmettelemään puuskuttavia retkeilijöitä.

Polun ensimmäinen puolikas oli jyrkähköä nousua ja välillä hyvinkin hankalaa maastoa, niin että välillä jo hiipi mieleen epäilys, kuinka mahdan tästä selvitä, jos vielä vaikeammaksi muuttuu. Iloinen yllätys oli kuitenkin, että suunnilleen puolivälissä maasto muuttui eikä nousua enää ollutkaan paljon.
Maisemista nauttiminen onnistui jo paljon paremmin ja matkan varrella oli näköalapaikkoja (ilman minkäännäköisiä kaiteita, tietenkin, me missään EU-alueella olla...). Reitti oli tosiaan merkitsemätön ja aina välillä siitä erkaantui sivupolkuja, mutta onneksi liikkeellä oli sen verran väkeä, että aina joku huiski meille, kumpaan suuntaan pitää jatkaa.
Vihdoin päästiin Urcan kukkulalle. Nousu oli vienyt mehut jaloista ja vedet pullosta, joten tankkausta tarvittiin. Etenkin Elinalta oli veto pois, kun aikaerorasituskin painaa vielä päälle toisin kuin muilla. Ampiaiset hiukan häiritsivät rentoutumista, mutta maisemista nautittiin.
Sitten gondolilla ylös topalle, ja sieltähän ne parhaat näkymät avautuvatkin. Katseltiin auringonlaskua ja kaupungin valojen syttymistä.

Maanantai, helmikuun 24. 

Vaikka en paljon eilen illalla venytellytkään, niin se vähäkin tuli varmasti tarpeeseen. Ihme kyllä jaloissa ei eilinen nousu rinnettä ylös tuntunut. Tänään ohjelmassa on Salgueiron passistan ja Renascer de Jacarepaguán muusan Egilin tanssikurssi. Se alkoi vasta kahdeltatoista, joten aamupäivästä olimme ajatelleet pestä pari koneellista pyykkiä.
Allaskin kangasteli mielessä. Jotenkin muistelin viime reissun jäljiltä, että maanantaisin allasta huolletaan ja sinne ei pääse. Ja viime maanantaina se tosiaan oli kiinni. Eilen illalla, kun tulimme syömästä, olin kysynyt portieerilta, onko allas huomenna auki vai kiinni. Hän päätti olla huomioimatta sanan "huomenna" ja piti pitkät puheet siitä, ettei altaalle voi nyt mennä, on liian myöhä. Kun hän vihdoin käsitti, mitä kysyn, hän vastasi altaan olevan auki huomenna, mutta tiskillä nojaillut, talon asukkaalta vaikuttava rouva alkoi väittää vastaan, että eihän ole. Arvoitukseksi jäi...
Sitten yritin pyytää valmiiksi pesukonepoletteja, mutta siitäkin portieeri riemastui, että ei näin myöhällä enää pyykkiä saa pestä. Huomiseksi! Ei mene perille, hän oli sitä mieltä, että tulkaa huomenna hakemaan.

No näinhän me tehtiin. Käytiin toteamassa, että allas on kiinni, kun on maanantai. Mentiin sitten pyykille, mutta pyykkitupaakin huolletaan, kun on maanantai! Sinne sentään pääsee kahdentoista jälkeen.
Hoidettiin sitten lähikauppareissuja ynnä muuta. Hain Roseiraa varten tämänvuotisen enredolevyn ja myös videon, joka ilmeisesti sisältää ainakin lippuparien esityksiä. Nähtäväksi jää.
Tanssikurssille meitä lähti lopulta kuusi, sillä Kati oli flunssainen ja hänellä oli muutakin workshopia luvassa jo tälle päivää. Tennismailoja ei otettu mukaan, mutta niitä korkokenkiä yritettiin haalia, kun näin oli ohjeistettu. Suotta jännättiin, menevätkö ne turvonneisiin jalkoihin, sillä loppuviimeksi niitä ei käytettykään ollenkaan.

Egili oli tosi hurmaava nainen ja kurssi ihan antoisa. Samba no pén kanssa oli kuitenkin säätämistä, koska hän halusi painottaa sen taakse ja ainakin minulla meinaa väkisin kääntyä paino eteen, kun sitä on hampaat irvessä opetellut painottamaan eteen.
Ensimmäinen tunti oli vain meille ja toiselle tuli mukaan ruotsalaisporukka. Egili puhui meille esiintymisen ja fiiliksen välittymisen merkityksestä. Niissä tosiaan on suomalaisilla paljon opittavaa (jos nyt ihan kaikki brassitkaan eivät superesiintyjiä ole).

Kurssi oli Copacabanalla ja Elina oli varustautunut bikineillä pulahtaakseen tanssimisen jälkeen mereen. Me muut matkasimme metrolla kämpille toiveikkaina siitä, että jos allas olisikin nyt iltapäivästä auki. No eihän se ollut, vaan huomenna vasta... Pyykkiä päästiin kuitenkin pesemään. Sain poletteja tiskiltä ja onnistuin pudottamaan yhden hississä niin, että lähes listin sillä jonkun pienen eläimen. Sekä kituva kärpänen että poletti olivat niin sopivasti oven urien railossa, ettei kummankaan hyväksi voinut tehdä mitään.
Tanssimisen jälkeen tunsin, kuinka jalkapohjia kuumotti. Yritin hiukan lepäillä kämpillä, että jaksaisin illalla tanssia sitten uudestaan.

Maanantai tarkoittaa Estácio de Sán treenejä. Nyt olemme koko kulkueeseen lähtevä porukka tulossa paikalle. Viime maanantain treenithän menivät ohi minun lisäkseni Jossulta, Elinalta ja Marjutilta.
En muistanut ihan tarkkaan, mitä oli puhuttu Marjutin kanssa tapaamisajasta. Ensin oli sovittu puoli kahdeksan, mutta sitten oli mietitty, että pidetään laulutreenejä ennen sitä, enkä ollut enää varma, olisinko sanonut hänelle puoli seitsemän tai seitsemän. Ruokailu venähti kuitenkin niin pitkäksi, että pääsimme aloittelemaan laulutreenejämme vitoskerroksen kämpässä vasta hyvän matkaa seiskan jälkeen. Marjut & Paavo liittyivät seuraan puoli kahdeksan maissa.

Taas siinä oppi uusia kohtia, kun vain veivattiin biisiä ympäri. Alan olla jo voiton puolella sanojen muistamisessa. Melodian suhteenhan tukeudun aina siihen, että karnevaaleilla laulaminen on rytmikästä huutamista. Mikä melodiasta puuttuu, sen voi aina korvata volyymilla. (Aina jaksan ihmetellä, jos joku harmittelee, kun biisi menee liian ylös eikä siihen pääse -- no sitten laulaa vain alempaa. Vaikka koko biisin samalla nuotilla, jos niikseen tulee.)

Takseilla Estácioon, missä treenien piti alkaa kahdeksalta ja ne pyörähtivät käyntiin joskus kymmenen jälkeen. Normimeininki siis.
Vaikka kyllähän fiilis oli odottamisen arvoinen. En tiedä, kuinka moni paikallinen jaksaa treeneissä vetää ihan täysillä, mutta meille oli niin upeaa päästä mukaan jo treeneihinkin, että mitään ei säästelty.
Treenien lopuksi meidät ohjattiin jonoon ja hetken oli epäselvää, mitä siinä oli tapahtumassa. Sitten tajusin muiden alamme ihmisten selityksistä, että meillä pitäisi olla kortti, jolla saadaan lappu, jolla saadaan puvut sitten keskiviikkona tai torstaina. Meillähän ei mitään korttia ole, vaan Carlosilla, joka on puvut maksanut.

Alassamme tanssii englantia puhuva Renato, jonka kanssa selvittelimme asiaa. Hän arveli, että saisimme lippulaput henkkareillakin, jos kaikilla on ne mukana. Kaikilla ei ollut ja epäilen suuresti, olisiko se onnistunutkaan, koska en tiedä, millä nimellä Carlos on puvut varannut. En ainakaan missään vaiheessa ole antanut hänelle alaan tulijoiden sukunimiä.
Ja vaikka moni muu asia täällä hoidellaankin vähän vasemmalla kädellä, niin silloin, kun kyse on byrokratiasta ja jonottamisesta, brassityyliin kyllä kuuluu tarkkuus. Jonota tässä kortti, jolla voit jonottaa tuossa lapun, jolla voit jonottaa jossain muualla pukusi...
Renato kuitenkin ystävällisesti selvitteli asiaa meille ja onnistui saamaan paikalla Patrician, jonka Carlos oli minulle esitellyt edellisenä maanantaina. Hän on jonkin sortin koordinaattori ja lupasi ottaa yhteyttä Carlosiin. Eiköhän mekin pukumme saada keskiviikkona tai torstaina (uskoo, ken näkee...).
Kaiken säädön ohella sain sentään selvitetyksi erinäisiä asioita: Alan nimi on "Igrejas", eli esitämme kirkkoja! Espanjalaisittain Enriquen ala :D Lisäksi Renatolta selvisi, että kulkueen kokoontumispaikka on Balançan puolella ja siellä pitäisi muka olla kello 22, kun kulkue lähtee 01.
Treenien jälkeen poikettiin vielä lähibaariin uuden ystävämme kanssa. Baarissa oli niin kova meteli, ettei keskustelusta porukassa kyllä mitään tullut. Lisäksi istuttiin aika tiiviisti eikä pöydän alla ollut juuri tilaa venytellä jalkojaan, joita nyt pisteli ja kuumotti. Melko pian siitä sitten suunnattiinkin kämpille.

Kaikesta säädöstä huolimatta ihan loistava päivä, paitsi että mulla oli joku paha karma eläinten suhteen. Ensin vahinkolistin kärpäsen pudottamalla pesulapoletin sen päälle (yrittäkääpä tarkoituksella joskus, ei varmaan ole helppoa!) ja illalla kun palattiin kämpille, lepakko lensi mun kättä päin ja tuupertui hetkeksi katuun suuntavaisto sekaisin. Ilmeisesti se kuitenkin selvisi jatkamaan matkaansa.

 Tiistai, helmikuun 25. 

Oli sovittu Elinan kanssa, että lähdetään heti aamusta Saaraan. Elina ei ollut vielä siellä käynyt ja minulla oli toiveissa saada kaikki loputkin ostokset tehtyä. Tosin urakka on muuttanut muotoaan tässä jo moneen kertaan... Viime viikolla iloitsin, että lähes kaikki on jo ostettu, mutta sittenhän niitä listoja vasta rupesi pukkaamaan sähköpostiin. Viimeisin tuli eilen illalla.
Joku jo ehti kysäistä, mihin Tampereen kaupunginosaan Saara vertautuisi. Ei mihinkään, sellaista ei ole Suomessa. No ehkä Stockmannin hullut päivät, jos joku järjestäisi ne Tiimari-kamalla isossa saunassa, voisi päästä tunnelmaltaan lähelle.

Lähdettiin Elinan kanssa heti aamukasilta liikkeelle, että ehdittiin ensimmäiseen Caçulan bussiin. Niinpä, eihän minun enää pitänyt siellä käydä, mutta ei aina mee niin kuin haaveillaan... Onneksi sentään aamusta ei ollut kova ruuhka, joten päästiin hyvin São Cristovãon suuntaan.
Vielä iloisempi yllätys oli se, että tavara oli jonkin verran vaihtunut! Olin kysellyt helminauharullista viimeksi ja myyjä sanoi minulle, että jos pääsen joskus karnevaalien jälkeen tulemaan, niin silloin niitä varmasti on. Kun en vaan pääse... Mutta nyt oli kaksi sellaista rullaa, joita olen etsinyt, joten muutaman ylivedon sai taas tehdä ostoslistaan.
Kaikki on ostettu, mitä oli alkuperäisessä listassa. Lisälistoilta tavaraa puuttuu, edelleen.

Paluumatka Caçulasta olikin sitten tuttua touhua viime maanantain jäljiltä. Ruuhkassa edettiin nykäisy kerrallaan ja taas seistiin. Hypähtelevä kyyti, kuumuus ja hapettomuus saivat Elinan olon huonoksi, mutta onneksi selviydyimme takaisin Saaraan asti. Siellä pidettiin tankkaustauko appelsiinimehulla.
Jatkoimme ostoskierrosta ja erkaannuimme omille teillemme. Viimeisimmäksi olin jättänyt Silmerin, kun se on metroaseman lähellä, mutta osuin sinne johonkin keskipäivän ruuhkaan, kun kauppa oli niin täyteen ammuttu, ettei siellä mahtunut kääntymäänkään. Kun ei tehnyt mieli mennä sisään, marssin siis metroon ja kämppää kohti. Tässä vaiheessa ei kaivannut muuta kuin altaalle viilentymään...
Metrossa havaitsin jonkun kaverin rannekellosta, että se näytti vasta puoli yhtä! Ehtisin loistavasti uiskennella, lepäillä, haukata jotain ja käydä vielä iltapäivällä toisen kierroksen sambakaupoilla. Vähintäänkin nyt siellä Silmerissä, kun lisää strassinauhapaketteja pitää hakea ja puuhkien värivaihtoehtojakin taas tiedustella.

Altaalla ei ollut muita ja nautiskelin kaikessa rauhassa lojumisesta hyvän tovin. Akut täynnä virtaa oli sitten taas hyvä lähteä liikkeelle.
Välillä tsekkasin facebook-viestit ja sähköpostit, koska odottelemme tänään tietoa Carlosilta, onko hän onnistunut järjestämään meille vierailun Cidade do Sambaan huomiselle. Lisäksi olen viestitellyt Will da Bola Pretan kanssa, josko me tällä reissullani onnistuisimme kohtaamaan. Oli ollut Willin kanssa alustava puhe tästä päivästä, mutta hänestä ei edelleenkään kuulunut mitään, kuten ei Carlosistakaan.

Ei kait siinä mitään, lähdin päivän toiselle ostosreissulle.
Tänään oli vatsa tuntunut hieman levottomalta, joten olin vältellyt syömistä ja juonut paljon vettä. Kun Saaraan pääsin, tuli kokeiltua yhdellä salgadolla, että näin tosiaan on -- ei kannata syödä.
Harmillista sinänsä, koska tänään oli suunniteltu, että menisimme illalla johonkin Churrascariaan oikein kunnon illalliselle ja sen jälkeen voisi vielä lähteä Lapaan, josko sieltä löytyisi elävää musiikkia.

Kun sitten palasin kämpille, oli olo entistä heikompi. Nappasin pilleriä naamaan ja lepäsin. Siinä olikin sitten loppuillan ohjelma minun osaltani; Välillä oli ehkä toinen silmä auki, enimmäkseen kumpikin kiinni.
Williltä oli tullut odottamani viesti, että tänään ei onnistu, mutta sovimme uuden yrityksen torstaille. Carlosista ei kuulunut sähköisesti mitään, mutta hän oli poissa ollessani soittanut.
Ulla oli onnistunut puhelimessa sanomaan sen verran, että Carlos soittaisi viitoskerrokseen, jos Elina ymmärtäisi paremmin. Elinakaan ei ollut saanut paljonkaan selvää, mutta oli sanonut Carlosille, että tämä ottaisi minuun yhteyttä Facebookissa. Sitä odotellessa...

Nukumme Jossun kanssa olohuoneessa ja päiväksi nostetaan patjat seinää vasten. Toinen niistä oli kaadettu lattialle ja siinä vetäisin ensin päikkärintapaista, jonka katkaisi se, kun toinen patja päätti kaatua päälleni. Kömmin patja-ihmis-purilaisen välistä pois ja nousin kasan päällimmäiseksi jatkamaan.
Jonna ei lähtenyt muiden kanssa Lapaan, joten heräilin, kun hän palasi kämpille. Siinä jonkin aikaa turistiin, onnistun vähän syömäänkin ja sain vihdoin sängyn laitetuksi niin, että olikin taas mukava mennä nukkumaan. Se vissiin tuli tarpeeseen, kun en muista, milloin olen täällä viimeksi nukkunut näin paljon ja näin syvää unta.

Keskiviikko, helmikuun 26. 

Carlosilta oli tullut yön aikana viesti Facebookiin, että hän on tänään tulossa hotellille klo 11.30 ja että hänen asiansa koskee Cidade do Sambaa ja pukujamme. Viestissähän ei tietenkään voinut kertoa, onnistuuko Cidaden reissu tälle päivälle, koska se olisi tehnyt meidän elämämme liian helpoksi. Ihan siltä varalta, että onnistuu, olivat kaikki käynnistä kiinnostuneet nyt sitten nalkissa tuohon asti, että kuulisimme lisää.
Edellisillan lepo ja tropit tekivät tehtävänsä ja vatsa kesti taas normaalia syömistä. Olisi ollut siis mukava viettää kunnon seikkailupäivä ja lähteä liikkeelle ajoissa, mutta ei voi mitään. Säädön määrälle ei täällä ole rajaa.

Taas odotin malttamattomasti, että kello tulisi yhdeksän ja pääsisin altaalle. Serviisihissi, jota uimapukuistenkin on käytettävä, oli päällystetty joillain pehmustuskankailla. Jossain vissiin tehdään remonttia. No, siitähän olikin jo aikaa, kun olen viimeksi ollut suljettuna pehmustettuun koppiin, että ehkä oli jo aikakin.

Rantavilskettä Lemessä

Olinkin taas kerran altaassa ensimmäisenä, uin muutaman kierroksen ja lekottelin. Vähitellen alkoivat muutkin löytää tiensä veden ääreen. Kämpän tyhjetessä katsoin hyvän hetken tulleen räjäyttää edellisillan ostoskassit pitkin olohuonetta.

Taas sitten merkkailin, räknäilin ja ihmettelin, mitä on tullut ostettua ja kenelle. Siinäkin puuhassa ollaan onneksi hyvin voiton puolella. Saa nyt nähdä, onko ostokset tässä, vai vieläkö ilmestyy aikatauluun joku hyvä hetki poiketa krääsäkauppoja ihmettelemään.
Pakkailin tavaroita jo matkalaukkuunikin hyvillä mielin. Omat tavarathan minulla menevät käsimatkatavaroihin, on sen verran tilava reppu siihen tarkoitukseen. Olin ajatellut, että voisin täällä ostaa toisen ruumaan menevän laukun, mutta ei ole sopivaa tullut kohdalle.
Ja osa tavaroista on kuitenkin tarkoitus ahtaa muidenkin laukkuihin, niin en ehkä välttämättä tarvitsekaan. Täytyy kuitenkin pitää silmät auki.

Vihdoin kello tuli puoli kaksitoista ja kaikki ilmaantuivat kämpäämme, myös vitosen porukka. Kahdentoista maissa ekat luovuttivat, kun Carlosista ei mitään kuulu ja puoli yhteen mennessä loputkin. Laitoin Carlosille viestin, että emme jaksaneet odottaa, mutta olen illalla jälleen paikalla, jos täytyy lähteä Estácioon pukuja hakemaan.
Olin aika epäilevästi suhtautunutkin siihen, mahtaisiko tälle päivälle Cidade do Samba -vierailua tulla. Olisi pitänyt luottaa intuitioonsa ja puhaltaa peli poikki jo eilen, kun Carlosilta ei mitään suoraa vastausta kysymykseen saanut. Olisi voinut tämän päivän viettää jotenkin muutenkin kuin kämpällä hengaillen. Nyt on puoli päivää mennyt "hukkaan" siinä mielessä, että mitään pitkää retkeä ei voi ajatellakaan. Huomenna sellaisen teen, oli suunta sitten mikä hyvänsä.

Aallot eivät olleet kovin korkeita

Heitin kuitenkin kassin olalle ja lähdin talsimaan bussipysäkille. Tänään ei ole mitään väliä, mitä bussissa lukee, hyppään ensimmäiseen, jolla on nokka etelää kohti ja joka pysähtyy kohdalle.
Sellaisella bussilla päädyin sitten Copikselle, Lemen päähän. Istuin auringossa nauttimassa kylmän caipirinhan ja totesin, että paljon ei ohjelmaa päivään tarvita, että voi olla tyytyväinen -- tämä riitti ihan erinomaisesti. Ainut mikä tökkii on se, että en voinut valita päiväohjelmaani itse, vaan joku muu teki sen puolestani.

Kävelin Copacabanaa, kävin upottamassa varpaat hiekkaan ja sitten hypin äkkiä sieltä pois, koska hiekka oli kuumaa. Välillä kiersin vähän kauppakadun puolta, mutta mitään mielenkiintoista ei osunut silmiin. Kun bussi pysähtyi juuri kohdalleni, hyppäsin siihen ja katsoin, että minneköhän tällä päätyy.
Näin viittoja, joiden mukaan lähestyttiin Santa Barbaran tunnelia, ja hoksasin, että olen Laranjeirasissa. Kävelymatka kämpille tuskin järin pitkä, joten jäin bussista.
Käppäilin Flamengon suuntaan ja odottelin, milloin osaisin paikantaa itseni karttaan. Se tapahtui Lojas Americanasin kohdalla, vaikka ensin en meinannut tajuta, että se on se meidän naapurin "Vapaa Valinta", kun tulin eri katua ja eri suunnasta kuin yleensä. Nappasin mukaan lukemista lehtikioskista ja menin välillä kämpille hengailemaan, kun sitä ei olekaan tänään tullut tehtyä.

Carlosilta putkahti sitten viestiä, ettei hän ollutkaan ehtinyt tulla aamupäivällä, kun oli niin kiireinen muiden turistien kanssa, sellaisten, jotka maksavat hänelle. Olikohan tämä nyt kuittailua jostakin? Maksaisin ihan mielelläni ekstraa siitä hyvästä, että hän olisi paikalla itse ilmoittamaansa aikaan ja sanoisi suoraan aina, jos jokin ei onnistu.
Ei nimittäin ollut sanaakaan enää Cidade-vierailusta... Sen sijaan pukuja hän lupasi tulla tänä iltana meille hommaamaan. Sovimme näkevämme kahdeksalta Estáciossa.

Copacabanaa pitkin

Myös Will da Bola Preta viestitteli jälleen kerran vaihtaakseen sekä tapaamisaikaa että tällä kertaa myös paikkaa. Hän ei voikaan tavata minua neljältä Largo do Machadolla, koska heillä alkaa show viideltä Copiksella ja voisi tulla vähän kiire. Ei kait siinä, sovin, että nähdään Copiksella.
Tosin jos tämä on yhtään samanlainen kuin meidän edellinen "tapaamisemme" juuri ennen showta, niin siellä on miljoona ihmistä paikalla ja pikkuisen vaikea löytää joukosta FB-kuvan perusteella yksi mies, jota en ole koskaan livenä tavannut.
Ei se mitään, ihan kiva mennä Copikselle kuuntelemaan Bola Pretaa :)

Tein pienen iltakävelyn Largo do Machadon tietämillä. Karnevaalien lähestyminen näkyy; liikkeellä oli soittoporukoita ja muitakin esiintyjiä. Kurkistin hieman myös torin laidalla olevaan kirkkoon, mutta siellä oli jotkut menot käynnissä, niin jäin eteiseen ihastelemaan patsaita ja koristeita.
Poikkesin vielä hotellilla jututtamassa vitoskerroksen väkeä. Kiinnosti kuulla, oliko Elina saanut vastausta matkatoimistosta, josta olimme tiedustelleet retkeä Tijucan sademetsään huomiseksi. Näyttää kuitenkin siltä, että retki on vasta perjantaina, jos se nyt edes onnistuu.
Jos sademetsä onkin perjantaina, niin huomiselle siirtyisi siis perjantaille kaavailemani retki eläintarhaan.

Kysyin, lähtisikö Elina mukaani Estácioon hakemaan pukuja. Olin ajatellut meneväni yksin, mutta sitten mieleen putkahti, että todennäköisestihän homma ei mene putkeen, vaan siellä kökitään taas pari tuntia, joten seura voisi olla tarpeen.
Ellun kanssa sitten hyppäsimme taksiin ja hurautimme Estácioon.

Hissiin mahtuu 7, joista yhden paidassa on numero 8

Ihme kyllä Carlos ilmestyi paikalle sovittuun aikaan. Sehän ei tietenkään vielä tarkoittanut mitään sen suhteen, että mitään tapahtuisi sovittuna aikana. Iso määrä ihmisiä sambakoululla kyllä pyöri, ja sisään kannettiin pukujen osia, joita lajiteltiin aloittain pinoihin salissa.
Teimme pienen kurkistelukierroksen, mitä kaikkea sieltä löytyikään, ja harmittelin, että en ollut ottanut kameraa mukaan. Baianoilla oli käynnissä vanteiden pujottamisen operaatio. Mietimme, pitäisikö tarjoutua auttamaan. Katselimme kuitenkin vielä ympärillemme.
Toiselle puolen salia oli kannettu valtava keko superlonista tehtyjä, ihmisen kokoisia nukkeja, joilla oli punaiset paljettimekot. Ryhmä naisia kiskoi nukeille pinkkejä sukkahousuja jalkaan. Elinan kanssa totesimme, että sukkahousuja mekin osaamme pukea, joten tämä on meidän hommamme.

Kesti hetki, että saimme espanjan ja portugalin sekoituksella selitettyä naisille, että haluamme auttaa. He toivottivat apukädet tervetulleiksi ja sitten pääsimme kokeilemaan, kuinka helppoa superlonjalkaan on kiskoa sukkiksia. Arvelin, että kyllä se vähän helpommin käy kun rimpuilevalle lapselle, mutta Ellu ei allekirjoittanut tätä. Tosin hänellä nyt onkin enemmän kokemusta lasten pukemisesta.
Viitisentoista nukkea saimme housutettua kahteen pekkaan, kun valmista tuli. Nukkeja oli kaiken kaikkiaan ehkä noin sata. On kyllä mielenkiintoista nähdä, mihin ne oikein mahtavat tulla -- vaunuun luultavasti? Vai osaksi jotain asua?

Aina sukkahousutyömaa kökkimisen voittaa. Aika oli kulunut mukavasti ja pian jo pääsimmekin seuraamaan, kuinka meille koottiin asujen osia jätesäkkeihin. Selvisi myös, että alushameemme eivät olekaan vielä valmiit, vaan ne pitää hakea erikseen joko huomenna tai perjantaina.
Arvelin, että saattaisimme mahtua yhteenkin taksiin, tai jos ei, niin sitten otetaan kaksi taksia. Carlos kuitenkin toppuutteli, että hänellä on kaveri, jolla on iso auto, ja tämä voi hakea meidät. Jäimme siis odottamaan.
Odottelimme ja odottelimme. Ensin sisällä, sitten ulkona. Sitten siirrettiin vielä kerran kamoja paikkaan, johon oli helpompi pysäyttää auto. Lähellä oli pino roskasäkkejä, joten on syytä olla tarkkana, minkä kasan ottaa kyytiin.
Carlosin kaveria ei näy ei kuulu. Sanoin hänelle pariin otteeseen, että mitä jos vain pysäytetään kaksi taksia. Mutta ei, kun kaveri kuulemma oli jo tällä kadulla, ei menisi enää kauan... Paitsi ettei ketään koskaan tullut. Ja melkein tunnin ihan turhan odottelun jälkeen ryhdyttiin huitomaan takseille.

Siinä odotellessa Carlos oli yhtäkkiä ottanut puheeksi Cidade do Samban -reissun, joka kuulemma onnistuu huomenna. Olin suuresti epäileväinen tämän päivän turhaakin turhemman kämpällä hengailun jälkeen. Carlos kuitenkin vakuutteli, että huomenna se tapahtuu.
Sovimme, että hän hakee meidät hotellilta kymmeneltä. Hetken päästä hän ryhtyi kuitenkin vekslaamaan aikaa myöhemmäksi ja minulla kasvoi tatti otsaan samaa vauhtia. Yksitoista on liian myöhäinen lähtö, puoli yhteentoista voidaan venyä.
Tosin en hämmästy tippaakaan, mikäli hän hakee meidät kymmeneltä Cidadeen ja sitten siellä istutaan kaksi-kolme tuntia odottamassa jotakuta, jonka pitäisi päästää meidät sisään...
En nyt oikein tiedä, mitä tekisin. Olisin halunnut huomenna eläintarhaan -- koska tänään piti mennä Cidadeen! Olisin vallan mainiosti voinut mennä eläintarhaan tänään, jos Carlos olisi onnistunut viestimään sen verran, että olisi jo Facebookissa kertonut, että vaunupajoille pääsee torstaina. Nyt ne ovat sitten samalla päivällä, joten toinen jää pois (koska iltapäivällä olen ihan toisella puolen kaupunkia, Copiksella kuuntelemassa Bola Pretaa). Ja ne puuttuvat puvun osatkin pitäisi hakea kahdelta...

Tosin jos Tijucan-retki ei onnistukaan perjantaille, voin mennä eläintarhaan silloin, mutta vaunupajoille on mahdollisuus päästä vain torstaina. Toisaalta taas viettäisin niin mieluusti huomenna täysin omaehtoisen, kaikesta käkkimisestä vapaan päivän vastapainoksi tälle päivälle (ja tuleville, koska karnevaalithan ovat 50-prosenttisesti pelkkää odottelua). Täytyy katsoa, mikä on fiilis huomisaamuna.

Saimme puvut ja itsemme lopulta ängettyä yhteen taksiin. Kämpillä sitten naurettiin kirkkoasujamme -- niissä ei pääse vilu yllättämään! Ja sadekaan ei karnevaaliyönä haittaa, koska pukuun kuuluu kumisaappaat!

Torstai, helmikuun 27. 

Kirahvit on aina symppiksiä <3

Hankkiuduin lähtövalmiuteen kello kymmeneksi. Olin ajatellut, että jos Carlos ei ilmesty puoli yhteentoista mennessä, niin lähden ohjuksena kohti eläintarhaa. Minuutin yli kymmenen huomasin toivovani, ettei hän tulisi ennen puolta. Totesin asian ratkenneen ja että lähden kohti Quinta da Boa Vistaa joka tapauksessa. Jonna päätti lähteä mukaan.
Alakerrassa sitten törmättiinkin Carlokseen ja oli mukava voida iloita hänen näkemisestään muiden puolesta -- että he pääsisivät myös viettämään hauskaa päivää. Vaunujen kurkkiminen tässä vaiheessa on aina kivaa ja on erityisesti kiva nähdä sitten muutaman päivän päästä, miltä ne valmiina näyttävät. 
Omasta puolestani kuitenkin nautin ajatuksesta, että aion taas tehdä jotain, mitä en ole aikaisemmin täällä tehnyt.

Jonnan kanssa siis metroon ja São Cristovãon asemalle. Maracanãn stadion näkyi sinne hienosti. Siinäpä muuten jotain, mitä voisi yrittää sitten ensi kerralla ehtiä tehdä: käydä katsomassa jalkapallo-ottelun tunnelmaa tuolla.

Tökeröä kuvata toista suihkussa, mutta näin nyt kävi

Quinta da Boa Vista on, jos oikein ymmärsin, entinen keisarillisen palatsin puistoalue. Ja kyllä se palatsikin kukkulalla on edelleen, nyt siellä toimii museo. Jonkin aikaa kävelimme ympäriinsä puistossa ja ihastelimme hiljaisuutta.
Aina kun täällä pääsee hetkeksi pois liikenteen pauhusta, hiljaisuuden todella kuulee. Ne hetket ovat tältäkin reissulta jääneet mieluisina mieleen, esimerkiksi Parque Lagessa ja Sokeritopalla, sekä aivan erityisesti Chácara do Ceússa, kun olin talon puutarhassa täysin yksin, hiljaisuuden seinämien ympäröimänä.

Löysimme eläintarhan ja lähdimme kiertelemään. Mitään karttaa alueesta meille ei annettu, joten toivottavasti mitään mielenkiintoista ei nyt sitten jäänyt näkemättä.
Etukäteenhän oli hiukan mietityttänyt, onko eläimillä siellä hyvät olot. Nyt eläintarhan nähtyäni sanoisin, että pääosin on, vaikka kyllä parantamisen varaakin löytyy. Esimerkiksi ihmettelin sitä, että osalla isommista linnuista oli yhtä pienet häkit kuin pikkulinnuilla. Ne varmasti olisivat tarvinneet kunnollista lentotilaa. Toisaalta osalla isoista linnuista oli tosi korkeat, suuret häkit, joissa kyllä pääsi lentelemään.

Papagaiojen treenit alkamassa?

Isojen nisäkkäiden kohdalla myös mietitytti joidenkin häkkien tilavuus, mutta toisaalta, niissä oli myös sisätilat, joita ei voinut nähdä, joten lopultakaan en tiedä, kuinka paljon liikkumatilaa oli.

Ja kuumuudestahan kaikki eläintarhassa kärsivät, eläimet ja ihmiset. Yhden kilpikonna-altaan kohdalla kauhistuimme, miksi niillä ei ole vettä. Kilppariparat vipelsivät ympäri allasta, selvästi etsien vettä. Onneksi allas oli täyttymässä, kun seuraavan kerran kävelimme siitä ohi, joten ilmeisesti siellä oli ollut jokin huolto tai puhdistus vain menossa.

Eläintarhan apinat olivat vilkkaita ja leikkisiä. Yhtä apinahäkkiä lähestyessämme kuulimme tasaisen paukkeen. Yksi häkkiasukeista keinui hännästään ja hakkasi jotakin häkin kulmaa vasten. Ajattelin, että se rikkoo ehkä pähkinää, mutta kun lähestyimme, se pudotti kädestään kiven ja liukeni paikalta muina apinoina, niin syyllisen näköisenä kuin vain itse teosta kiinni jäänyt voi.
Oli vissiin pakosuunnitelman toteutus käynnissä!

Häkistä kuvattu ulkopuolelle

Viihdyimme eläintarhassa useamman tunnin. Kun vihdoin lähdimme, sieltä poispääsy ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista kuin luulisi: Minä kävelin ilman muuta pyöröporteista ulos, mutta Jonnan kohdalla portti ei auennut. Samassa jo henkilökunta kiivaasti selitti minulle, ettei saa poistua siitä portista.
Minulle aukaistiin lastenvaunuille tarkoitettu portti, että pääsin takaisin sisään ja sain poistua kymmenen metrin päässä toisesta portista, joka oli uloskäynti.
Miksi viereisestä portista ei saanut poistua, jäi arvoitukseksi. Mutta näin sitä taas tuli oltua luvattomilla teillä...

Varsinaisen eläintarhan ulkopuolella oli vielä aidattu alue, jossa pääsi kulkemaan putken sisällä tarkkailemassa eläimiä, jotka asuivat puolittaisessa vapaudessa alueella. Tai lintujen kohdalla voi sanoa, että vapaudessa, koska alue ei ollut katettu. Olimme siis itse häkissä ja eläimet ulkopuolella.
Nyt nähtiin jo lähempää niitä korppikotkia, joita on monesti seurailtu kaukaa. Lisäksi silmiin osui ainakin peuroja, mutta kuumaan aikaan ne viihtyivät puiden varjoissa.

Copacabanan ilta-aallot

Päästessämme metroasemalle totesin kellon olevan niin paljon, että jatkoin suoraan Copacabanalle, missä olin sopinut tapaavani Will da Bola Pretan neljältä. Nappasin salgadon mukaan ja pyörin katselemassa kauppojen ikkunoita, kun oli vähän ylimääräistä aikaa... Kunnes yhtäkkiä kello olikin jo kymmenen yli ja kiiruhdin äkkiä rantaan.
Will oli viestinyt Facebookissa, että rannalla on Cordão da Bola Pretan show. Odotin, että paikalla olisi siis jättibateria ja hirveä hulina, josta olisi kohtuullisen mahdoton ketään löytää, mutta kyse olikin vain ihan pikkupoppoon promoesiintymisestä.

Näin jo kaukaa hatun, jonka tunnistin Facebook-kuvista, joten oli helppo tunnistaa myös mies hatun alta. Myös Will tunnisti minut ja istahdettiin yksille oluille vaihtamaan kuulumisia. Mukana oli salmiakkituliaisia Suomesta, kuinkas muutenkaan, ja hän ilahtui niistä kovin.

Patsas tupakkatauolla

Will kertoi suunnittelevansa jälleen Euroopan-turneeta, kun se viime vuonna ei hänen leikkauksensa vuoksi onnistunutkaan. Hän tulisi mieluusti Suomeenkin, joten täytynee taas pistää SSKL:n kutsu. Edellisreissultaan Will kertoi oppineensa suomalaisista sen, että suomalaisten "ei" tarkoittaa "ei" ja "kyllä" tarkoittaa "kyllä". Tämä onkin juuri se kulttuuriero, joka saa minut repimään hiuksiani täällä tasaisin väliajoin.

Jäin kuuntelemaan Bola Pretaa -- aloittivat vain puolisen tuntia aikataulusta myöhässä. Vaikka torvia ei ollut monta, ne soivat niin lujaa, ettei pientä bateriaa meinannut kuulla. Siirryin hiukan kauemmas kuullakseni rummutkin ja onnistuin yhyttämään Jonnan, Evan ja Samulin.
Kun myöhemmin kävin hakemassa juotavaa lähimmästä rantabaarista, löytyi heti lisää meikäläisiä.
Istuttiin kuuntelemassa, kun poppoo soitteli vanhoja ja uudempiakin karnevaalibiisejä. Välillä kävelin rannan puolella kuvaamassa ja toteamassa, että sieltä soitto kuulostaa paremmalta, kun torvet kuuluvat vielä vähemmän ja rummut paljon paremmin. En yhtään diggaile näistä torvisambasessioista, mulle riittäisi bateria ja cava.
Shown jälkeen vaihdettiin pari sanaa vielä Willin kanssa. Hän ehdotti, että jos lähdemme huomisiltana Lapaan, hän voisi tulla mukaan.
Se on ihan mahdollista, pitää katsoa huomenna.

Ilta oli pimennyt ja nälkä iskenyt niihin meistä, jotka eivät vielä olleet syöneet kunnolla -- minuun, Ullaan ja Mattiin. Päätimme syödä Copalla ja muut tulivat juomamielessä mukaan. Onnistuttiin sitten löytämään varmaan koko rannan hitaimman palvelun rafla.
Tarjoilijoita pyöri ulkona kolme, mutta yksi heistä oli porukan aivot, jonka kautta jokaisen tilauksen tuli kulkea. Kaksi muuta toteutti käsikassaroina, mitä päätarjoilija käski.
Siinä sitten istuttiin iltaa pitkään, ennen kuin vihdoin oli saatu kaikki, mitä illan mittaan tilattiin, ja vielä laskukin.

 Perjantai, helmikuun 28. 

Ellu oli saanut järjestetyksi meille retken Floresta da Tijucaan. Lähtijöitä oli vain viisi, koska kaikilla ei ollut keltakuumerokotusta ja juuri Suomesta lähtömme aikoihin oli ulkoministeriön suositus muuttunut, että Riossakin rokotuksen tarvitsee, jos menee sademetsäalueelle.

Penkit käännetty tauon ajaksi, etteivät ole kuumat

Ulla, Matti, Riku, Elina ja minä keräännyimme aulaan odottelemaan, että jeeppi tulisi meidät hakemaan.
Teoriassa se, että haetaan hotellin ovelta, on hyvää palvelua. Käytännössä Rion ruuhkissa olisi ollut huomattavasti parempaa palvelua, että he olisivat ilmoittaneet kaikille lähtijöille ajan, jolloin tavataan General Osórion metroasemalla, ja kaikki olisi otettu kyytiin siitä.
Auto oli hivenen myöhässä jo meitä hakiessaan, vaikka oli antanut noin puolen tunnin aikaikkunan saapumiselleen. Sitten haettiin pari saksalaisturistia Lapasta ja kaikkien ruuhkassa käkkimisten jälkeen olisi otettu vielä yksi kyytiin Copikselta, mutta siihen mennessä oltiin jo niin rutkasti myöhässä, että viimeinen oli liuennut rantsuun tai jonnekin. 

En uinut kahluualtaassa

Päästiin sitten kuitenkin suuntaamaan kohti Tijucaa ja jeepissä matkustaminen oli kokemus sinänsä. Vähän yritin pitää penkinreunasta kiinni, ettei joka pompulla kävisi ilmassa, ja kunnon äkkijarrutuksen tullen olisi liiskauduttu huolellisesti kasaan, mutta onneksi sitä tilannetta ei tullut.

Kun meidät oli haettu kyytiin, opas oli sanonut, että ottaisimme uikkarit mukaan, jos haluamme uida vesiputouksella. Minäkin kiiruhdin hakemaan omani, mutta ensimmäinen pysähdyksemme oli hiukan ylimainostettu... Mikäli opas olisi kysynyt, haluammeko kahlailla altaassa, johon liruu vettä vuorilta, niin en olisi vaivautunut uimapukua hakemaan.
Ja sitten vielä paikalla oli kyltit, joiden mukaan siellä olisi ylempänä ollut kunnon uimapaikkakin(?), mutta se nyt ei ollut reitillämme.

Olin jostain syystä kuvitellut, että olisimme päässeet kävelemään ja tutkimaan enemmän, joten olin hiukan pettynyt siihen, kuinka paljon vain kuljettiin autolla.
Mutta toisaalta alueen laajuudesta sai kyllä hyvän käsityksen, kun pari tuntia kierreltiin autolla ja tuntui siltä, että tässä on vasta vähän raapaistu pintaa.
Pysähdyksiin kuului muun muassa kiinalainen pagoda, jonka lohikäärmeet katsovatkin alaspäin, sekä yksinäisyyden lähde. Ja päästiin sentään hiukan kävelemään metsässä ja ihastelemaan isompiakin putouksia kuin ekalla stopilla.

Taas ollaan korkealla paikalla

Oppaamme nimi oli Helio ja kuski oli samanniminen; päässäni sitten soi pitkin retkeä joku takavuosien typerä mainos, jossa lintu raakkuu "Helios! Helios!", enkä edes muista, mistä tuotteesta siinä oli kyse. (Jotain valokuvaamiseen liittyvää?)
Kuski-Helio ei paljon puhunut, mutta opas-Helio senkin edestä. Hän yritti kovasti saada meidät innostumaan, mutta jähmeiden suomalaisten tyyliin nyt vaan ei kuulu hihkua ja ihastella suureen ääneen, vaikka maisemista nauttisimmekin. Itse ainakin nautin ja olisin nauttinut vielä enemmän ilman Helion lörpöttelyjä, mutta miesparkahan vain yritti tehdä työnsä mahdollisimman hyvin.

Takaisin tullessamme pyysimme päästä metroasemalle, koska se oli huomattavasti nopeampi tapa palata takaisin Flamengoon.
Nopean allaskäynnin jälkeen aloin hankkiutua Estáciolle niitä alushameita hakemaan. Näin päiväsaikaan arvelin, että löytäisin tien metroasemalta, joten päätin kokeilla sitä menomatkalla. Kun viimeksi menimme metrolla Estácioon, minulle jäi sellainen fiilis, että matkalla oli enemmänkin mutkia, mutta se taisi johtua hyvästä seurasta, pitkästä odottelusta ja jäätelötauosta. Nyt ihan hämmästyin sitä, miten nopeasti ja helposti Estácion asemalta pääsi sambakoululle.

Sitten kyselin muistilappuni mukaisesti meille vermeitä. He lastasivat minulle tyytyväisinä mukaan 7 vannetta. Yritin kysyä, että entäs kankaat, mutta he olivat sitä mieltä, että teillähän on ne jo. Eli olisiko niin, ettei pukuihin kuulukaan alushameita, vaan vanne hameen alalaitaan? Siihen tulokseen päädyin.
Vanteet olivat niin kevyet, että päätin tehdä myös paluumatkan metrolla. Omaa jännitysmomenttia siihen toi, että yksi niistä aukesi matkalla pari kertaa, joten välillä täytyi taiteilla kuutta hulavannetta pystyssä samalla kun metsästää sen seitsemännen päitä, että voi tökkiä ne taas sisäkkäin.
Tämä hakumatka sujui ihmeen nopeasti. Olin taas Largo do Machadolla tunti sen jälkeen, kun olin sieltä lähtenyt.

Seurasi kämpillä hengailua ja illan ohjelman miettimistä. Lapasta oli ollut puhe ja luulin, että sinne lähtijöitä olisi ollut enemmänkin, mutta osa olikin omilla teillään. Williltä oli tullut viesti, ettei hänkään ole sittenkään tulossa tänä iltana (varmaan siksi, kun huomenna on Bola Pretan kulkue heti aamupäivällä).

Lopulta käytiin syömässä Pirzun, Jossun ja Elinan kanssa. Tästäkin poppoosta Jossu päätti mennä kämpille lepäilemään, kun me muut otimme taksin Lapaan.

Tästä olis tarvinnut videoblogin...
Tai audio-.

Minulla on aina muistikuva, että Riossa taksin saa hetkessä, tuskin ehtii edes nostaa kättä pystyyn, kun taksi jo pysähtyy. Perustuukohan käsitys sitten siihen, kun parilla ekalla kerralla majoituttiin Copacabanalla? Siellä takseja ehkä pyörii paljon enemmän tyrkyllä. Tällä reissulla ei ainakaan ole sellaista vielä päässyt tapahtumaan, että taksi olisi sattunut kohdalle nopeasti.

Lopulta kuitenkin päästiin kohteeseen. Jo matkalla oli kiva seurata ikkunasta kaupungin hulinoita. Otettiin ekassa baarissa ekat -- yritin tilata Bailey'sin ihan vain siksi, että sitä ei ole vielä kertaakaan ollut missään baarissa, vaikka se on melkein aina juomalistassa. Tämä baari ei ollut poikkeus.
Seuraavaan paikkaan mentiin, kun huomattiin, että siellä juuri aloitteli joku pagode-poppoo. Ravintolan oviaukossa tosin oli kettinki, mutta kun kuikuilimme lähempää, niin se tultiin avaamaan meille. Jammailtiin ja ihmeteltiin, miksi paikka on niin tyhjä, vaikka musiikki on hyvää. Olisi varmaan kannattanut ottaa se ketju ovelta pois, että ihmiset huomaisivat paikan olevan auki? Vai oliko tämä joku harvojen ja valittujen vippibaari? Ja siinä tapauksessa, mitä ihmettä me siellä tehtiin?
Matka jatkui...

Ihasteltiin Lapan taloja ja meininkiä ja käytiin danssailemassa vielä yhdessä baarissa, missä soitto soi. Siellä olikin jo paljon enemmän fiilistä, kun oli muitakin ihmisiä tanssilattialla.
Tarkoitus oli ollut valvoa paljon myöhempään, että saisi huomenna päivällä levättyä kunnolla ensi yötä varten. Mutta jossain vaiheessa vain väsymys valtasi alaa ja todettiin, että turha sitä väkisin on hereillä pysyä.
Oli kuitenkin vietetty oikein hauska ilta, päästy kuulemaan livemusaa ja tanssittu itsemme hikeen. Huomenna lisää samaa, vähän eri tahteihin ja eri areenalla.

Lauantai, maaliskuun 1. 

Aamulla innokkaasti altaalle, mutta eipä sitä ollut putsattu. Pohjaimuria siirteli esiin vanha setä, joka yleensä on respassa ja näytti todella kypsyneeltä siihen hommaan. Veikkailimme, että allaspoika on aloittanut karnevaalien vieton eilen eikä ole ilmestynyt tänään töihin ollenkaan.
Kun aamu-uinnista ei tullutkaan mitään, vedin vaatteet niskaan ja astelin metroon. Pikakäynti Saarassa, ei niinkään enää karnevaaliostosten perässä, vaan tarkoitus on haalia meidän porukalle sinivalkoista päälle katsomoiltoja varten. Samalla aion löytää itselleni uuden käsilaukun ja ehkä keikkapukulaukun.

Viimeksi mainittu olisi ollut tyrkyllä heti ensimmäisessä laukkukaupassa, joka silmiin osui, joten olisi pitänyt ostaa se saman tien... Jostain syystä sitä kuitenkin ajatteli, että en viitsi isointa ostosta tehdä heti ekana, vaan tulen sitten myöhemmin tätä kautta. No niin varmaan.
Kerrankin kiertelin Saaraa niin, että ykköstavoitteena eivät olleet sambaostokset. Mukaan lähti sinivalkoisia hattuja ja leitä. Näitä voi bongata sunnuntain ja maanantain välisenä yönä katsomosta sektorilta 7.
Pitkällisten pengontojen jälkeen löysin lopulta sellaisen käsilaukunkin, jonka kanssa voi nyt ehkä seuraavat kaksi vuotta taas kulkea (Riosta ostetun käsilaukun elinkaari). Ja okei, tein sambaostoksia... Itselleni. Ihan vähän muillekin.

Mutta sinne isomman laukun kauppaan en päässyt palaamaan, koska tie olikin tukossa ja olisi pitänyt kiertää jotain muuta kautta... Yritin metroaseman läpi, mutta siellä kerrottiin, että kyseisellä asemalla ei tänään mennä sisään ollenkaan, se on pelkkä uloskäynti. Ja uloshan virtasi väkeä ihan tauotta.
Palaaminen ei vain onnistunut, olisi pitänyt lähteä kiertämään jostain ihan muualta.

Tempaannuin väkijoukon mukaan. Yllättäen juolahti mieleeni, että Bola Pretahan soittaa ihan näillä huudeilla näihin aikoihin! Olisi kiva käydä sitä kuulemassa.
Kaikenlaista musisointia ja möykkää kyllä kantautui korviin joka puolelta, mutta ei sellaista, mitä yritin kuulla. Eteneminen väkijoukossa oli tuskaisen hidasta ja pian luovuin toivosta päästä mihinkään järkevään paikkaan. Lähdin vain luovimaan kohti seuraavaa metroasemaa. Sekin oli helpommin sanottu kuin tehty.
Sillit suolassa -kokemus ei ollut uusi eikä yllättävä. Pitkää pinnaa siinä kysyttiin, että sain änkeiltyä itseni vihdoin Cariocaan asti. Siellä tulikin sama tyrmäys -- vain uloskäynti tällä metroasemalla. Ja populaa tulvi koko ajan ovista ulos hulvattomia määriä. Toisaalta en ihmettele, ettei keskustan pysäkeillä voi ottaa kyytiin. Eihän sinne pääse vastavirtaan!
Parinsadan metrin matkaan oli kulunut varmaan yli tunti, siltä se ainakin tuntui. Luovuin toivosta päästä metroon ja yritin luovia johonkin suuntaan -- ihan mihin tahansa -- missä olisi liikenteelle avoimia teitä. Kaukaisuudessa näin busseja ja takseja ruuhkassa seisomassa, joten sinne! Ja mikä ihanuus päästä puserruksesta ilmastoituun taksiin. Ei haitannut, vaikka sekin eteni hitaasti.

Kämpille päästyäni suuntasin ihan ekana altaalle. Pieni kastautuminen tuli tarpeeseen ja olin vain tyytyväinen, että vesi tuntui kylmältä. Allaspoika ei ollut koskaan ilmaantunut, mutta lupa uimiseen oli kuulemma saatu.
Tarpeeseen olisi tullut myös välikuolema, joka oli seuraavan to do -listalla. Mutta aina kun olin nukahtamassa, joku tuli soittelemaan ovikelloa. Viimeisenä paikalle pölähti Carlos, jolla sitten juttua riitti ihan yli tarpeen. Kysyin, tietääkö hänkään, mihin aikaan kulkueemme lähtee, mutta eipä hänellä ollut yhtään sen tarkempaa tietoa kuin millään muullakaan lähteellämme. Saamamme tiedot ovat vaihdelleet välillä 0.30-2.35.
Joskus silloin. Se niin tarkkaa ole...

Muutkin kerääntyivät kämpille, ja kun vihdoin saimme kyörättyä Carlosin ulos, otimme tunnin hiljaisuuden. Valitettavasti uni ei enää tullut silmään, mutta loikoilin patjalla ja keräsin voimia.
Kun porukka heräili, aloimme ihmetellä pukujamme. Totesimme vanteen tulevan mekon helmaan, eli erillisiä alushameita ei tosiaan ole. Hyvä puoli valtavissa mekoissa on se, että niiden alle voi ottaa mukaan puoli omaisuutta. Virittelimme mekon helmaan pusseja vaihtokenkiä varten -- ja mitä nyt kukakin aikoo pakata mukaan.
Päädyin lopulta ottamaan olkalaukkuni puvun alle, sinne sai mahtumaan kaikenlaista tarpeellista. 

Kävimme alakerran ravintolassa tankkaamassa vatsat täyteen. Paremmankaan tekemisen puutteessa aloitettiin sitten hyvissä ajoin kulkueeseen valmistautuminen. Myös Marjut tuli valmistautumaan kanssamme.
Eva ja Samuli poikkesivat kämppäämme aistimaan tunnelmaa, mutta olivat liian ajoissa siihen. Tunnelma oli väsähtäneen hiljainen, kun me vasta kuluttelimme aikaa. Yritimme viritellä telkkarista näkymään karnevaaleja, mutta sieltähän tuli vielä paikallista Kauniita & Rohkeita sekä BBB. Big Brother Brasil -talossa sentään oli Beija-Flor vierailulla, eli hiukan sambaa saatiin näkyviin.

Päätimme siirtyä dromolle käkkimään kotona käkkimisen sijaan, ja siinä vaiheessa tunnelma lähti nousuun. Rinkat selkään ja metroon. Kulkueeseen oli siis menossa seitsemän roseiralaista: Jossu, Jonna, Pirzu, Ulla, Elina, Marjut ja minä. Lisäksi Paavo ja Matti lähtivät avustamaan pukujen kantamisessa.
Viime kerralla pääsimme valmistautumisalueelta verrattain nopeasti dromolle, kun olimme ensimmäisenä lähtevän koulun kulkueessa. Nyt jouduimme odottelemaan melkoisen pitkään ja siinä ehti tunnelma vähän lässähtää istuskellessa.
Mutta sitten, kun liikkeelle lähdettiin, fiilis oli taas katossa eikä mikään vaivannut. Bom Carnaval!

Treeneissä olimme olleet eturivissä ja alamme harmonia Fernando oli kehunut meitä tosi paljon. Nytkin olisimme ryhmittäytyneet eturiviin, mutta toisin kävi.
Kuuntelin vierestä, kun eräs pariskunta huuteli Fernandon luokseen ja kyseli hieman närkästyneenä, että ei kai hän meinaa gringoja eturiviin laittaa ja eikös eturivistä ole jo sovittu. Näin homma ilmeisesti oli -- pian Fernando huuteli, että eturiviin ne, jotka tietävät, että heillä on siellä paikka. Meitä hän viittoi kakkosriviksi.
Ei siinä mitään, jos näin on sovittu, on sovittu. Siinä vaan kun kulkueen aikana näki läheltä näiden eturiviläisten happamat ilmeet ja kykenemättömyyden pysyä rivissä, niin kyllä ihmettelin, että millä meriiteillä heidät siihen oli valittu. Eturivin keskellä oli kyllä muutama heppu, jotko kyllä bailasivat menemään, mutta sillä reunalla, jossa itse olin, eturivi oli nyrpeää eikä jaksanut paljon käsiä nostella. Me pidettiin Suomi-sambistojen lippu korkealla.

Välillä tanssittiin melkoisessa sumpussa, mutta se ei menoa haitannut. Abren savukone pöläytti joskus pilven meillekin päin, jolloin ääni meinasi loppua, mutta aina se palautui. Täysillä vedettiin loppuun asti.
Olimme niin lähellä kulkueen alkupäätä, että viivyimme dromolla reippaan puolituntisen.
Päähine oli painava ja toispuoleinen, joten loppukulkueesta yritin välillä tyrkkiä sitä eri asentoihin, ettei se ihan porautuisi otsalohkoon kiinni. Etuosan rauhankyyhkyprässi napsahteli nurkistaan irti ja pysyi kulkueen loppuun saakka kiinni lähinnä vain Pyhällä Hengellä.
Ihme kyllä kulkuekenkien virkaa toimittavan punaiset kumisaappaat olivat melko miellyttävät tanssia. Nehän olisi voinut vaikka tuoda Suomeen kulkuekeng... Juuei. Sinne jäivät. Samoin kuin helman vanne. Muut osat ängin säkkiin ja nostin olkapäälle kantoon kulkueen jälkeen. Pitää kämpillä katsoa, mitä osia oikeasti otetaan mukaan ja mitä ei.

Valuimme pois dromolta. Jalat tosiaan eivät olleet hajalla, kuten viime kerralla kulkueen jälkeen, joten olisin voinut kävellä metrolle asti. Ehdotin silti taksia, kun niitä lopetuspaikalla tyrkyllä oli.
Muutkin totesivat sen hyväksi vaihtoehdoksi. Kumijalka alle siis ja hotellia kohden. 
Vaikka oltiin kaikki väsyneitä, oli mahdotonta käydä heti nukkumaan. Ainakin itse kävin henkisesti ylikierroksilla pitkän aikaa. Fyysisesti tosin viihdyin vaakatasossa, kulkueita telkkarista seuraillen.
Tässähän tämä unirytmi vihdoin keikahti mukavasti siihen malliin, että ei pitäisi olla tulevina öinä mitään vaikeuksia valvoa.

Sunnuntai, maaliskuun 2.

Kääpiö ja noin 7 parrakasta Lumikkia

Yritin nukkua pidempään, mutta turhaan. Valon määrä täällä on aamuisin liikaa mun silmille, ne eivät pysy kiinni. Silläkin uhalla, että ne eivät sitten yöllä enää pysy auki, nousin jo yhdeksän aikoihin. 

Aamuteetä <3

Olisin mielelläni ostanut muistoksi vuoden 2012 karnevaali-dvd:n ja sille olisi ehkä ollut halukkaita muitakin ostajia, mutta edellisvuosien dvd:itä ei ole osunut silmiin. Kun nyt aikaa oli, päätin, että lähden käväisemään Copiksella siinä pienessä levykaupassa, josta olen aikaisemmin vanhoja dvd:itä ostanut. Suunta houkutti parista muustakin syystä: Tijucan reissusta palatessa olin bongannut Ipaneman päässä Bubble Tea -kaupan ja mielen pohjalla kangasteli myös ajatus, että tänään saattaa olla viimeinen päivä, kun ehdin käydä Copiksen rantaa ihastelemassa tällä matkalla.

Hyppäsin siis metroon ja huristelin pääteasemalle. Kuplapuodissa sitten nautin aamuteet ja totesin, että ei se maku, vaan se, miten hauskaa on juoda niitä teen palleroita pillillä.
Palasin General Osóriolle ja totesin täyden torihyörinän olevan käynnissä. Tosiaan, tänäänhän on sunnuntai ja Ipaneman markkinat. Kiertelin hiukan kojuja, ennen kuin askelet veivät kohti Copacabanaa.
Pelkäsin, että karnevaalit olisivat voineet jo sulkea levykaupan, mutta ei sentään vielä. Edellisvuotisia dvd:itä ei kuitenkaan ollut -- eikä myöskään tämänvuotista Axé Bahiaa, joista oli tullut lisätoivomus Suomen päästä. Levykaupan setä olisi silti sitkeästi myynyt mulle jotakin. Onneksi tuli pari amerikkalaisturistia sisään ja setä siirtyi pommittamaan heitä.

Karnevaaliaika, osa liikkeistä on lukittu
- vähän useammalla lukolla

Otin tavoitteeksi vielä kerran astella paljain jaloin hiekassa. Tällaisia tavoitteita saisi olla elämässä enemmän. Puhumattakaan siitä, ettei mennyt kymmentä minuuttia siihen, että voi sanoa päässeensä tavoitteeseensa.
Astelin rantakadulla seuraavalle postolle asti ja annoin katseen levätä rantaviivan maisemissa.
Sitten olikin jo hyvä hankkiutua takaisin kämpille, koska tänään haluan olla ajoissa katsomossa. Toisen yön voi ottaa rennomminkin, jos tuntuu siltä, ettei jaksa, mutta ainakin ensimmäisen yön haluan nähdä alusta loppuun ja mahdollisimman edestä.

Kaikki eivät halunneet lähteä käkkimään dromolle tuntikausiksi, minkä kyllä ymmärrän. Lopulta teimme niin, että meidän kämppämme väki kävi ajoissa syömässä ja lähti jonottamaan jo ennen porttien aukeamista. Sanoin vitosen porukalle, että tulisivat sitten sinne, missä me olemme. Levittäydytään niin, että pidetään heillekin paikkaa.

Jonotuskulttuuri on levinnyt myös dromon parittomien katsomoiden puolelle! Ainakin jotain jononnäköistä oli jo muodostunut, kun tulimme paikalle. Arvasin kuitenkin, että porttien auetessa kaikki rynnisivät sisään kyynärpäätaktiikalla ja jonot voi silloin unohtaa. Asettauduin hyviin asemiin tätä silmällä pitäen.
Näinhän siinä kävikin sitten, kun portit avattiin -- ehkä noin tunti sen jälkeen, kun ne olisi pitänyt avata. Pääsin hyvin sisään ja siihen vasempaan etukulmaan, joka neljä vuotta sitten oli aivan loistava paikka seurata comissãojen ja lippuparien tervehdyksiä.
Ja sitten odoteltiin...

Pikku hiljaa katsomo alkoi täyttyä. Seurasimme sitä sillä silmällä, miten kannattaa huomenna tulla. Vielä seitsemänkin aikaan oli aika hyviä paikkoja jäljellä, mutta kasia kohden rivit alkoivat olla ahdettuja. Jos kaiteenvieruspaikan haluaa, niin viimeistään puoli kahdeksalta voisi olla täällä.
Sitten kajahti kansallislaulu ja alkoi jännitys nousta. Ilotulitusta odotellessa... Etenkin ensikertalaisilla oli fiilikset korkealla, vaikka kyllä sitä itsekin taas odotti kuin lapsi joulupukin tuloa.

Ja hyvällä fiiliksellä sitten katsottiin kulkueet, vaikka loppua kohden hieman pää nuokkuen yhdellä jos toisellakin.
Kaikki ei mennyt ihan putkeen -- tervehdykset tehtiinkin eri kohdassa kuin neljä vuotta sitten, joten en saanut niistä hyviä kuvia, kun oli rivi pallopäitä edessä :( Kaiteen ylitse sai kuitenkin taas rutkasti esteettömiä kuvia, ja Matilla oli parempi putki kamerassaan, joten sieltä tulee vielä lähemmäs päässeitä otoksia muistoksi.

Tästä se lähtee

Hiukan harmitti myös se, että vaikka olimme levittäytyneet varataksemme paikkaa koko porukalle, niin muut suomalaiset eivät sitten joko löytäneet meitä tai halunneet tulla samaan paikkaan, joten yhteinen fiilistely nyt sitten jäi.

Ensimmäisen yön kulkueista eniten minua sykähdytti São Clemente, jonka pirteää menoa oli tosi kiva seurata. Pidin kovasti heidän comissãostaan ja biisistään. Voittajamielessä veikkailen kuitenkin näistä kouluista Beija-Floria, vaikka heidän näyttävästä kulkueestaan jäikin ikävä snobbailun maku päällimmäiseksi. Mulle ei oikein kolahda screenien käyttö vaunuissa enkä tykännyt myöskään siitä, että lippu ja comissão olivat kuin samaa osiota. Vaikea oli keskittyä kummankaan seuraamiseen.
Grande Rion ja Mangueiran kulkueissa oli paljon kivoja juttuja, niitä oli mielenkiintoista seurata. Toivottavasti olisivat kärkikahinoissa. Salgueiro oli tosi tyylikäs, mutta ei oikein sytyttänyt tällä kertaa, vaikka se kuulemma yksi ennakkosuosikeista olikin. Monina vuosina Salgueiron biisit ovat kuuluneet lemppareihini, mutta nyt se ei oikein jäänyt edes mieleen. Lisäksi kulkueen alkupää meni aivan liian hitaasti ja lopussa joutuivat kiitämään, että saavat homman ajoissa purkkiin. Tällainen aina vaikuttaa katsomiskokemukseen ja fiilikseen, joka koulusta jää, vaikka kulkue tosi hieno olikin.

Kun viimeinenkin koulu oli ohittanut meidät, alkoi sitten poistuminen massan mukana. Väsymys painoi ja sai suuntavaiston sekaisin, mutta onneksi muut olivat paremmin kartalla. Metrokaan ei ollut liian täynnä, vaikka tungosta riittikin.
Unta palloon ja voimia huomiseen...

Maanantai, maaliskuun 3. 

Onnistuin nukkumaan melkein kahteentoista asti, mikä on suoritus näillä valon määrillä. Noustuani totesin, että nyt on viimeinen mahdollisuus ostaa se ylimääräinen laukku, jos aion sellaisen ostaa. Todennäköisesti kuitenkin pakkaillaan suurin osa roinista tänään.
Metrolla pyörähdys keskustassa, mutta kuten arvata saattoi, eihän siellä mikään paikka auki ollut. Takaisin ja Plan B kehiin. Oli osunut jo aikaisemmin silmiin Lojas Americanasista, että heillä myytiin sadan realin matkalaukkuja. Kun nyt en sitä "jääkiekkokassia" saanut, niin matkalaukku ajaa saman asian Suomeen asti, sitten pitää vain keksiä, mitä sille siellä tekee.

Naapurikauppaan siis. Huomasin, että sadan reiskan hinta olikin ollut pienemmille matkalaukuille, mutta ei isokaan onneksi ollut kuin sataneljäkymppiä. Sellainen mukaan ja seuraava puolituntinen ängettiinkin sitten tavaroita laukkuun.

Ei ollut sambistoja kansikuvissa...

Kumma juttu, että riippumatta laukkujen tai ostosten koosta tai määrästä, kaikki aina saadaan mukaan ja kaikki laukut ovat aina täyteen tungettuja. Jossain kosmisessa universumissa tasapaino pysyy.
Roudasin täyden laukun toiseen huoneistoon, Evan ja Samulin laukkukiintiöön mahtui vielä kuljetettavaa.

Viime yön uuvuttama joukkiomme arveli, että tänä yönä ei istuta ihan tappiin asti katsomossa. Päätimme lähteä liikkeelle myöhemmin ja tyytyä niihin paikkoihin, jotka saamme. Sinänsä sillä ei ollut väliä, että olin viime yönä huomannut harmikseni, että aikaisemmat huippupaikat eivät enää niin huippuja olleetkaan, koska toisen puolen katsomon valmistuminen oli muuttanut tuomaristoaitioiden paikkoja. Liput ja comissãot tekivätkin hienoimmat juttunsa toisen puolen katsomoon. Olemme siis joka tapauksessa väärällä puolella.
Kävimme jälleen syömässä alakerran Fagulhassa ja ryhdyimme vähitellen hankkiutumaan kohti dromoa. Sinne päästyämme teimme ensin kierroksen paitakauppiaiden kojuilla ja muutama matkamuisto tarttui mukaan itse kullekin.
Katsomossa pääsimme kohtuullisen hyvään riviin, kun änkeydyimme vain alimpaan, missä tilaa näkyi. Siinä sitten taas tehtiin oloa mukavaksi odotellessa, että homma pyörähtää käyntiin. 

 Tiistai, maaliskuun 4. 

Aamulla lähtötohinat jo valtasivat mielen, vaikka aikaa on pitkälle iltapäivään. 
Pyykättiin sitten lakanoita ja pyyhkeitä, jotka on tarkoitus jättää tänne. Onhan ne mukavammat antaa seuraavalle käyttäjälle pesun jäljiltä. Uusien omistajien löytäminen tavaroille jää Carlosin huoleksi.

Karnevaalihulinaa torilla.

Altaallakin oli pakko vielä kerran käydä. Ilma tuntui yllättäen viileältä, joten kerrankin tuli otettua polskiminen lämmittelyn eikä vilvoittelun kannalta. Kun sitten kävin vielä naapurikaupassa hakemassa viimeiset eväät matkaan, huomasin lämpömittarin näyttävän 27 astetta! Ei ihmekään, että paleltaa.

Seuraava katu

Osalla porukkaa lento lähti aikaisemmin, mulla vasta illalla, mutta päivä meni nopeasti ohi höhhöillessä. Tein viimeisen kävelylenkin Largon ympäristössä. Kyllä näille kulmille vielä palailee jonain päivänä, mutta se tuntuu nyt niin kaukaiselta...

En meinannut millään päästä ohittamaan kämpän takana olevaa toriaukiota, koska siellä oli taas joku häppeningi meneillään. Vaikka en edes erehtynyt yrittämään torin poikki menoa, oli eteneminen hidasta. Ja sitten kun lopulta olin luovinut tieni ihmismassan ohitse seuraavalle kadulle - se oli tyhjää täynnä! Ei ketään näköpiirissä niin kauas kuin silmä kantaa.
Ei siis tarvinnut miettiä, mihin päin seuraavaksi suuntaisi askeleensa.

Palácio

Kävelin varta vasten Palácio de Guanabarálle nappaamaan vielä siitäkin kuvan. Olen useammallakin reissulla kulkenut palatsin ohi - yleensä bussilla, välillä kävellenkin - mutta jostain syystä ei ole tullut ikuistettua sitä. Kivannäköinen tönö. Tuollaisessa voisi asuakin.

Carlos ilmiintyi jossain vaiheessa kämpälle tekemään viimeisiä säätöjä. Hoidettiin sähkölaskut kuntoon ja ne oli onneksi ihan kohtuulliset. Alkupäivinä olimme vältelleet ilmastoinnin käyttöä, mutta kyllä olo vaan on niin paljon mukavampi, kun iltaisin viilentää huoneet, niin unikin tulee silmään eri lailla.

Ennen kuin huomasikaan, päivä oli mennyt ja pakattiin laukkuja taksin kyytiin. Tässä tämä taas oli tällä erää.

Keskiviikko, maaliskuun 5. 

Sain melko hyvin nukutuksi lentokoneessa, joten New Yorkiin saapuessani olin pirteällä tuulella. Matkatavarat siis säilytykseen ja kaupunkia kohti. Plan B olisi ollut etsiä lentokentältä joku nurkkaus, jossa voi torkahdella. Metroon päästyäni totesin, että kello tuli vasta aamuyhdeksää. Jatkolentoni lähtee viiden jälkeen iltapäivällä, eli tässä oli todella hyvin aikaa hiukan vilkaista kaupunkia, vaikkei nyt mitään ihmeitä ehtisikään tehdä.

Melko sokkona menin metrolla johonkin päin Manhattania ja nousin pintaan katsomaan, miltä siellä näyttää. Odotusten mukaisesti paljon korkeita taloja, mutta myös hyisen kylmältä tuntuvaa ilmaa. Todennäköisesti lämpömittari ei ole paljonkaan nollan alapuolella, mutta kun ottaa huomioon, että eilinen tuntui vilpoisalta päivältä asteiden yllättäen pudottua 27:ään, niin nyt pudotusta on tullut siihen taas kolmisenkymmentä astetta...
Reipasta kävelytahtia pitkin New Yorkin katuja, kyllä siinä tarkenee, kun laittaa tossua toisen eteen. Iso omenahan on tunnettu shoppailukaupunki ja päätinkin samantien, että shoppaan toppahousut täältä heti, jos sellaiset näen. Ei osunut silmiin, mutta matkamuistokaupasta käteen jäi "I love New York" -hansikkaat, jotka hieman helpottivat tarkenemista.

Löysin Battery Parkin ja ihastelin etäisyydessä kohoavaa Vapaudenpatsasta. Hetken harkitsin sinne hankkiutumista, mutta kylmyys ei houkutellut lautalle eikä korkeuksiin. Vielä eilen poikkeilin välillä kauppoihin ihanaan viileyteen, kun niissä on ilmastointi, nyt poikkeilen kauppoihin kylmyyttä pakoon, kun niissä on lämmityslaitteet.
9/11 -muistomerkki veti puoleensa, mutta sinnekin olisi tarvinnut tiketin, kun ovat lähialueiden rakennustyömaiden vuoksi rajanneet muistomerkille pääsyä. En halunnut jäädä jonottelemaan, vaan jatkoin päiväkävelyäni. Löysin muun muassa sievän pienen kirkon kyyristelemässä pilvenpiirtäjien välissä ja ihmettelin, onko se mahtanut olla ympäristönsä korkein rakennus silloin, kun se on paikalleen kohonnut.

Manhattanilla kun olin, niin ajattelin, että Central Park pitää saada mahtumaan ohjelmaan. Kuljin sen kylkeen metrolla ja sitten kuljeskelin puistossa hiukan. Tähän vuodenaikaan näillä leveysasteilla ei kuitenkaan mikään puisto ole parhaimmillaan ja tuulikin alkoi tuntua taas kylmemmältä, joten aloin etsiskellä pääsyä sisätilaan.
Central Parkissahan sijaitsee sopivasti Metropolitan Museum of Art, jossa sitten viivähdinkin seuraavat pari tuntia ihan huomaamatta. Mukaan tarttui vähän tuliaisiakin.

Lähdin hyvissä ajoin takaisin kentälle päin. Metromatka meni nopeammin kuin olin arvioinutkaan eikä turvatarkastuksessakaan ollut jonoa, joten minulle jäi vielä kentällä melkein parituntinen kuluteltavaa aikaa.Koko päivän kävelyn jälkeen oli ehtinyt tulla melkomoinen nälkä, joten päätin syödä oikein kunnolla siitäkin huolimatta, että koneessa todennäköisesti saisi ruokaa. Tätä nälkää ei kuitenkaan kannattanut jättää lentokoneruoan varaan.
Melkein heti osuin pihviravintolan kohdalle ja mikäs olisikaan ollut parempaa vatsantäytettä. Annos oli aitoämöriikkalaiseen tyyliin runsas, mutta tyhjä vatsa veti kyllä.
Lopulta kävi vielä niin, että koneen täyttäminen kesti ja lähtö kesti... Siihen mennessä, kun koneessa vihdoin ruokittiin ihmiset, olin taas jo valmis koitokseen. Kellonajoista olin täysin sekaisin, tuntui keskiyöltä ja tuskin maltoin odottaa, että saan vain nukkua. Laskeskelin, että kello todennäköisesti kuitenkin tuli vasta puoli seiskaa.
Tulipa sitten mentyä nukkumaan "Pikku kakkosen jälkeen", ihan kuin joskus muksuna. Huomenna sitten heräisi Suomessa.