5.2.

6. helmikuuta 2010 kello 13:04
Aamuherätykseen ei tarvinnut herätyskelloa, toistaiseksi on vielä pää niin Suomen ajassa, että 6.20 luovuin yrityksistä nukkua lisää. Muutkin heräilivät ennen kelloja ja katoimme aamiaisen ulos terassille. Suuntasimme yhdeksäksi CR:n kämpälle, jossa tapasimme toisen porukan. Sitten lähdettiin kaikki yhdessä ensin soitin- ja sitten paljettikauppoja koluamaan.
Oli kiva kurkistaa soitinkauppoihin, viime kerrallahan en niihin ennättänyt ollenkaan, vaan ostin cuicani kojusta Copacabanalta. Tällä kertaa mukaan lähti käsilaukkuun mahtuva ganza, joka on sopiva bile- ja reissusoitin. Tampparin osti aika moni ja Eija varoitteli, että niillä ei sitten saa treenata meidän kämpässä, ettei hänelle iske migreeni. Teimme kuitenkin jaon, että jos treenit on meidän parvekkeella ja Eija voi oksentaa vessassa -- parempi siten kuin niin päin, että treenit vessassa ja oksennetaan parvekkeelta alas.
Sitten kuului jo paljettikauppojen kutsu, joten suunnattin Buenos Airesin -kadulle. Sulkapalatsin kohdalla ehdin sanoa, että "Tässä kaupassa voi tavata tuttuja" ja saman tien jo bongasinkin Cariocan Heidit ostoksia tekemässä. Ostin pari rullaa nauhaa ja jonkin verran kiviä, mutta suuria ostoksia en vielä tehnyt, kun pitää ensin miettiä vähän tarkemmin määrät. Nyt on sen verran mukana, että pystyy tekemään laskelmia. Hajaannuimme eri puolille Saaraa. Lähdin Jukan kanssa metsästämään mustaa kangasta mestre-salan uuteen takkiin, mutta emme löytäneet mieleistämme. Komeita musta-hopeisia kankaita oli, mutta ei tietenkään musta-kultaa. Mentiin metrolla takaisin kämpille ja testattiin samalla, mihin kohtaan karttaa osutaan, jos jäädäänkin pois Cantagalosta seuraavalla asemalla, kun tänne on ehditty rakentaa uusi päätepysäkki sillä välin, kun olin poissa. Se oli mukavasti lähempänä hotellia :)

Kylmän suihkun ja kunnon lepäämisen jälkeen pistettiin sandaalit jalkaan ja suunnattiin Ipaneman puolelle. Mari ja Marjo olivat käyneet dippaamassa itsensä Copacabanan puolella ja Jukka testasi Ipaneman. Hiekka aivan yhtä kuumaa, vesi vähemmän likaista. Käytiin syömässä ja tuli muistutus siitä, kuinka isoja ravintola-annokset täällä onkaan. Ei kuitenkaan ollut syöty mitään sitten aamupalan ja kello lähestyi kuutta, joten kyllä aika urheasti pisteltiin lautaset lähes tyhjiksi. Tulevina päivinä kannattaa kuitenkin muistaa se "um para dois", jos ei satu olemaan ihan näin nälissään.
Kun saavuttiin takaisin kämpille, huomattiin, että aamuinen puhe valitettavasti toteutui puoliksi, eikä edes niiden terassilla pidettävin tampparitreenien puolikas :( Liikaa aurinkoa saanut Eija oli niin huonossa kunnossa, ettei voinut lähteä kanssamme illanviettoon, vaan jäi kämpille lepäilemään.

Jotain muutakin olin ehtinyt Riosta unohtaa kuin lautasten koon -- kökkimisen määrän. Itse kun tykkään, että asioiden pitää tapahtua joko nyt tai heti, tai sitten edes vähintään täsmälleen silloin kun on sovittu, niin ottaa koville latinalainen "mañana"-mentaliteetti. Bussimme kuitenkin tuli meitä hakemaan, jopa ihan hyvissä ajoin = ehkä noin puoli tuntia sovitun jälkeen, ja lähdettiin kohti Grande Rion sambakouluiltaa. Siis lähdettiin kökkimään quadran ulkopuolelle, koska sinne ei päässyt vielä sisään. Istuttiin katubaarissa ja tilattiin oluita odotellessa. Ovien aukenemisen jälkeenkään ei kannattanut heti mennä sisään, vaan vasta sitten, kun muitakin alkoi mennä. Siinä istuskellessa muistui mieleen Rion kultaisen leikkauksen sääntö, että ajasta täällä menee sen pienemmän osion verran kökkimiseen, mutta se suurempi osio kyllä kattaa odotuksen. (Mikä ikinä kultaisen leikkauksen suhdeluku sitten olikaan. En halua googlata, etten suotta masennu määrästä.)
Lopulta mentiin sisään Grande Rion quadralle. Gambolaiset olivat aikas väsyksissä, mutta urheasti sinniteltiin kohti sitä hetkeä, kun bateria aloittaisi puolen yön maissa. Sitä odotellessa kuultiin torvisoittomusaa, joka ei ihan uponnut meikäläisten makuun, vaikka jotkut paikallisista siitä innostuivat kovasti.
Papagaion Johanna oli ottanut bussissa puheeksi kaavaillun soitto-opetuksen Grande Rion mestreltä. Tämä on ennen karnevaaleja tietysti kovin kiireinen, mutta saattaisi suostua jonkinlaisen kurssin pitämään. Ennen kuin bateria alkoi soittaa, Johanna tuli hakemaan arvohenkilöt esiteltäviksi mestrelle (jonka nimeä en voi kirjoittaa ilman hännällistä c:tä eikä sitä kai tähän saa). Cariocan Riku & Toni sekä Gambon Riku & minä seurasimme Johannaa lavan alle, missä meidät esiteltiin. Huoneen katto oli niin matala, että molempien Rikujen päät osuivat kattoon, mikä tuntui huvittavan brasseja. Meille tarjottiin sitten tuolit pikapuoliin, ettei Rikujen tarvinnut seistä pää kenossa. Tarjottiin myös oluttölkit käteen ja kutsuttiin hengailemaan lavalle sitten, kun bateria esiintyy. Näin voi olla mahdollisuus päästä soittamaan.
Lopulta bateria sitten aloittelikin ja väsähtäneisiinkin suomisambistoihin tuli uutta eloa. Hetken aikaa kuunneltiin muiden joukossa ja sitten Carlos tuli hakemaan meidät lavalle. Pitkän aikaa seurattiin ensin vierestä, kun mestre laittoi baterian kuosiin. Sitten jossain vaiheessa pojille löytyi hihnat, rummut ja kapulat, minulle onneksi ei. Olin ollut aika kauhuissani ajatuksesta, että olisin joutunut soittamaan, vaikka tilanne toki ainutlaatuisen hieno olikin. Onneksi kuitenkin minulle tyrkytettiin käteen vain Rikun videokameraa ja filmailin poikien soitantoa. Myöhemmin myös Pete pääsi soittamaan ja Carlos toi lavalle hengailemaan Heidi F:n, jonka samba no pé oli tehnyt häneen vaikutuksen.
Alhaalla tanssilattialla muutkin pääsivät tekemään vaikutuksia. Muun muassa Sirun samba no pé sai paljon huomiota ja vaalea tukka sitten keräsikin loput -- blondiuden vaaroja täällä. Myös Jukan jalkatyöskentelyä ihasteltiin ja yrittipä yksi mies siinä ilmeisesti iskeäkin, kun tuli kyselemään, onko Jukka tulossa huomennakin Grande Rioon.
Väsyneet mutta onnelliset sambistat suuntasivat takaisin kämpille kolmen jälkeen. Nukkumaan mentiin sitten joskus neljän maissa kai, en tullut katsoneeksi kelloa, mutta ehkä noin 22 tuntia tuli valvotuksi. Siltä se ainakin tuntui kropassa. Vaan eihän tänne ole nukkumaan tultukaan, Suomessa on ollut paljon niitä päiviä, kun lämpömittari painui alle 15 pakkasasteen eikä töistä tullessa tehnyt mitään muuta kuin ryömi peiton alle ja jäi sinne. Hyvät varastoonnukkumiset voi nostaa tililtä pois nyt.

6.2.

7. helmikuuta 2010 kello 12:41
Vaikka ilta oli venynyt niin myöhäiseksi, heräsin vähän ennen kahdeksaa enkä saanut enää unta. Nousin ja kävin kaupassa hakemassa taas 9 litran vesipakkauksen, niitä kuluu ja hyvä niin... Mietin Saaraan lähtöä, mutta halusin kuitenkin odottaa, kunnes muut heräisivät, kun oli ollut Marjon kanssa puhe siitä kenkäkaupan etsimisestä. Muiden heräiltyä mietittiin päivän suunnitelmia ja toiveekkaasti totesin, että "minä nukun tänään päikkärit" -- hah, kaikkea sitä kuvitteleekin :)
Lähdettiin Marjon, Eijan ja Jukan kanssa Saaraan ostoksille. Ensin alettiin paikallistaa Beth's Shoesia, mutta ei koskaan ehdittykään sinne asti, kun bongattiin sambakenkiä jo yhdestä aikaisemmasta kojusta. Tosin ne olivat siinä vain näytillä ja kojunpitäjä näytti meille liikkeen, mistä kenkiä sai ostaa. Niitä yleensä ostettuja nirunarukenkiä tyrkyllä ei ollut, mutta samanlaiset nilkkaremmilliset löytyi. Sitten käytiin taas kangaskaupassa ihmettelemässä, josko löytyisi Gambon lippuparille sopivaa kangasta, mutta näyttää pahasti siltä, että lipun värit pitää vaihtaa. Eija löysi mageen turistihatun ja sitten suunnattiin Kakkulaan (jota sitäkään en voi kirjoittaa oikein ilman hännällistä ceetä...). Kerättiin neljä säkillistä tarpeellisentuntuista tavaraa. Kassalle päästessä vähän jänskätti, että mitä jos Visa electronini ei menekään koneesta läpi. 1300 realilla lähti tavaraa mukaan (niiden lisäksi, mitkä ostettiin jo eilen), eli noin puolet budjetista on käytetty. Ja toinen puoli on jäljellä! Sehän tarkoittaa uutta neljän säkillisen reissua maanantaina... Silloin kaupassa kuulemma on vähemmän tungosta ja mukavampi ostella, vakuutti meitä hyvin ystävällisesti palvellut ranskalaismies.

Kamelikaravaanin saavuttua melkein tunnin metroilun jälkeen takaisin kämpille, olivat muut aikeissa lähteä Ipaneman rantaan. Myös Riku, Pete, Tiina ja Jonna poikkesivat meidän kauttamme liittyäkseen seuraan. Porukan lähdettyä lajittelin ja listasin ostoksia hiukan, mutta pian totesin, että tarkempi listaus pitää tehdä porukalla, tai edes yhden apulaisen kanssa. Kuittien ja tavaroiden vertailu on jännittävä palapeli, mutta sain viime kerrallakin loppujen lopuksi kaikelle löydettyä hinnan, niin uskon, että se onnistuu tälläkin kertaa... Nälkä alkoi painaa, joten käväisin lähikaupasta hakemassa evästä. Olin käsittänyt, että uimaporukka olisi mennyt Ipaneman reissultaan suoraan syömään. He kuitenkin tulivatkin pian jo takaisin ja alkoivat suunnitella syömään lähtöä, mutta lopulta tuli niin kiire kohtaamispaikalle, ettei siinä ehdittykään käydä kunnolla missään, vaan muutkin ostivat eväitä mukaan. Mari ja Marjo lähtivät kohti kiloravintolaa, sillä he aikoivat viettää illan allasbileiden merkeissä. Eija, Jukka, Pete ja Riku lähtivät minun kanssani katsomaan Beija-Florin treenejä. Olin hiukan odottanut, että CR:n kämpän tyttöjäkin olisi lähtenyt mukaan, mutta ketään ei ilmaantunut paikalle.

Oli sovittu hesalaisten kanssa, että nähtäisiin Largo do Machadon metroasemalla puoli kuusi. Olimme kymmenisen minuuttia myöhässä eikä ketään näkynyt missään, joten jatkoimme matkaa Centralin asemalle. Siellähän meidän porukkaa löytyikin... Lipputreenit Cidadessa olivat venähtäneet niin, että he olivat tulleet Centraliin vastaan ja pistäneet viestiä muille, että tulisivat sinne. Minuakin oli houkuttanut aamulla lähteä lipputreeneihin, kun niistä kuulin, mutta tietäen millaiseksi kökkimiseksi on mennyt joka kerta, kun jotain on ollut Cidade do Sambassa, en muuttanut suunnitelmiani. Ja olin siitä erittäin tyytyväinen, kun kuulin Johannalta, että treenien alku oli viivästynyt parilla tunnilla... Tiedän, että ilta menee odotteluksi, ei Sambodromollakaan koskaan tapahdu mitään vielä siihen aikaan, joka on ilmoitettu, vaan joskus 1-2 tuntia myöhemmin. Ehkä. Muita odotellessa käytiin Eijan kanssa pariin kertaan pikku vaateliikkeessä ihmettelemässä minimaalisia valikoimia -- siellä oli mahtavan hyvä ilmastointi ja ihanan vilpoista...
Kun oli odoteltu loputkin papukaijat paikalle, suunnattiin porukalla kohti Sambodromoa. Carlos vei meidät alakatsomoon, josta pääsimme näkemään treenaajat aivan lähietäisyydeltä (sitten lopulta, noin 3 tunnin odottelun jälkeen, kun he sieltä tulivat). Näkymät tosiaankin paremmat kuin piippuhyllyltä, josta karnevaaleja seurataan. Toisaalta vaunuista ja kokonaisuudesta saa luultavasti paremman käsityksen ylempää. Kun homma lopulta käynnistyi, oli tunnelma aivan mahtava. Comissao meni ohitsemme niin nopeasti, ettei koreografiasta ehtinyt saada juurikaan käsitystä, mutta muita saimmekin sitten seurata tarkemmin. Tunti hurahti ohitse aivan huomaamatta, fiilis oli huipussaan niin treenaajilla kuin yleisön puolellakin. Kun bateria oli kohdalla, oli pakko hiukan tanssiakin, vaikka jalat eivät oikeasti oikein kestäisi tällä hetkellä sitä lajia.

Beija-Florin jälkeen olisi tullut vielä Imperatriz, mutta olimme liian väsyneitä, että olisimme jääneet sitä katsomaan. Hiukan helsinkiläiset ihmettelivät lähtöämme -- tai lähinnä kai sitä, ettemme olleet tulossa illalla bilettämään Viradouroon. Meillä oli omat bileet kämpillä, siitä Mari ja Marjo pitivät huolen, kun kolme väsähtänyttä kökkijää raahautui lopulta kotiin :)

7.2.

8. helmikuuta 2010 kello 12:49
Ramosin porukka toi eilen lippurahansa ja olin kerännyt maksut myös meidän väeltä, joten aamulla pakkasin 4500 realia tissien alle ja otin suunnaksi Largo do Machadon aseman. Papagaion tyttöjen hotellille suunnistaminen vaati hetken aikaa edestakaisin kävelyä samaa katua pitkin ja tien kysymistä portugaliksi, mutta löytyihän se sitten. Olin kartasta katsonut, että kadunkulmassa, josta pitää kääntyä, on kirkko, joten sitä ei voi missata. Mutta kyllä sen voi, jos kuvittelee kirkon olevan suurempi kuin ympäröivät rakennukset ja irrallaan muista eikä suinkaan pieni ja kerrostalojen väliin ahdettu, seinä seinää vasten. Papukaijat olivat jatkaneet illalla Viradouroon, joten ei mitään huolta, että olisivat ehtineet lähteä aamusta johonkin. Jätin lippurahat Johannalle ja sovin alustavasti, että haen liput keskiviikkoaamuna.
Takaisin metroasemalle tullessa tutustuin Largon asemalla olevaan kirpputoriin ja tein vähän omia ostoksia. Sitten kiiruhdinkin jo kämpille, että ehtii hetken hengähtää ennen seuraavaa lähtöä.

Oltiin sovittu edellisiltana, että Corcovadolle haluavat tulisivat meidän kämpille klo 13. Sinnehän ilmestyi sitten koko Ramosin väki, eli lähdettiin kaikki 12. Pysäytin meille kolme taksia Raulinkadulla (tai oikeastaan neljä, kun ensimmäinen pysäytetty ei halunnut ottaa meitä kyytiin) eikä kukaan tietenkään voinut puhua englantia. Sanoin määränpään joka kuskille ja sitten istuimme autoihin jännittämään, mihin tässä vielä jouduttaisiin. Matkalla ajettiin Rodrigo-järven syrjää ja ihasteltiin maisemia.
Cosme Velhossa tilataksikuski hyökkäsi heti kimppuumme selittämään, että seuraava juna lähtee vasta 2 tunnin päästä, mutta hän voisi viedä meidät Corcovadon huipulle heti. Olimme kuitenkin sitä mieltä, että junamatka on osa Corcovado-elämystä ja kieltäydyimme -- myös siksi, että epäilin suuresti kuskin väitettä 2 tunnin odotuksesta. Saimme liput 1,5 tunnin päästä lähtevään junaan ja hengailimme siihen asti asemalla syöden jäätelöä ja juoden guarana-limua.
Junamatka oli hauska, vaikka puusto olikin niin tiheää, että henkeäsalpaavia maisemia näkyi vain hetkittäin. Ylhäällä oli hissitkin, mutta lähdimme kiipeämään portaita voidaksemme ihailla maisemia Jeesusta lähetessämme. Huipulla totesimme tyytyväisinä, että siellä meitä odotti Kristus-patsas kädet levällään eikä -- kuten Jonnan unessa -- Antikristus-patsas kädet puuskassa. Ihailimme näkymiä ja räpsimme valokuvia. Ylhäällä kävi aina hetkittäin pieni tuulenviri, joka vilvoitti ihanasti, mutta kuuma sielläkin silti oli. Ei tosiaan tarvinnut pitkiä housuja, vaikka sitä oli lähtiessä mietitty.
Kaikki alkoivat olla niin nälkäisiä, että päätettiin mennä taksilla takaisin Copacabanalle ja yhdessä syömään.

Copiksella oli käynnissä jokin kulkue, jota jäätiin hetkeksi seuraamaan. Kyseessä saattoi olla Mangueiran väki tai fanit, kun aika monilla oli Mangueira-paita ja jossain vaiheessa ääniautosta kajahti tämänvuotinen biisikin. Sitten istuttiin rantaravintolassa tilaamassa "um para dois"-annoksia. Mari ja Marjo ottivat nälissään puoliksi annoksen, joka oli tarkoitettu kolmelle. Siinä sitten riittikin maisteltavaa vähän koko porukalle...
Ruoan jälkeen erkaannuttiin omille kämpille päin, paitsi Riku, joka lähti kanssamme Raulinkadulle kokoustamaan. Laillinen ja päätösvaltainen Gambon hallituksen kokous tuli pidettyä Rua Raul Pompeialla, kattoterassilla, osittain uima-altaassa. Ensimmäisenä asiana annoimme noottia niille, jotka eivät tulleet paikalle ja päätimme myöntää kilometrikorvaukset niille, jotka olivat tulleet :D
Kokouksen jälkeen hengailtiin kämpällä ja kuunneltiin karnevaalibiisejä. Lettuja ei jaksettu paistaa, vaikka oli ollut puhe siitä, että niitä olisi hyvä tehdä sunnuntaina, kun siivooja tulee maanantaina hoitamaan tiskit. No, yritetään seuraavan kerran tiistai-iltana, niin on sitten keskiviikkona taas tiskattavaa :)

9.2.

10. helmikuuta 2010 kello 1:50
Hämmästyttävää kyllä porukka heräsi aamuseiskalta uimaan, vaikka viiniä ja caipirinhaa oli kumottu myöhäiseen. Tälle päivälle oltiin mietitty, että käväistäisiin pikaisesti Cidade do Sambassa vilkaisemassa, millaisia vaunuja koulut ovat rakentamassa. Arvelin, että se olisi melko nopea keikka ja illalla voisi tehdä vielä jotain muuta, joten sovimme, että lähdetään Sokeritoppavuorelle katsomaan auringonlaskua. Ramosin väki ei halunnutkaan lähteä vaunuja ihmettelemään, vaan mentiin viisistään. Onneksi löytyi heti taksikuski, joka suostui ottamaan viisi kyytiin. Eija-parka joutui kapeimpana matkustamaan epämukavasti penkin reunalla.
Lämpömittarit olivat rannassa näyttäneet suunnilleen 33 astetta, jossain kohdin jopa niinkin alhaista lämpötilaa kuin 29 astetta! Niinpä hieman ihmettelimme vetämätöntä oloa Cidadessa, kunnes lähtiessä huomasimme, että keskikaupungilla mittarit näyttivät 41 astetta, vaikka rannassa oli jälleen 33... Oli kuitenkin kuumuudesta huolimatta tosi hieno reissu!
Sambakaupunki on jäänyt edellisestä Rion-reissustani mieleen kaikkien kökkimisluolien kuninkaana, jossa saa kuin Beckettin näytelmässä ikuisesti odottaa, mutta kaikki tapahtuu vasta huomenna eli ei koskaan. Niinpä reissussa oli nyt vähän traumanparantamisen makua, kun vakuuttelin monet kerrat itselleni ja muille, että emme sitten todellakaan viivy siellä kauan, vaan voidaan lähteä heti, kun joku kyllästyy. Vaan eipä sitä kovin äkkiä tapahtunut, onneksi, vaan aika hurahti ohitse huomaamatta :)
Aivan mielettömän hienoja vaunuja on luvassa, kuten aina -- miten ne voivatkin joka vuosi tuntua niin erityisen upeilta. Erityisesti Grande Rio ja Beija-Flor tekivät vaikutuksen, Mangueiralla oli myös mieleenpainuvia juttuja. Erilaisella tavalla säväytti jälleen Viradouro, jonka Meksiko-aiheiseen kulkueeseen on tulossa Kuolleiden juhlaa esittävä vaunu. Yllättävän kauan jaksoimme kulkea ihmettelemässä vaunupajoilla hääräilyä, kunnes oli aivan pakko mennä pirtelölle ja jätskille Bob'siin. Aurinko ja kuumuus uuvuttivat porukan aivan täydellisesti.
Suunnattiin sitten takaisin kämpille taksilla taas. Onneksi niissä on ilmastointi... Kokkisoturit Marjo ja Jukka tekivät kanapastaa, joka syötiin hyvällä ruokahalulla, ennen kuin vetäydyttiin lepäilemään illan koitosta varten.

Iltasuunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun taivaalle keräytyikin pilviä. Mietittiin, että on turha mennä Sokeritopalle ihailemaan kaupungin valoja, jos niitä ei näy. Jätettiin siis retki johonkin toiseen iltaan... Toivottavasti pilvettömiä iltoja vielä riittää, kun niitä on tässä monta ollut. Sokeritoppa korvautuikin siis -- pool partyilla, jälleen kerran :) Tosin ensin katselimme telkkarista, kun Papagaion Jenni pyörähteli porta-bandeirana uutismakasiinin loppukevennyksessä. Sitä odoteltiin koko tunti tiiviisti tv:tä tapittaen, ettemme vain missaisi suomalaista Rion telkkarissa. Kun emme uutisista mitään ymmärtäneet, dubbasimme itse päälle vuorotellen. Oli aika yllättävät uutisaiheet :D
Illalla näkyi salamointia taivaanrannassa Sokeritopan toisella puolen. Ilmeisesti ukkoset olivat kaukana, kun ääntä ei kuulunut, mutta siinä vaiheessa olimme joka tapauksessa hyvin tyytyväisiä, että emme olleet tänä iltana lähteneet minnekään. Toivottavasti huomisilta olisi selkeä.


10.2.

11. helmikuuta 2010 kello 12:00
Yöllisestä ukkosmyrskystä ei aamulla näkynyt onneksi merkkiäkään. Olin päättänyt, että jos herään ennen kahdeksaa, lähden Paquetáan. Vaikka reissu herätti ajatuksena kiinnostusta, ei loppupeleissä lähtijöitä kuitenkaan löytynyt muita, joten luvassa oli yksinäinen seikkailu. Olin ajatellut varata matkoihin 2-2,5 tuntia suuntaansa ja perilläoloon 4-5 tuntia. Jotta ehdin Sokeritopalle muiden kanssa, olisi syytä olla kämpillä klo 17 mennessä, joten siitä tämä ennen kahdeksaa lähtö. Olin edellisenä iltana yrittänyt googlata laivojen aikataulujakin, mutta netti oli taas vaihteeksi hidas ja pätkivä, joten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, milloin lautat lähtevät. Ja vaikka olisi ollutkin, ei olisi ollut tietoa siitä, kuinka kauan satamaan hankkiutuminen kestää, joten samapa tuo, tuumasin. Heräsin jo ennen seitsemää, joten lähtö oli edessä.
Olin nähnyt busseja, jotka menivät oikeaan paikkaan, marraskuun 15. päivän aukiolle, mutta en lainkaan muistanut, missä olin niitä nähnyt. Hetken ihmettelin Copiksen Notre Damen -kadulla ajavia busseja, mutta missään ei ollut oikeaa tekstiä, joten hyppäsin Centraliin menevään bussiin. Keskustassa luulisi bussilinjoissa vaihtoehtoja riittävän. Jos taksikuskit täällä ovatkin hulluja, niin entäs sitten bussikuskit, huh huh! Presidentti Vargasin kadulla havaitsin minua vastaan tulevan bussin, jossa oli oikea osoite, joten hyppäsin kyydistä ja vaihdoin kadun puolta. Samalla hattuni vaihtoi omistajaa. Hupaisaa, että edelliselläkin reissulla minulta vietiin vain hattu, ei muuta. Niin kauan kuin pää ei lähde hatun mukana, niin tudo bom.
Aukio olikin enää vain kolmen pysäkinvälin päässä, joten pian olin marssinut jo satamaan asti. Hetken pyörimisen jälkeen löytyi bilheteria, jossa minulle myytiin lippu, mutta siinä luki Rio-Niterói. Kielipuolena vain toistelin määränpäätäni ja kassa vakuutteli minulle, että lipullani pääsee Paquetáan, joten tyydyin tähän. Lauttaa odotellessani mietin, että varmasti unohtumaton reissu on edessä, vaikka päätyisin Niteróihinkin, joten ei kait siinä. Odottelua muuten riitti... Lauttoja meni nimittäin kolmen tunnin välein ja kun saavuin satamaan, oli edellinen mennyt tuntia aiemmin. Eli kaksi tuntia istuskelin, ihmettelin ja söin jäätelöä. Katselin telkkarista Portelan valmistautumista kulkueeseen ja leikin kameran kanssa.
Kun olin lähtenyt liikkeelle, oli ilma näyttänyt viileältä, joten olin pistänyt pitkät housut ja lenkkareihin Eijalta lainatut käteenvetosukat (kantapäättömät, jotka näyttävät siltä, että ne pitäisi vetää jalan sijasta käteen). Lauttaa odotellessa ilma kuitenkin kirkastui ja lämpeni kaiken aikaa, joten alkoi vähitellen olla tukalan kuuma ja vilvoittelin jalkoja, ennen kuin lenkkareista olisi voinut kaataa hikeä pois... Ja jostain syystä päässä soi vähän väliä Fröbelin Palikoiden biisi: "Meidän laivassa, meidän laivassa, on iso reikä pohjassa..." Brassimentaliteetin tuntien mikäli näin kävisi, olisi selviytyminen tosiaan siitä kiinni, tartunko pumppuun.

Laivamatka oli todella viehättävä. Ohitettiin läheltä Ilha da Fiscalin vihreä palatsi ja alitettiin Rio-Niterói-silta. Hatutta en halunnut mennä yläkannelle, mutta sisällä oli ihanan vilpoisaa. Ostin myyjämummelilta suolapähkinöitä. Hän puhui lähes taukoamatta ja oli vaikea saada väliin sanaa, että en puhu portugalia. Kun sanoin vaihtorahat saadessani "obridaga", hän intoutui väittämään, että minähän puhun portugalia hienosti! No joo, osaan sanoa tosi hienosti obrigada, sillähän pääsee pitkälle. 
Perillä Paquetássa ostin ensi töikseni uuden hatun, joka oli kuumuudessa tarpeen. Tuhlasin vähäisiä realejani hevosrattailla ajeluun, se oli liian houkutteleva väliin jätettäväksi. Kuski puhua papatti myös lähes taukoamatta, vaikka hänen täytyi ymmärtää, etten juurikaan puhu kieltä, kun olimme tinganneet hinnasta alkuun. Yhdessä pysähdyspisteessä kun lähdin seuraamaan kuskin osoittamaa polkua, seuraani riensi noin 7-vuotias pikku neekeripoika. Luulin ensin, että hän aikoo kerjätä rahaa, mutta ilmeisesti kyseessä olikin opas, koska poika alkoi puhua minulle aivan oppaan sävyyn, tosin hyvin hiljaa ja ujosti maahan katsoen. Sitten kuskini huusi pojalle, etten minä ymmärrä portugalia (sen ymmärsin!) ja poika juoksi äkkiä pois. Ihme, ettei kielipuolisuuteni kuitenkaan estänyt kuskia itseään pitämästä esittelypuheita joka välissä...

Saari on todella kaunis ja aivan uskomattoman rauhallinen keidas vain 70 minuutin matkan päässä Rion keskustasta. Jos joskus lähden karnevaaleille siten, että tarkoitus on pitää myös lepolomaa, en ota hotellia Riosta vaan majoitun Paquetálle.
Pettymyksekseni siellä oli autojakin, mutta yhtään henkilöautoa en nähnyt. Muutenkin liikenne on vähäistä ja autojen äänen puuttuminen antaa mukavan vanhanajan tunnelman. Talot ovat toinen toistaan jännempiä ja hautausmaa aika unenomainen paikka, eli hämmentävä.

Halusin ehtiä kolmen lautalle, jotta olisin viiden aikoihin kämpillä. Puhe oli kuitenkin ollut, että mentäisiin tänä iltana Sokeritopalle, kun eilen ei päässyt, ja lauttoja meni vain kolmen tunnin välein. Hiukan kyllä teki mieli jäädä kuuden lautalle, että olisin ehtinyt kävellä aivan saaren kaukaisimpaan kärkeen asti, mutta toisaalta oli niin hirvittävän kuuma, etten tiedä, olisinko sittenkään jaksanut. Kuumuus tunkeutui luihin ja ytimiin. Reilun tunnin paluumatkan aikana vetäisin litran vettä ja 0,3 litran kokiksen sekä pienen pussillisen suolapähkinöitä. Neste+suola+sokerivarastojen täydennys antoi taas energiaa, joka oli tarpeenkin sitten, kun yritin löytää oikean bussipysäkin. Kiersin ihmeissäni kahteen kertaan marraskuun 15. päivän aukiota, mutta vaikka siitä lähti pitkälti toistakymmentä bussia, ei mikään mennyt Copacabanalle. Luovutin ja lähdin etsimään taksia. Silloin ohi huristeli oikeaan paikkaan menevä bussi, joten lähdin kiireesti samaan suuntaan pysäkkiä jäljittämään. Seuraavassa pysäkille tulevassa bussissa ei lukenut Copacabana, mutta kysyin kuskilta ja tämä sanoi, että mennään sinnekin, joten nousin kyytiin. Ei ihmekään, ettei määränpäälistassa ollut Copista: bussi koukkasi vain ihan pienen pätkän Barata Ribeirolle ja Rua Raul Pompeialle, ennen kuin jatkoi Ipanemaan... Minun onnekseni se meni juuri meidän kämppämme ohi, mutta jos asuisin toisessa päässä Copacabanaa, olisin voinut olla hiukan kypsä kuskille.
Olin puoli kuuden aikaan kämpillä ja kävin nopeasti suihkussa, että ehtisin hiukan levätä ennen uutta lähtöä. Sitten huomasin pilvien taas kerääntyvän... Ei Sokeritoppaa tänäänkään :(

Harkitsimme vähän aikaa muita iltaohjelman mahdollisuuksia ja päätimme lähteä Lapaan. Suunnaksi otettiin Carioca da Gema, jotta päästäisiin varmasti tanssimaan livepagoden tahtiin. Ihan hauskaa oli, vaikka olinkin nukahtaa pöytään, kun en niitä päikkäreitäkään tietenkään ollut nukkunut... Muukin meidän kämpän väki oli aivan poikki shoppailusta ja auringonotosta.

11.2.

12. helmikuuta 2010 kello 20:30
Tänään olisi ollut Will da Mangueiran tarjoama churrasco ja mietin pitkään lähtemistä, mutta lopulta se jäi sitten väliin. Kaikkea ei vaan millään jaksa eikä ehdi, joten kahden vuoden päästä sitten taas tätäkin voi yrittää uudestaan. Kun lopulta jaksoi lähteä liikkeelle, lähdin kiertelemään Copacabanan kauppoja, ensin Marin & Jukan kanssa ja sitten itsekseni toisen kierroksen. Marin kanssa kävimme yhdessä Brasilian isoimmista levykaupoista. Ja vielä lisää sambalevyjä tarttui mukaan... Osa saattaa mennä myyntiinkin sitten Suomessa, mutta paljon sellaisia löytyi, jotka pidän varmasti itse. Sain vihdoin ostetuksi uimapuvun, jota tulikin heti kokeiltua altaassa pikaisesti. Ostin myös Roseiran värisen treenikassin, kun edellisellä Rion-reissulla tuli ostettua Gambon värinen :)

Olin puhunut niin monta päivää Rodrigo-järven kiertämisestä, että tänään halusin sen viimein tehdä. Olen kiertänyt järven kävellen (7 km), mutta halusin kokeilla polkurattaita, joten houkuttelin Eijan ja Marin lähtemään mukaani. Matkalla testattiin lähistöltä löytynyt uusi kiloravintola, joka oli hiukan vakipaikkaamme kalliimpi, mutta ruoka oli kyllä erinomaisen hyvää.
Sitten kierrettiin tunnin verran järveä. Ensimmäinen kilometri meni nauraa hörsköttäessä, ja hupaa kyllä riitti koko kierrokselle, myös vastaantulijoilla. Hiki virtasi, kun välillä piti ihan tosissaan polkea ylämäkeen. Alamäissä puolestaan jarruille oli käyttöä. Yllättäen huomattiin, että kello oli jo tosi paljon ja meille tuli kiire palauttaa kärry ja lähteä taksilla kämpille, jotta ehtisimme vihdoin sinne Sokeritopalle, kun on niin monta päivää sitä suunniteltu.

Ehdimme juuri ja juuri takseilla viimeiseen gondolihissiin Urcalle ja siitä Sokeritopalle. Aurinko laski ja saimme katsella Rion ja Niteróin valoja. Kaunista.
Illalla vielä juotiin caipirinhaa, pulikoitiin altaassa ja pelattiin korttia.

12.2.

13. helmikuuta 2010 kello 12:57
Lähdin aamulla hakemaan karnevaalilippujamme Papagaion tyttöjen asunnolta. Sovimme ennen lähtöäni treffit Botafogon asemalle, kun ajattelimme katsastaa Botafogon rannan. Minulla oli hyvin aikaa kierrellä ihmettelemässä Botafogon kojuja ja kauppoja, ennen kuin piti nähdä muut asemalla. Tosin ei ollut sovittu treffipaikkaa sen tarkemmin, ja metrosta olikin 6 ulosmenoreittiä, joten oli mahdotonta pitää vahtia jokaisella... Kiersin melkein tunnin uloskäynniltä toiselle. Sitten totesin, että muut ovat varmasti jo menneet rantaan ja lähdin perässä.
Kun saavuin rantaan, se olikin lähes autio. Meikäläisiä ei näkynyt missään ja muutenkin koko rannassa oli vain pari yksittäistä ihmistä -- se ei ollutkaan uimaranta. Ihmettelin hiukan, että mitäs nyt tehtäisiin, kun oli ollut puhe, että lasten kulkueita katsomaan lähtijät voisivat lähteä suoraan Botafogosta. Olin siis varustautunut olemaan koko päivän menossa, mutta kun ei ollut muutakaan mahdollisuutta saada kontaktia muihin, oli palattava Copacabanalle. Hyppäsin siis bussiin.
Kämpillä kuulin, että porukka oli mennyt rannalle, kun eivät nähneet minua asemalla, ja todennut rannan uintikelvottomaksi. Veden ja rantaviivan likaisuuden vuoksi muut eivät olleet viipyneet, vaan kun minua ei kuulunut, olivat lähteneet Ipanemalle uimaan.

Vain Eija oli lähdössä kanssani katsomaan lasten kulkueita. Ramosin kämpän väellä oli samaan aikaan tapaaminen koskien kulkuetta, johon olisi mahdollisuus päästä desfiilaamaan. He olivat tutustuneet Willin luona johonkuhun paikalliseen, joka kysyi heitä tanssimaan koulunsa kulkueeseen, mikäli oikein ymmärsin. Metrossa saatiin olla kuin sillit suolassa ja sitten kuljettiin joukon mukana metrosta pois... Ja väärälle puolen asemaa. Sitä kun lähdettiin kiertämään, huomattiin pian olevamme niin väärässä paikassa kuin voi olla. Rähjäiset talot, pahvilaatikoiden päällä kadulla nukkuvat ihmiset ja mustemmaksi muuttuva maisema kertoivat meille, että on aika kääntyä takaisin -- etenkin kun talonkulmasta, jota yritimme kiertää, lähtikin pitkä muuri. Kun kiersimme saman rakennuksen toiselle puolen, oli tunnelma täysin eri: korkeita, moderneja kerrostaloja, vilkasliikenteinen valtakatu, valkoihoisiakin väkijoukossa. Kiiruhdimme kohti Sambódromoa, sillä kello alkoi jo olla seitsemän ja vähän ylikin.
Ensimmäinen kulkue oli jo käynnissä, kun lopulta ennätimme kolmossektorin portille. Se kuitenkin vedettiin kiinni nenämme edestä ja väkijoukko ohjattiin seuraavalle portille. Joka myöskin suljettiin, katsomo täynnä, jos oikein ymmärsin, mitä huutelivat. Muun joukon mukana sitten kuljimme ohi sektoreiden viisi, seitsemän, yhdeksän... Lopulta löytyi portti, josta otettiin ihmisiä sisään. Portilla oli valtava ihmisjoukko metelöimässä ja kummastelimme, kun vain ihan muutamia pääsi välillä sisään ja suurin osa blokattiin pois. Tosin torjutut jäivät metelöimään ja pyrkimään sisään, niin portille oli vaikea päästä. Tungoksessa tönittävinä oltuamme huomasimme, että sisäänpääsijöillä oli kädessään jotain lipun näköistä. Sen verran sain jututettua yhtä ohityöntyjää, että selvisi, että vain lipulla pääsee sisään. Pettyneinä lähdimme Eijan kanssa samaa reittiä takaisin. Jo yksi turha reissu oli tänään tehty ja toinen turha reissu sai tunteet kuumenemaan. Pohdimme suureen ääneen, että tämä päivä on ollut niin hanurista kuin päivä voi vain olla. Asiaa ei auttanut yhtään se, että vartija pysäytti meidät ja esti kulkumme takaisin. Hän osoitteli porttia, jolta tulemme, eikä millään uskonut, kun Eija avautui hänelle aiheesta, että me emme ole menossa Sambódromolle, kun meillä ei ole lippuja. Itsepäisesti äijä kuitenkin yritti saada meidät lähtemään toiseen suuntaan. Sitten ohitsemme kiiruhti pari paikallista, myöskin kiellettyyn suuntaan, ja vartija pysäytti heidät. Alkoi yhtä kova selittäminen portugaliksi, jos oikein ymmärsin niin siitä, että heillä on oikeus mennä porttien ohi, koska he olivat menossa desfiilaajien alueelle auttamaan. Minä yritin edelleen pistää väliin sanaa, että me emme ole menossa edes Sambódromolle, koska meillä ei ole lippuja, vaan yritämme päästä pois. Silloin vartijan kanssa vääntävä paikallinen nainen sanoi, että emme tarvitse lippua vaan kutsut joltakulta, joka on kulkueessa, ja käski meidän seurata häntä. Pääsimme yhtenä porukkana kulkemaan vastavirtaan hiukan matkaa ja nainen huuteli jollekulle ystävälleen, joka oli aidan toisella puolen, että tarvitaan lisää kutsuja. Kaveri työnsi niitä verkkoaidan raosta ja näin mekin Eijan kanssa saimme sellaiset. Sitten olikin vaikea olla näyttämättä pitkää nenää sille kaapinkokoiselle vartijalle, jonka ohi pyyhällettiin nyt ihan oikeaan suuntaan, mutta kutsut tiukasti mukana. Me mennään sittenkin Sambódromolle!
Kiipesimme sektorin seitsemän ylähyllyille katsomaan ja räpsimään kuvia. Lasten kulkueet olivat tosi hienoja! Mittakaavaltaan ne olivat yllättävän lähellä suomalaisia kulkueita. Koreografiat olivat osalla tosi vaikeitakin, niitä oli varmasti harjoiteltu suurella hartaudella.

Kämpille palasimme melko voipuneina ja kiiruhdimme liottamaan loppuunkäveltyjä jalkoja altaassa. Sitten vielä tsillailtiin ja katseltiin telkkarista Sao Paulon karnevaaleja. Mari ja Marjo olivat menopäällä ja lähtivät etsimään bileitä. Vähän houkutti lähteä mukaan, mutta aina kun nousin jaloilleni, jalkapohjat kirkuivat tuskasta, joten katsoin parhaaksi jäädä kämpille lepuuttamaan.

13.2.

14. helmikuuta 2010 kello 12:38
Aamulla Pete ja Riku kävivät hakemassa toisen porukan karnevaaliliput. Heillä oli edessä on aika mahdoton tehtävä, sillä he yrittävät päivää ennemmin vaihtaa lippunsa maanantailta sunnuntaille. Koko Ramosin kämpän porukkaa oli pyydetty vaunuun desfiilaamaan Unidos de Lucasin kulkueeseen Madureiraan. Se on kuitenkin maanantaina ja pahasti päällekkäin Grupo Especialin kulkueiden kanssa. He olivat muistaneet lippujensa olevan sunnuntaille ja olivat jo lupautuneet menemään kulkueeseen tanssimaan.
Vietin aamun terassilla, jos tässä vielä vaikka ehtisi ruskettuakin hiukan. Oli liian kuuma, että olisin saanut matkakirjaa eteenpäin paria sivua enempää, mutta jääpähän lentokoneeseen ajanvietettä.

Päivällä lähdimme Raulinkadun kämpän porukalla Ipanemalle ihmettelemään, josko siellä olisi luvassa transukulkue. Mitään aikaa en onnistunut netistä löytämään tapahtumalle, mutta edellisreissulla olin missannut transut, koska menin liian myöhään paikalle, niin nyt aioimme olla ainakin hyvissä ajoin. Juotiin yhdet virkistävät ja yritin kysellä rantavahdeilta, milloin kulkueet ovat. Vastaus oli "myöhemmin", mitään kellonaikaa ei ollut, olkapäiden kohauttelua vain sitä kysyttäessä. Aurinko tuntui kuumalta, joten lähdettiin etsimään varjoa ja syömään.
Kun olimme syömässä, kadulle osui capoeira-porukka viihdyttämään ruokailijoita. Eipä tuntunut annosten odotusaika pitkältä, kun seurattiin huikeita akrobatiatemppuja.
Ruoan jälkeen valuttiin taas Ipanemalle, mutta vieläkään siellä ei näyttänyt lainkaan siltä, että jotain kulkueita vielä nähtäisiin. Ostin pinkit sarvet, jotka täydensivät hienosti asukokonaisuuden, kun muutenkin olen aina niin tyylikkäänä liikkeellä. Kökittiin aikamme ja porukka päätti mennä uimaan, kun kerran Ipanemalla ollaan. En lähtenyt mukaan, vaan kävin vihdoin ostamassa itselleni havaianas-tossut, joissa kantapää saa levätä kengästä (ja varmaan seuraavaksi kipeytyy varpaanvälit...). Iltapäivällä vielä kokeiltiin kökkiä Ipanemalla. Enimmäkseen tarjolla oli vapputunnelmaa... Paljon oli miehiä mekoissa, mutta vain muutamaa saattoi oikeasti transuksi sanoa.
Päivä oli vietetty auringossa, joten porukka alkoi olla tosi väsähtänyttä ja lähdettiin lopulta kämpille tsillailemaan. Eija ja Mari menivät vielä tuliaisostoksia tekemään ja minä lähdin tuhlaamaan viimeisiä Gambon rahoja: niitä joilla sain ostaa itselleni jotain kivaa muistoksi Gambon ajoistani :) Olin jo päättänyt haluavani taulun iltatorilta, joten sinne siis... Löysinkin pian sellaisen, jonka halusin, ja sen jälkeen kiertelin tekemässä löytöjä muista kojuista. Yhdellä mummulla oli telkkari mukanaan myyntikojussa ja hän seurasi siitä karnevaalikulkueita :D
Copacabanalla oli hulinat käynnissä vähän joka puolella ja seurailin hetken aikaa jonkun paikallisen blocon meininkejä. Loppuunkävellyt jalat eivät vain millään meinaa nyt nousta tanssimaan.

Opasvihkomme mukaan uima-altaamme pystyy lämmittämään ja olimme ajatelleet kokeilla sitä. Ohjeet eivät kuitenkaan tainneet ihan pitää paikkaansa, sillä vesi ei lämmennyt lainkaan... Ilmalämpötilakin oli illalla enää 24 asteen tienoissa, niin meinasi tulla kylmä! Kuinkahan me pärjätään Suomen oloissa parin päivän päästä? Urheasti kuitenkin Eijan ja Marin likosimme taas aikamme altaassa.
Katseltiin illan päätteeksi televisiosta hetken aikaa kulkueita ja nähtäväähän olisi riittänyt ihan livenäkin, jos olisi lähdetty ulos. Väsytti kuitenkin niin mahtavasti, että pakko oli raahautua sänkyyn.

14.2.

19. helmikuuta 2010 kello 1:31
Aamulla lähdimme uimaan Ipaneman rantaan. Väkeä oli valtavan paljon ja aallotkin olivat kuulemma harvinaisen isoja. No senhän huomasi kokematon meressä uija nopeasti, kun ei meinannut päästä uimaan lainkaan. Aina tuli aalto ja taas olin rannassa, välillä merivettä syljeskellen, välillä pohjaa pitkin raapiutuneena. Ei kait siinä. Pitäisi osata sukeltaa kuten paikalliset aallon alitse, mutta sitä varten pitäisi osata sukeltaa. Purin hammasta ja menin tyrskymuurista läpi, että edes hetken sain nauttia aalloilla keinumisesta, ennen kuin taas olin ihmeekseni rannassa istumassa.
Vietin päivän hengailun ja henkisen valmistautumisen merkeissä. Lepäilin sisällä viileässä voimia keräten, mikä osoittautui vielä tarpeelliseksi. Vähitellen pakkasin reppuni ja aloin suunnitella Sambódromolle suuntaamista. Betonikatsomossa kökkimisen hankaluuden lievittämiseksi värkkäsin itselleni istuinalustan työntämällä muovipussiin sellaiset vaatteet, jotka saavat jäädä Rioon. Lisäpehmusteeksi tungin vielä lisää muovipusseja, kun niitä täällä aina jaetaan kaupoissa niin runsain mitoin, että kumma kun koko kaupunki ei huku muovipusseihin. Sunnuntai-illan kulkueita lähdin katsomaan yksinäni, koko muu porukka tulisi vasta maanantain kulkueisiin. Vähän kyllä jänskätti etukäteen -- ei dromolle hankkiutuminen tai siellä oleminen, vaan aamuöisillä kaduilla kotiin raahautuminen itsekseni. Onneksi kaikki huolet osoittautuivat turhiksi.

Lähdin mielestäni hyvissä ajoin liikkeelle, puolitoista tuntia ennen porttien avaamista. Oikealla portilla olin 20 minuuttia aiemmin ja siinä vaiheessa tungos oli jo melkoinen. Ängin mukaan vaan ja onnistauduin ujuttautumaan monen ohitse. Viideltä portit aukesivat ja alkoi kilpajuoksu parhaille paikoille. Kun pääsin seiskasektorin piippuhyllylle, huomasin pettymyksekseni, että eturivi oli jo täynnä ja vasemmassa reunassa oli väkeä kymmenennelle riville ja ylikin. Suuntasin kuitenkin alakulmaan, mahdollisimman lähelle seiska- ja ysisektoreiden väliä, koska siellä sijaitsevalle tuomaristolle kaikki kuitenkin esittävät parastaan. Onnekseni kolmannella portaalla reunaan istuneet jenkkituristit tulivat siihen tulokseen, että se onkin huono paikka ja että ylempää näkee paremmin! Liimauduin välittömästi seinään kiinni hyvilläni. Kökkimistä oli edessä neljä tuntia ennen kuin tapahtumat alkaisivat, mutta ainakin minulla oli valokuvausta ajatellen loistava paikka. Reunan yli nojautumalla saattoi ottaa sektoreiden välistä melko esteettömiä kuvia :)
Ensimmäinen kökkimistunti oli tuskaa. Aurinko oli paahtanut betonin tulikuumaksi ja olin kiitollinen istuma-alustastani. Suorassa paahteessa en uskaltautunut veikkaamaan, kuinka koviksi lämpötilat nousivat. Sidoin saronkini kiinni kaiteeseen, laitoin yhden reunan selän taakse, että pystyin nojaamaan katsomonlaitaan, ja yhtä kulmaa pidin koholla, jotta kankaasta syntyi teltta, jonka varjossa saatoin värjötellä. Monet paikalliset olivat tulleet paikalle sateenvarjojen kanssa saadakseen suojaa auringolta. Oli aivan liian kuuma, että olisi voinut edes ajatella mitään. Hikipisarat valuivat selkää pitkin ja eväänä ollut guaranapullo tyhjeni nopeasti. Vartin yli kuusi aurinko onneksi painui vastapäisen talon taakse ja pääsin sen varjoon. Purin teltan ja aloin vähitellen saada energiaani takaisin.
Viereeni oli istunut vanha brassimummu, joka oli ilmeisesti kova Mangueira-fani, sillä hän oli pukeutunut kyseisen koulun shortseihin, paitaan ja hattuun. Mama Mangueira yritti jututtaa minua portugaliksi, mutta jouduin vain toistelemaan, etten puhu kieltä kuin aivan vähän, etenkin kun hän puhui kovin nopeasti ja aksentilla, josta en saanut selvää. Sitten nainen huikkasi luokseen Alberton, joka toimi tulkkina. Mama Mangueira oli luullut minua brassiksi eikä voinut uskoa, etten muka puhu portugalia. Olin aivan ällistynyt, kuinka minua voisi kukaan luulla brassiksi Copacabana-saronkini, turistihattuni ja aaveenvalkoisen ihoni kanssa. Mutta Alberto ja Mama valistivat minua, että brasilialaiset ovat tulleet joka puolelta maailmaa ja ovat varsin monennäköisiä ja -värisiä. Näinhän se toki on, mutta sitä suuremmalla syyllä ihmettelen, kuinka saatoin olla heidän mielestään aivan brasilialaisen näköinen... Kökkimisaika kului nopeasti, kun Alberto kyseli minulta suomisambasta ja Mama syötti minulle karkkia ja juotti kokista heidän kylmälaukustaan. He kauhistuivat, kun kuulivat, että olin jo juonut omat vesi- ja guaranapulloni, ja pitivät minulle paikkaa, että pääsin ostamaan lisää juotavaa. Yritin kovasti tyrkyttää heillekin kiitokseksi, mutta eivät millään huolineet. Albertolle pointsit siitä, että hän on varmasti ensimmäinen brassi, joka kuullessaan, että olen Suomesta, ei sanonut: "Se on kauhean kylmä maa". Sen sijaan hän tiesi heti, että Suomessa on paljon metsää! Alberton vaimo kävi myös esittäytymässä ja juttelimme hetken tanssimisesta. Hän oli menossa Mocidaden kulkueeseen seuraavana päivänä ja kehuin Mocidaden biisiä suosikikseni tämänvuotisista kappaleista. Alberto jo tyrkytti minulle heidän puhelinnumeroaankin siltä varalta, jos ensi vuonna tulen Rioon ja haluan päästä kulkueeseen tanssimaan, mutta sain heidät uskomaan, että pääsisin kyllä muiden suomalaisten mukana eikä heidän tarvinnut nähdä vaivaa minun vuokseni.

Aivan yllättäen kökkimisen maisterintutkintoni olikin jo suoritettu ja kulkueet alkoivat ilotulitusten räiskeessä. União da Ilha teki heti vaikutuksen. En odottanut tämän vuoden nousukkaalta paljonkaan, mutta heidän kulkueessaan olikin monia todella onnistuneita ja viehättäviä osioita. Imperatrizin comissãon päähahmo "ledi-Gandalf" oli huvittava eikä mielestäni aivan comissãon arvon mukainen (vaikka comissão voi tietysti olla humoristinenkin, mutta silti...) Imperatrizistä jäi päällimmäisenä mieleen kaunis väriharmonia.
Tijuca pääsi yllättämään. Kaksi vuotta sitten heidän kulkueensa ei ollut mielestäni kovin kummoinen, joten en osannut odottaa heiltä sellaista spektaakkelia, joka kulkue comissãostaan lähtien oli. Vaikuttavia ja erilaisia, oivaltavia elementtejä, joskaan ei aina ihan sitä loistokkuutta, jota itse eniten arvostan. Heidän biisinsä ei ollut järin mieleenpainuva näin gringan korviin, siihen oli vaikea päästä kiinni. Neljäntenä desfiilasi Viradouro, jonka aikana kamerastani loppui akku, vaikka olin sen varta vasten ladannut :( Lohduttauduin sillä, että pääsinpä ainakin fanittamaan täysillä ensimmäisen illan kahta ennakkosuosikkiani, Salgueiroa ja Beija-Floria, joiden biisejä lauloinkin sitten ääneni käheäksi.
Jalat olivat kovilla betonilla seistessä/tanssiessa. Salgueiron puolivälissä jouduin välillä huilaamaan istualtani, mutta ei sitä kauan malttanut tehdä. Kun nousi taas katsomaan kulkuetta, sai energiaa tanssiinkin, vaikka jalkapohjat huusivat tuskasta.
Kun olin nähnyt Beija-Florilta kaikki ne vaunut, joita ennakkoon olin odottanut eniten, aloin vähitellen hipsiä pois. Ajattelin, että vältän pahimmat ruuhkat, kun en hihhuloi aivan tappiin asti, ja olin oikeassa. Metrossa pystyi seisomaan olematta kenenkään kyljessä kiinni, vaikka olin poiminut mukaani yhden hylätyn rinkan Imperatrizin kulkueesta!

Puoli seitsemältä aamulla olin vihdoin Raulinkadulla. Olin nukahtaa suihkuun, mutta jotenkin onnistuin raahautumaan sänkyyn. Varmuuden vuoksi laitoin kellon herättämään kahdeltatoista, kyllä viisi tuntia unta saa luvan riittää -- jossain vaiheessa olisi kuitenkin aloitettava valmistautuminen huomisen samaan koitokseen...

15.2.

19. helmikuuta 2010 kello 9:54
Heräilin jo yhdentoista aikoihin ja raportoin muille eilisistä kokemuksistani. Painotin istuinalustan ja aurinkosuojan tärkeyttä, sillä aioimme tänäänkin olla paikalla jo kello viiden rynnistyksessä, kun portit avattaisiin. Myös Ramosin porukka aikoi lähteä liikkeelle hyvissä ajoin ja annoin heille samat ohjeet. Mitään muuta ei oikeastaan jaksanut tai ehtinyt tehdä, kuin jo valmistautua toiseen kökkimisistuntoon. Olisin kyllä käynyt vielä levykaupassakin, mutta kulman pikkuliike oli kiinni enkä jaksanut lähteä Modern Soundiin asti.

Olimme paikalla puoli viisi ja tungos oli yhtä kova kuin edellisenä päivänä. Ujuttauduimme niin lähelle portteja kuin mahdollista, vaikka ihmismassan paine oli käydä mahdottomaksi sietää, etenkin Eijalle. Vihdoin kello oli yli viiden ja portit avattiin, mutta massa jumittui lippuporteille, sillä niissä oli jokin vika eivätkä ne tunnistaneet pääsylippuja. Väkijoukko kävi kuumana ja vartijat yrittivät melko turhaan rauhoitella ja pyytää kärsivällisyyttä. Lopulta heidän oli pakko ottaa ihmisiä sisään ja kerätä vain pääsyliput kaikilta talteen, vaikkei niiden oikeellisuutta voinutkaan tarkistaa. Minulla oli käynyt huono säkä ja olin iskuvalmiudessa väärän kierreportin kohdalla siinä vaiheessa, kun sisäänotto alkoi -- kaksi porttia sivumpana. Onneksi Jukka sai tungettua itsensä nopeasti oikeaan suuntaan ja me muut tulimme perässä niin pian kuin kykenimme. Onnistuimme pääsemään jotakuinkin samaan paikkaan, jossa olin ollut eilenkin, jopa porrasta alemmas :)
Sitten alkoi kökkiminen. Marjo ja Jukka olivat käyneet aamulla ostamassa sateenvarjon, jonka alle he linnottautuivat. Minä, Eija ja Mari solmimme Copacabana-saronkimme yhteen ja vetäydyimme tämän teltan suojiin auringolta piiloon. Nyt kun meitä oli niin monta, pystyi kukin välillä käymään katsomon takana hakemassa vettä tai muuten vain jaloittelemassa viileämmässä ilmassa. Oli se neljän tunnin kökkiminen silti jälleen aikamoinen urakka. Onneksi sektoreiden välistä osui istumapaikkaamme aina silloin tällöin kevyt tuulenviri, sekin auttoi jaksamaan.
Yritin säästää kameran akkua tänään hiukan pidemmälle ja päätin olla ottamatta kameraa edes esiin illan avaavan Mocidaden aikana. Osasin Mocidaden biisin ulkoa, joten lauloin täyttä kurkkua ja nautin kulkueesta. Comissão oli uskomattoman hieno, sitä katsellessa nousi kyyneleet silmiin niin minulle kuin Marillekin. Muutoin Mocidaden kulkue ei ehkä parhaasta päästä ollut, mutta fanitin silti minkä jaksoin :)
Porto da Pedran aloittaessa otin kameran esiin ja parin seuraavan kulkueen verran keskityin lähinnä kuvaamiseen -- kunnes kesken Grande Rion huomasin akun olevan taas enää yhden palkin varassa :( Silloin oli pakko himmailla, että saisin edes pari kuvaa viimeisistäkin kouluista.
Porto da Pedralla oli pari upeaa vaunua, joita olin ihastellut jo edellisviikon Cidaden käynnillämme. Portelan puvut olivat näyttäviä ja tykkäsin heidänkin biisistään tosi paljon. Grande Rio säväytti hienolla kulkueella ja pidin peukkuja, että he voittaisivat koko kisan. Vila Isabelin aikana väsähdin ja oli pakko istua taas lepuuttamaan. Pistin silmätkin kiinni ja taisin kaikesta metelistä ja jännityksestä huolimatta nukkua hetken betonirappusella -- kunnes havahduin siihen, että Katri oli seuranamme! Katri ja Niko olivat tulleet Rioon vasta pari tuntia aiemmin ja rynnistäneet Sambódromolle. He olivat missanneet vain ensimmäisen koulun ja aivan sattumoisin saaneet liput samalle sektorille, jolla me olimme. Tosin eihän Katri sitä tiennyt, hän oli ollut etsimässä uloskäyntiä, kun törmäsi meidän nurkkaukseemme :) Siinä vaihdettiin nopeasti pari sanaa ja sain taas lisää virtaa katsella kulkuetta. Silti Vila Isabelista ei jäänyt juuri mitään mieleen... Mangueira oli vahvasti oman koulun väreissä, mikä on noin isolla porukalla vaikuttavan näköistä. Bateria oli toteutettu hauskasti ja Ivo Meirelles baterianjohtajana oli yhtä letkeä kuin aina -- vaikkei se oikein sopinut vankilanjohtajan rooliin!

Kokeilimme samaa taktiikkaa, jota olin käyttänyt edellisiltana, ja hipsimme pois jo vähän ennen kuin Mangueira oli lopettelemassa. Tungos oli silti melkoinen ja sen seasta oli vaikea dyykata matkamuistoja, mutta kyllä pari hylättyä puvunosaa sai taas uuden kodin :) Kämpille saavuttiin puoli seitsemältä auringonnousua ihaillen ja jalkapohjat niin väsyneinä, että mieluusti olisi kävelty jonkin muun kehonosan päällä, jos vain olisi siihen taito.

16.2.

19. helmikuuta 2010 kello 10:01
Heräsin bussissa Sao Paulossa. Luultavasti torkahdin vain sen hetken, että pää ehti notkahtaa alas, mutta heräsin valtavan energiapurkauksen kera ja hyvä etten hypännyt bussin katosta läpi. Hetkeen en tiennyt lainkaan, kuinka olin paikalle hankkiutunut, miten päätynyt bussiin ja miksi, mutta arvelin kuitenkin tehneeni sen ihan itse. Tiesin sentään, missä kaupungissa olen, vaikkeivat maisemat tuttuja olleetkaan. Parinkymmenen sekunnin kuluttua aamun tapahtumat palautuivat muistiin.
Olimme saaneet herätyksen aamukymmeneltä, kun asunnonvälittäjä jo soitteli ja kyseli, tarvitseeko meille järjestää taksikyytejä ja milloin he voivat tulla katsomaan, että paikka on kunnossa, ennen kuin lähdemme. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän pöllämystyneitä. Söimme aamupalaa ja pakkasimme loput tavarat sekavissa tunnelmissa. Olin ajatellut lähteväni kämpästä jo hyvissä ajoin ennen sen luovuttamista, mutta välittäjät ehtivät tulla vielä sotkemaan lähtötunnelmia.
En käsitä, miten edelliskerralla onnistuin tulemaan Rioon päin niin painavien (18 kg) kantamusten kera -- tällä kertaa olin saanut kaikki kahden viikon tarvikkeet pakattua alle 10 kiloon, vaikka minulla oli järjestelmäkamera ja tietokone mukana, kumpikin about kilon painoinen. Takaisin Suomeen lähdin sen sijaan vähän isomman painolastin kera kuin viimeksi -- 53 kg. Eli on täältä jotain tullut ostettua :D Valtaosa on toki Gambolle / yhteiskulkueelle ostettua tavaraa, itselleni ostin vain pari helmipussia, pari paitaa, uimapuvun ja bileganzan... Ja 35 uutta levyä. Ehkä osan niistä voisi tosiaan myydä eteenpäin Suomessa, niin siitä tulisi hyvä pohja seuraavaan matkakassaan.
Olin ajatellut mennä Santos Dumontin kentälle bussilla, mutta laukkujen raahaaminen pysäkille asti tuntui siinä väsymystilassa niin ylivoimaiselta tehtävältä, että nappasin heti hotellin ulkopuolelta taksin. Kuski kysyi, ajetaanko rannan kautta, ja niin tehtiin... Viimeiset silmäykset toiseen kotiin, joka nyt taas jää taakse vuodeksi-pariksi :(
Lento Sao Pauloon laskeutui 5 minuuttia myöhässä, mutta laukkujen saaminen ja ulos hankkiutuminen vei vain vartin! Olin 15.35 siis jo ostamassa bussilippua -- klo 16 lähtevään bussiin, niitä meni vain puolen tunnin välein. Ruuhkaa ei ollut lainkaan, joten Guarulhosin kentälle matka vei noin 40 minuuttia. Jos lento ei olisi ollut myöhässä, olisin ehkä ehtinyt jopa 15.30 bussiin, jolloin olisin ollut Guarulhosissa yli kaksi tuntia ennen lennon alkua. Nytkin aikaa oli ruhtinaalliset tunti + 35 minuuttia. Hiukan helpompaa tämä kentänvaihto näin päin kuin tullessa.

Väsytti aivan valtavasti, mutta sinnittelin hereillä kunnes olin saanut syödäkseni Sao Paulo-Pariisi -lennon alkajaisiksi. Sekava mielentilani kävi hyvin ilmi stuertin kanssa käydyssä vuoropuhelussa:
- A coke, please.
- Is Pepsi ok?
- Sim.
- Here you are.
- Merci.
No, kommunikaatio pelasi ja se on pääasia :)
Ruoan jälkeen laitoin filmin pyörimään ja katselin ehkä noin 5 minuuttia alusta, ennen kuin nukuin kuin tukki. Heräsin lopputekstien aikaan siihen, kun yritin kääntyä, mutta lentokoneen turvavyö esti liikkumisen. Avasin vyön, suljin telkkarin ja silmät uudestaan. Seuraavan kerran heräsinkin vasta Espanjan yllä, kun tarjoiltiin aamupalaa! Olin alkumatkasta miettinyt sitä, oliko järkeä ottaa lento heti karnevaaleja seuraavalle päivälle, mutta todellakin oli! Ei ole ikinä mennyt 12 tunnin lento näin makeasti nukkuen ja toisaalta jos olisin jäänyt vielä päiväksi Rioon, olisin viettänyt sen nukkumalla, joten hukkaan olisi mennyt.

17.2.

19. helmikuuta 2010 kello 10:19
Pariisissa hankkiuduin ensimmäiseksi vessaan pukemaan lisää vaatekerroksia päälle, sillä palelin :( Sitten suuntasin F-terminaalista D-terminaaliin Maria etsimään. Viimeisen pätkän olimme samassa koneessa ja kävipä vielä niinkin, että vierekkäisillä paikoilla, vaikka minä olin saanut paikkavarauksen Sao Paulossa ja hän Riossa :) Olimme kumpikin melko voipuneita ja ainakin itse nukuin kyllä tästäkin lentomatkasta suuren osan. Suomessa kauhistuimme pakkasasteita ja istuimme viimeiseen asti lämpöisessä lentokoneessa, ennen kuin oli pakko siirtyä hyiseen bussiin, jolla köröteltiin asemalle. Sieltä sitten jatkoin selvitysten jälkeen linja-autolla kohti Tampesteria.

Maisemia katsellessa ei tiennyt, pitäisikö itkeä vai kirkua tuskaansa. Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään hangen ja jään keskellä, vaan auringon lämmössä sinisen meren ääressä. Linja-auto oli myöhässä keliolosuhteiden takia, joten olin lopulta kotona vasta kuuden jälkeen. Suomesta Rioon hankkiutuminen vie aina vain vuorokauden, mutta takaisintulo puolitoista, kun neljän tunnin aikaero kääntyy toisinpäin.
Kotiin päästyäni pistin heti uusia levyjäni soimaan ja avasin matkalaukkuja sen verran, että pääsin ihastelemaan kaikkia niitä nauhoja, ketjuja, kiviä ja helmiä, joita on tullut ostettua. Fiilistelystä ei puuttunut kuin kirkasvalolamppu ja 40-asteinen sauna...
Mahtava reissu jälleen kerran ja loistavassa seurassa, kiitokset kaikille mukana olleille :) Nyt toivon vain, että seuraavalla kerralla pystyisin olemaan hiukan kauemmin kuin kaksi viikkoa, mikä on aivan armottoman lyhyt aika sambistan mekassa vietettäväksi.